Syömärin päiväkirja

Kivittäkää läskit

2011-04-21T23:22:00.002+03:00

Tämä jälkikristillinen aikamme on löytänyt uuden jumalan, vatsan. Toisin kuin kristillinen jumala, joka on kolmiyhteinen, tämä on kaksiyhteinen. Vatsan sisältö ja vatsan ympärys muodostavat sen kaksi persoonaa. Vatsan sisältö on tämän jumalan henki ja vatsan ulospäin näkyvä ulottuvuus sen lihaksi tullut inkarnaatio. Ja kuten kristittyjen lihaksi tullut jumala, myös ulospäin näkyvä vatsa kerää helposti ympäristönsä pilkan ja epäluulon. Mutta toki suurenpuoleinen vatsa voi toimia myös armon välittäjänä ja syntisten puolustajana kuten kristittyjen ihmis-jumalan kerrotaan tehneen.

Keitä sitten ovat vatsa-kultin syntiset ja keitä taas fariseukset ja toisten tuomitsijat? Syntisiä tietysti ne, joilta oikeaoppinen vatsan palvominen on unohtunut ja synti eli ahmiminen ottanut jalansijaa elämässä näkyvine seurauksineen. Fariseukseksi kelpaa puolestaan kuka tahansa timmissä kunnossa oleva himoliikkujakarppaajafitnesspilatesmestari, joka oman erinomaisuutensa norsunluutornista jakelee rahvaalle liikunta- ja laihdutus- ja ruuanlaitto-ohjeita.

Samoin kuin kristillisen jumalan palvojat muodostavat seurakunnan, myös vatsanpalvojilla on omat vähintään yhtä riitaisat nurkkakuntansa. Ja koska vatsanpalvontaakin on harrastettu jo maailman sivu, on äitikirkosta tähän päivään mennessä ehtinyt erkaantua ties minkälaista suuntaa ja haaraa (atkinsit, zonet, lautasmallit, raw-foodit jne.), jotka jakelevat ärhäköitä tuomioita toinen toisilleen ja julistavat parhaimmillaan ja pahimmillaan suoria kadotustuomioita toinen toisilleen ja pelastusta yksin oman piirinsä jäsenille.

Mutta jos kristillisen uskon päämäärä on ikuinen elämä isän jumalan ja kaikkien hänen kolmiyhteisten persooniensa sekä enkelien ja muiden pyhien seurassa, niin mikä onkaan vatsa-uskon päämäärä? No tietysti pysyä litteänä kaikissa olosuhteissa ja jos oikein fundamentalisteiksi heittäydytään niin ei sekään riitä, vaan tärkeää on myös näkymättömissä oleva suolen mikrobifloora ja paksusuolen kuonakerros, joka pitää muistaa poistaa säännöllisin väliajoin joko kotisuolihuuhteluin tai koneellisesti ammattilaisen opastuksella eikä keväinen paastokaan ole pahitteeksi.

Loppuun asiaan kuuluvat toivotukset:

Muistakaa tehdä paljon syntiä, korjaan syödä paljon suklaamunia ja juhlia kaikkia mahdollisia voittojanne hesburgerissa

ja

muistakaa kivittää kaikki läskit, korjaan ostaa kallis kuntosalikortti heti loman loputtua

ja lopuksi

muistakaa julkisesti ristiinnaulita kaikki tahot, jotka kehtaavat esittää, että elämässä voisi keskittyä muuhunkin, kuin seuraavan suupalan miettimiseen ja sen ongelman yhä uusiin ja uusiin luoviin ja pikkutarkkoihin ratkaisuihin, kuinka voisi yhtäaikaa maksimoida kehollisen nautintonsa ja ulkoisen täydellisyytensä.

Hyvää pääsiäistä!

Syödään yhdessä

2011-03-01T13:02:00.005+02:00

Syödään yhdessä on teema, johon on mahdoton olla tarttumatta pitkänkään blogitauon jälkeen. Sain nimittäin ruokakulttuurin tähän osaan kiinnostavan näkökulman vegaanivuoteni aikana, kun yhdessä syömisestä tuli käytännössä mahdotonta, jos halusi olla uskollinen projektille, jonka mukaan lautaselleen kokoaa vain ekologista ja vegaanista lähiruokaa (siis viljoja, juureksia, marjoja, sieniä, siemeniä, papuja ja herneitä). Hyvin nopeasti teinkin sen päätöksen, että minulle yhteys ihmisiin on idelogiaa tärkeämpää ja luovuin ekoperiaatteista yhteisten aterioiden ajaksi. Moni kuitenkin valitsee toisin. Haastattelin vegaanivuoteni aikana jokaista eteen osunutta vegaania ja kuulin, että tyypillisesti vegaanin ystäväpiiri muodostuu sellaiseksi, että suurin osa yhteisen pöydän jakajista noudattaa samaa ruokavaliota. Muissa ympyröissä kuljetaan sitten omien eväiden kanssa tai jos kyse on tutusta kyläpaikasta, tai hyvästä laitosruokalasta (tai ravintolasta) saadaan eteen oma yksilöllinen annos.

Akuutti kirjoitti hiljattain aiheesta, jota olen itsekin jo pitkään pyöritellyt päässäni, nimittäin, että tulevaisuudessa ihmisten geeneistä pystytään lukemaan jokaiselle yksilöllisesti sopivin ruokavalio. Tämä tarkoittanee osalle eskimodieettiä, osalle kivikausi-kuuria, joillekin karppausta, muutamille kasvisruokaa ja niin edelleen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka yhteiset ateriat sitten järjestetään, jos osa ei syö leipää, osa ei perunaa, osa ei mitään eläintuotteita, osa ei palkokasveja, osa ei mitään soija- tai sokeripitoista jne. Ja mikä vielä kiinnostavampaa, onko se yhdessä syömistä, että kukin availee omia eväspussukoitaan vierekkäin? Kumpi on yhteisöllisempi eväsretki, kullakin oma pussi vai nyyttikestit ja yhteinen viltti?

Muistan, kun ystäväni lapsi oli aikanaan vaikeasti allergisille lapsille tarkoitetussa päiväkodissa, miten vuolaasti ystäväni kiitteli sitä, kuinka taitavasti päiväkodin keittiö pyrki valmistamaan jokaiselle moniallergiselle lapselle eri raaka-aineista ulkoisesti samannäköiset annokset. Ystäväni oli nimittäin monesti kärsinyt lapsensa tähden, joka tunsi erilaisuutta ja ulkopuolisuutta jokaisilla ei-allergisten lasten syntymäpäiväkekkereillä toisten ahmiessa kakkua ja karkkia yhteisistä kulhoista kun tämä yksi allerginen popsi omia viljattomia-munattomia-maidottomia-soijattomia-pähkinättömiä allergiakeksejään.

Ja sitten on muistettava, että terveys, politiikka, uskonto ja muut ideologiat ovat vain yksi tulokulma ruokaan ja yhdessä syömiseen. Toinen vähintään yhtä tärkeä on kulttuuri ja elintaso. Heurekan uudessa ruokanäyttelyssä oli varsin puhutteleva valokuvasarja, jossa (muistaakseni) viisi nelihenkistä perhettä eri puolelta maailmaa oli valokuvattu sen ruokamäärän kanssa, jonka kussakin maassa keskivertoperhe syö viikossa.(En tiedä oliko tässä valokuvassa mukana myös ruuan hävikkimäärä, Suomessahan se on varsin korkea jopa 30% kotiin ostetusta ruuasta menee roskiin). Vierekkäin olivat lihava perhe, jonka ruokapöytä oli kukkuroillaan punaista lihaa, laiha perhe, jolla ei ollut ruokapöytää, mutta perheen edessä savisessa maassa oli säkki riisiä ja säkki linssejä sekä muutama erivärinen vihannes sekä vielä muutamia muita perheitä, joilla ruokapöydän täyttivät erilaiset teolliset ruokapaketit (Suomessa teollisten ruokien lisäksi oli paljon vilja- ja maitotuotteita, Japanissa paljon kalaa).

En tiedä, onko aivan utopistista toivoa, että syödään yhdessä koskettaisi koko maailmaa, mutta jos näin olisi, millainen olisi se yhteinen ruokapöytä, jossa istuisivat yhdessä köyhä muslimi, rikas juutalainen, allerginen kristitty, ja ideologinen ateisti? Tai millainen olisi edes se ruokapöytä, jonka jakaisivat perussuomalainen hodarinjonottaja, vasemmistolainen leipäjonossa seisoja, hyviä ravintoloita harrastava kokoomuslainen, kotiruokaa arvostava demari sekä superfoodia lautaselleen keräävä vihreä? Ja mihin näistä porukoista mahtuisi muslimitaustainen uussuomalainen tai kadunvarressa kököttävä romanikerjäläinen?

Teuvo Pakkalan kirjasta Lapsuuteni kosketti kohta, jossa perheen isän kuolema johti perheen elintason jyrkkään tippumiseen. Aluksi entiset ystävät auttoivat mutta kaikkosivat pian ja lopettivat kohta kaiken yhteydenpidon. Yhteydenpito köyhiin olisi nimittäin vaatinut jatkuvaa omastaan antamista ja sitä ei haluttu. Siksi kai romanikerjäläisetkin halutaan pois kaduilta. He muistuttavat ikävästi siitä, että meillä olisi mistä antaa, mutta emme halua antaa.

Hiljattain olin Koti Kaupungissa yhdistyksen erinomaisessa yhteisövuorovaikutuskoulutuksessa ja siellä mieleen jäi lause, että mitkään vuorovaikutustaidot eivät auta tai hyödytä, jos hyvä tahto ihmisten välitä puuttuu. Näinhän se on myös mitä yhdessä syömiseen tulee. Vaikka joku onnistuisikin teknisesti kokoamaan sellaisen ruokapöydän, jossa jokaiselle umpi-ideologiselle jäärällekin ekovegaanista pelkkiä ranskalaisia ja jauhelihapihvejä ahmivaan, löytyisi jotain syötävää, niin se ei vielä yksistään saisi näitä kahta istumaan alas viereisille tuoleille ja avaamaan suitaan ruualle ja yhteydenpidolle.

Minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka pystyvät toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kohtaamaan ihmisiä ikäänkuin paljaana heidän elintaso-, kulttuuri, ideologia- ja uskonto-lokeroistaan. Toivoisin itsekin olevani sellainen ja siksi en enää halua lokeroida itseäni enempää vegaaniksi kuin ekovegaaniksikaan ja vaihdan tämän blogin nimen vain: Syömärin päiväkirjaksi.

Oli muuten rohkaisevaa kuulla eilen Sre:n (Suomalaisen ruokakulttuurin edistämis-hankeen) päätösseminaarissa Jorma Ollilan puheenvuorossa, että Suomen maabrändi-komitean loppuraportissa on suositus, että vuoteen 2030 mennessä puolet suomalaisesta ruuantuotannosta olisi luomua ja että samaan vuoteen mennessä kaikki Suomen järvet olisivat juomakelpoisen puhtaita. Mikäs siinä, yleviä hankkeita, kyllä olisi hienoa olla suomalainen, jos kaikki tuntisivat meidät, ei Saunan, sisun ja Sibeliuksen maana vaan puhtaan ruuan ja juomaveden aittana. Siihen vielä päälle sellainen yhdessäsyömisen kulttuuri, jossa samaan ruokapöytään mahtuisi koko maailma kaikkine ideologioineen ja painotuksineen, niin sehän olisi melkein kuin taivas maan päällä.

Ahkera puuhastelu vai laiskana möllöttely?

2010-05-21T16:36:00.010+03:00

Kumpi elämäntapa on ekologisempi, se jossa kykitään kaiket päivät puskissa nokkosta poimimassa vai se, jossa maataan laiskana kotona ja vältetään kaikenlaista vaivannäköä niin pitkälle kuin mahdollista?

Oikeastan kysymys on väärin asetettu. Itse huomaan, että moni omista ns. ekologisista elämäntapavalinnoistani perustuu paljon enemmän laiskana möllöttelyyn kuin ahkeraan puuhasteluun.

Otetaan esimerkiksi yksityisautoilun välttely.

Joku voisi pitää sankaritekona sitä, että perheellinen ihminen ei käytä autoa, (vaikka sellainen seisoo omassa kotipihassa) kuin äärimmäisessä pakossa. Minun tapauksessani kyse on kuitenkin kaikkein eniten mukavuudenhalusta.

Ensinnäkin, inhoan koko sydämestäni autonratissa stressaamista ruuhkaisessa Helsingissä, inhoan vielä enemmän parkkipaikoista taistelua, siedän huonosti takapenkillä tappelevia lapsia, joihin oma auktoriteetti ei yllä, kun kädet ovat kiinni ratissa ja inhoan lisäksi kaikkia auton pitoon liittyviä puhdetöitä, kuten renkaiden vaihtoa, huoltamoilla jonottamista, katsastuksen muistamista ja määräaikaishuolloista perillä oloa.

Pyörällä liikkuessani koen aivan toista vapaudentunnetta kuin autoillessa ja samoin nautin joukkoliikenteestä ja siitä ylellisyydestä, että joku toinen ajaa, huolehtii kartanluvusta (tosin ammattiautoilijat eivät sitä edes joudu tekemään), bensan riittävyydestä, ruuhkasta, äksyistä kanssa-autoilijoista yms. ja minä voin keskittyä lehdenlukuun tai lasten kanssa puuhasteluun ja maiseman tarkkailuun.

Toinen ns. ekovalinta, joka yhtälailla perustuu mukavuudenhaluun, on kaikenlaisten isojen kauppojen ja kauppakeskusten välttely.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että niihin joutuu yleensä menemään autolla, mitä vältän, mutta muitakin syitä inhoon on.

Inhoan sitä, etten löydä hakeamiani tavaroita muuta kuin kuljeskelemalla ankeissa varastohalleissa paljon pidemmän matkan, kuin mitä kulkisin kolme kertaa lähikauppaan ja takaisin. Inhoan jos myyjiä joutuu jonottamaan info-tiskeillä, inhoan sitä, että kauppaan on lähdettävä varta vasten, eikä automarkettiin ikinä satu noin niin kuin ohikulkumatkalla. Inhoan myös ruuhkaa, myyjistä tappelevia ihmisiä, ylipäänsä sitä, että ihmisiä on liikaa samassa paikassa, että tavaraa ja valikoimaa on niin paljon, että se houkuttaa elämään yli varojen ja sitä, että ostaessani joudun kuuntelemaan kaikenlaista mainostusta tai ankeaa musiikkia kovaäänisistä.

Sen sijaan iloitsen, kun satun löytämään oman taloyhtiön roskakatoksesta tai roskalavalta täysin ehjän nojatuolin ja lipaston, minua onnistaa kun tutut muuttavat ulkomaille ja myyvät edullisesti (kotiinkuljetuksen kera) kaikki vanhat kirjahyllynsä, olen kiitollinen, kun toiset tutut uusivat ruokapöytänsä ja lastenhuoneensa ja kysyvät kelpaisivatko vanhat meille, olen innoissani, kun huuto.net :stä löydän juuri haluamanlaiseni avohyllykön taas kotiinkuljetus sopimuksella.

Lisäksi minulle sopii se, että kaikenlaiset turhat heräteostokset jäävät kauppaan, kun niissä ei tule edes käytyä. Minulle riittää se, mitä lähiruokakauppa tarjoaa päivittäistavaroiden suhteen. Onnistun välttämään jopa turhan tiheää lähikaupassa käyntiä, kun idätän ja versotan itse tuoretta, eikä kuivatavaroita tarvitse hakea kuin kerran pari viikossa. Tykkään myös tuunailla vanhaa ja tehdä itse lahjoja lastenkutsuille ja kylään viemiseksi. Kotitekoinen hillo (joka syntyy samalla kun tekee perhelle ruokaa) tai lorupussi synttäreitä viettävälle lapselle ilahduttavatkin yleensä saajaperhettä enemmän kuin jostain jättihallista haettu "bulkkilelu" tai viinipullo.

Ruuanlaitossa olen välillä puuhakas välillä taas mukavuudenhaluinen. Silloin kun olen mukavuudenhaluinen, teen niin isoja annoksia, ettei viikkoon tarvitse seistä hellan ääressä tai tiskata likaisia kattiloita. Myös aamupuuron keittoni on vaihtunut tuorepuuroksi aika pitkälti mukavuussyistä. Inhoan nimittäin puuron hämmentelyä ja ainaista pohjaan kärähtämistä (lapsille kelpaa vain maitoon keitetty) sekä mustuneen kattilanpohjan jynssäämistä. Makeat tuorepuurot ja pirtelöt lapsille maistuvat yleensä erinomaisesti ja syntyvät muutamassa minuutissa tehokkaassa sekoittajassa. Jos en jaksa nähdä vaivaa tuorepuuronkaan vertaa (kannun purku osiin ja tiskaus työllistävät hiukan), tarjoan aamiaiseksi vain marjoja pakkasesta (ja ehkä kourallisen pähkinöitä päälle) ja saan yleensä pisteet kotiin.

Idättäminen ja versottaminen sopivat muuten erinomaisesti juuri mukavuudenhaluiselle kotikokille, koska ituja ei tarvitse kuoria (kuten suurta osaa tavallisista vihanneksista) ja samoista versonsiemenistä saa yleensä (lajista riippuen) kolmekin satoa. Kyllä yhdet mullat ja siemenet levittää kasvatusalustoihin helposti sillä vaivalla mitä tekisi kolme eri kertaa hakea kaupasta tuoretta syötävää (ja heittää roskiin kolme tai enemmän pientä muoviruukkua ja muovipussia kaupan salaattien ja versojen ympäriltä).

Vastaus alun kysymykseen: vaatiiko ekologinen elämäntapa ahkeraa puuhastelua vai laiskana möllöttelyä kuuluu siis: ei kumpaakaan.

Mutta oppimista se vaatii. Ja ehkä jonkinasteista kykyä tehdä havaintoja omasta toiminnasta ja siitä, mikä omassa arjessa on yhtäaikaa epäekologista ja epämukavaa, tuhoisaa maapallolle ja kuormittavaa itselle. Hyvä olisi myös huomata, mikä olisi sellaista, josta itse pitää ja maapallo kiittää, että itse voisi elää levossa ja kiitollisuudessa ja myös luonto voisi elää oman kiertonsa mukaan, välillä kuormittuen ja taas uusiutuen.

Henki lähti - makkara säilyi!

2010-05-13T21:15:00.017+03:00

Olen jo jonkin aikaa harrastanut "heräteostoksia" kirjastossa. Toisinsanoen tartun täysin suunnittelematta johonkin kirjaan, jonka kansikuva, nimi, kannen väri tai vain katseen korkeudelle sattuminen herättää mielenkiintoni. Tällä metodilla tulee luettua kaikenlaista sellaista, mihin ei muuten ikinä tulisi tartuttua. Siis hyvä metodi jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaansa!

Viimeksi tällaisena "heräteostona" lähti mukaan Hannu J. Ahosen Henki lähti! -suomalaisia henkirikoksia (2009).

Heti johdantokappaleen lopusta kirjasta löytyi tähän blogiin sopiva sitaatin arvoinen pätkä:

"Syitä kanssaihmisen hengenriistämiseen on useita. Makkara on myös ollut syynä henkirikokseen. Yhdessä tapauksessa nakkikioskilla ollut mies sai surmansa, kun paikalle tullut halusi hänkin makkaraa ja uhri ei luopunut omastaan. Nujakan seurauksena mies kuoli. Toisessa tapauksessa ehdittiin hieman pidemmälle, sillä uhri ehti haukata kaverinsa makkarasta palan. Kaveri tietysti suuttui silmittömästi ja uhri pääsi hengestään. Mustasukkaisuuden äärimmäisiin ilmiöihin kuuluu tietysti surmata hän, joka katsoo toisen miehen vaimoa liian pitkään tai liian usein."

Antti Nylen, vegaaniesseisti, jota olen aiemminkin lainaillut täällä kirjoittaa omassa kokoelmassaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lihansyönnin ja maskuliinisuuden suhteesta Subtv:n Äijät-ohjelmassa näin:

"Jone Nikula ja Jouni Hynynen [eräänlaiset viralliset äijät] kiroilevat estoitta, ja vähintään kolmen minuutin välein ajatellaan seksiä ja tehdään selväksi, että Nikula ja Hynynen ovat epätavallisen usein emätinyhdynnässä tai muussa heteroeroottisesti huomionarvoisessa tilanteessa. Enemmän kuin äijyys heitä yhdistävätkin samat halun kohteet: naisten ruumiit, vallankin niiden tietyt osat. Luonnollisesti he himoitsevat myös eläinten ruumiita, vallankin niiden tiettyjä osia. Subtv:n internetsivuilla olevassa ohjelmaesittelyssä Nikula ilmoittaa lempiruuakseen "kuolleet eläimet" ja Hynynen "kaikki, paitsi jotkut vitun idut ja leseet". Ohjelmassa he kokevat peräti neljästi eläinten ja niiden ruumiiden käsittelyyn liittyviä töitä (hirvenmetsästäjän, lihanleikkaajan, kalatukkurin ja sikatilan isännän.)"

Hyvin on siis kyketty lihansyönti maskuliiniseen uhoon molemmissa sitaateissa. Ja te, jotka omistatte telkkarin, katsokaapa joskus makkaramainoksia ja miettikää hetki, minkälaisille ihmisille ne on suunnattu ja mitä arvoja ja arvostuksia ne kantavat? Väitän, että ylikorostunut maskuliinisuus on läsnä aika monessa.

Onko tappamisessa sitten oikeasti jotain lajityypillisesti miehisyyteen kuuluvaa? Jos tähän vastaisi mitä tahansa, vastaus olisi jokatapauksessa väärä, joten jätän vastaamatta. Sen sijaan yhden pikkupojan (ja yhden pikkutytön) äitinä sekä lukuisien pikkutyttöjen ja pikkupoikien uteliaana havainnoijana voin sanoa, että tämäntyyppisiä keskusteluja en ole koskaan kuullut yhdenkään tapaamani pikkutytön suusta:

- tää mun miekka tappaa kyllä kaikki!

(johon kaveri vastaa vielä painokkaammalla äänensävyllä)

- tää mun miekka tappaa myös kaikki!

(Kyseessä oli vain yksi esimerkki pian 3-vuotta täyttävän poikani ja hänen hiljattain 3-vuotta täyttäneen kaverinsa väkivaltakeskusteluista.)

Ansioitunut poikapsykologi Jari Sinkkonen onneksi vakuuttaa, että autot, miekat, väkivaltaleikit, tappelu ja muu nujakointi kuuluvat jokaisen pojan kehityskaareen, eikä niillä ole yhteyttä aikuisen epäsosiaaliseen käytökseen. Monelta äidiltä ja muulta kasvattajalta olen onnekseni myös kuullut, että monesta väkivaltaa syvästi ihannoineesta pikkupojasta on kasvanut äärirauhallisia aikuisia miehiä.

Näin minäkin uskon, enkä olekaan millään tapaa yrittänyt rajoittaa oman poikani rakkautta väkivaltaleikkeihin (enkä edes makkaraan). Pikemminkin ajattelen, että nikulat, hynyset ja nakkikioskeilla toisia makkaransyöjiä murhaavat miehet ovat ehkä jumiutuneet johonkin aikaisempaan kehitysvaiheeseen, joka heiltä on silloin 3-vuotiaana jäänyt hyvää tarkoittavien kasvattajien vuoksi elämättä. Siinä ei tietenkään enää ole mitään hauskaa tai hellyyttävää, jos aikuinen mies ei suostu syömään mitään vihreää tai jos aikuinen mies saa samassa määrin kiksejä väkivaltafantasioista (tai jopa niiden toteuttamisesta) kuin kaksi 3-vuotiasta.

Mieleeni jäi (olisiko ollut Voima-lehden?) kannesta ihastuttava lause, jonka Emma Kari tokaisi jollekin haastattelijalle läpi menneen kasvispäiväaloitteensa jälkeen:

Tunnen suurta hellyyttä valkoihoista, keski-ikäistä lihansyöjämiestä kohtaan. Se maailma, jossa hän oli kuningas on nyt murtumassa ja muuttumassa uudeksi, joten ei ole ihme, että hän on hädissään. (Jouduin siteeraamaan ulkomuistista, koska en arkistoi lehtiä tai löytänyt lähdettä netistä).

Hienoa on sekin, etteivät kaikki edes keski-ikäiset miehet tyydy siihen kukistuvan kuninkaan rooliin, joka väistämättä kuuluu punaisen lihan syömistä jokapäiväisenä oikeutena pitävälle ihmiselle (sukupuolesta riippumatta). Loistava esimerkki tästä on tämänpäiväisen nettisurffailun helmi, uutinen megaluokan nyrkkeilijä Mike Tysonin siirtymisestä vegaaniruokaan.

Kukapa tietää, vaikka muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi jo tosivegaani (ei siis tämän blogin kirjoittajan kaltainen osa-aika kasvissyöjä) presidenttinä? Tuskin moni olisi uskonut 50 vuotta sitten sitäkään, että musta mies hallitsisi maailman keskuksena itseään pitävää Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 2010.

Onko veganismissa mitään järkeä?

2010-04-22T07:54:00.021+03:00

Olen viime päivinä lueskellut hyvällä "ruokahalulla" Dalai-Laman elämänkerrallista kirjaa, Vapaus Maanpaossa. Toistaiseksi olen lukenut miehen lapsuudeseta ja ensiajoista Tiibetin lapsihallitsijana luostarissa, en siis voi kommentoida koko kirjaa, vain sen ensimmäistä neljännestä.

En ole mikään Dalai-Lama asiantuntija, mutta mielikuvani on, että Dalai-Lama olisi innoittanut monia länsimaalaisia kasvissyöntiin, eläintensuojeluun sekä muutenkin vihreään ajatteluun. Mielenkiintoista oli siis lukea kirjasta tämäntapaisia katkelmia:

"Erityisen hauskaa oli karata ruoka-aikoina. Tämä johtui siitä, että munkiksi aikovan nuoren pojan oli kielletty syödä määrättyjä ruokia kuten kananmunia ja sianlihaa. Vain vanehmpieni talossa minulla oli mahdollisuus maistella näitä. Kerran muistan, että eräs vanhemmista virkamiehistä sai minut kiinni munia syömässä. Hän oli kauhuissaan ja niin olin minäkin. "Painu tiehesi!" huusin hänelle kurkun täydeltä. Toisen kerran muistan istuneeni isäni vierellä kuin koiranpentu ja vain katsellen, kuinka hän nautti sianlihapaistia, toivoen, että hän antaisi palan minullekin - minkä hän tekikin. Se oli herkullista."

Dalai Lama kertoo samassa kirjassa myös, että tiibetissä buddhalaisten oli yleisesti tapana syödä lihaa, mutta koska eläimiä ei saanut tappaa, maassa asuvat muslimit hoitivat teurastukset. Buddhalaiset eivät myöskään saaneet tilata lihaa (koska se olisi johtanut teurastukseen, ts. lihatukkuliikkeessä/lihakaupassa toimiminenkin oli jätettu muslimien huoleksi). Mikään ei kuitenkaan estänyt buddhalaisia ostamasta ja syömästä lihaa. Poikkeuksena olivat ilmeisesti vain munkit ja erityisesti munkkikokelaat, jotka nämäkin tosin kirjan mukaan kiersivät sääntöä ja varastelivat lihapaloja aina kun siihen tarjoutui tilaisuus..

Hyvin erilainen tulokulma kasvissyöntiin on länsimaisella veganismilla. Vegaaniliitto ry:n säännöistä luin, kohdasta 2 tarkoitus ja toiminta seuraavat kohdat:

"Yhdistyksen toiminnan lähtökohtana on ajatus, että ihmisten ja muiden eläinten kohtelussa tulisi noudattaa samoja oikeudenmukaisuusperiaatteita ja että eläinten riisto on tästä syystä väärin.

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää kasvissyöntiä ja veganismia, elämäntapaa, jossa vältetään kaikkia kokonaan tai osittain eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita, sekä ylipäätään kaikkia tuotteita ja palveluita, joiden tuottaminen perustuu eläinten riistoon.

Veganismilla edistetään terveellisiä elämäntapoja sekä kaikkien elollisten olentojen ja koko luonnon hyvinvointia."

Mielestäni nämä periaatteet ovat kauniita paperilla, mutta minun on vaikea nähdä, kuinka ne käytännössä voisivat toteutua missään muussa kuin paratiisimaailmassa, jossa resursseja riittää kaikille loputtomasti, eikä mitään kilpailua elintilasta tämän vuoksi pääse syntymään.

Biologiassahan olemme oppineet, että kaikkien eliöiden elämä (ihminen ei ole tästä poikkeus) perustuu aina kilpailuun resursseista. Toisin sanoen, me (niin kuin kaikki muutkin) elämme täällä "syö tai tule syödyksi" maailmassa.

Tietenkään sen ei enää nykyaikana tarvitse ihmisillä tarkoittaa konkreettista eläimien syömistä. Aivan äärimmilleen viety veganismikin on nykyoloissa mahdollista, kiitos pitkälle kehittyneen kemian- ja lääketeollisuuden, jotka kaikessa hyvyydessään ovat tuottaneet meille B12 vitamiinin, jota ilman vegaani ja hänen lapsensa ennen pitkää kuolisivat.

Silti yhä nykyaikanakin on fakta, että ellemme me ihmiset olisi näin massiivisena populaationa levittäytyneet lähes koko maailman lähes kaikkiin kolkkiin taloinemme, peltoinemme, teinemme, autoinemme, roskinemme jne.. olisi kaikilla muilla tämän maapallon eliöillä aivan toiset mahdollisuudet elää, eli kilpailla niistä resursseista, joista me ihmiset nyt haukkaamme "leijonan"osan.

No mikäänhän ei tietenkään estä tiukkaa vegaania olemasta myös hyvin väestönkasvukriittinen, pidättäytymään itse kokonaan lisääntymästä ja lisäksi viemästä pienten perheiden ilosanomaa kaikkialle maailmassa. Se, mikä minua tiukassa veganismissa ärsyttää ei kuitenkaan ole se, miten vähän vegaanipiireissä puhutaan väestönkasvun vaikutuksista "kaikkien elollisten olentojen ja koko luonnon hyvinvointiin", vaan se, että vegaanipiireissä ehkä unohdetaan, että lopputulos on silti aina enemmän kuin keinot.

Mitä tällä tarkoitan? En olen vielä päässyt keskustelemaan aiheesta kenenkään vegaaniliiton edustajan tai muun tiukkis-vegaanin kanssa mutta voisin kuvitella, että vegaanit eivät hyväksyisi esim. liivatteesta (tai jostain muusta eläinperäisestä aineesta) valmistetua biohajoavaa "muovia". On totta, että biomuovia voi tehdä (ja tehdään) myös kasviraaka-aineista, mutta onko raaka-aineella loppujen lopuksi mitään väliä, jos

"YK:n ympäristöohjelma on määritellyt, että joka vuosi miljoona merilintua kuolee muovin takia, ja noin 100 000 merikilpikonnaa sekä merinisäkästä (hylkeitä, merileijonia, valaita, delfiinejä) kokee saman kohtalon." En muista lukua, mutta myös hirmuinen määrä pingviinejä tukehtuu vuosittain muoviroskaan.Lähde

Jos biomuovi mistä tahansa raaka-aineesta tehtynä estää nämä kuolemat, eikö sen pitäisi olla vegaaniliiton arvojen mukaista?

Sitäpaitsi mitä tulee liivatteesta urputtamiseen, jokaisen vegaanin pitäisi sen verran perehtyä lihateollisuuteen, että ymmärtäisi, ettei possuja tai lehmiä liivatteen takia tapeta vaan liivate on lihateollisuuden "sivuvirtaa", jotain, jolle pitää keksiä käyttökohteita, jottei se joutuisi teollisuuden näkökulmasta kalliisti biokompostoitavaksi. Siinä vaiheessa kun lihansyönti on marginalisoitunut niin, että jossain tapettaisiin todella kokonainen eläin sen sisältämän liivatteen takia, on liivatteelle jo aikaa sitten keksitty kasviperäiset korvikkeet, sen verran kalliiksikin sellainen liivate tulisi..

Toinen esimerkki ääriveganismin tukehtumisesta omaan liiallisen idealismiinsa löytyy hirvimetsältä.

Minustakaan ei ole mukavaa ajatella hädissään metsässä ihmisiä ja heidän pyssyjään pakoon juoksevia eläimiä. Mutta kas vain, kun tämä ihmissuku meni lisääntymään niin, ettei suurpedoille (ahma, susi, karhu) enää ollut tilaa meidän teollisuusmetsissämme, niin hirvikanta pääsi räjähtämään ja ihmisen, joka aloitti susien tappamisella ja heidän reviiriensä kutistamisella, täytyi seuraavaksi alkaa tappaa hirviä. Lisäksi meille ihmisille syntyi jossain vaiheessa halu päästä liikkumaan nopeasti paikasta toiseen ja me rakensimme hienon tieverkon ja hienoja autoja, jotka myös toimivat tehokkaina "hirvenmetsästyslaitteina". Hirven lopettaminen autolla on kuitenkin tietääkseni hirvelle melkolailla tuskallisempaa pyssyyn verrattuna ja lisäksi siinä leikissä lähtee usein henki myös ihmiseltä.

Onko hirvenmetsästykselle siis olemassa jokin tosivegaaninen vaihtoehto, muu kuin se, että 90% ihmiskunnasta räjäytettäisiin ilmaan tai se, että ne loput harvat aidot metsät aidattaisiin kilometrin korkeudelta ja ihmisiltä (myös heidän pakokaasuiltaan) estettäisiin kokonaan pääsy näihin viimeisiin ekologisiin linnakkeisiin.

Jotta tästä postauksesta ei tulisi mammuttimaisen pitkä kiirehdin loppupäätelmiin:

Minun tämänhetkinen kantani on, että veganismi on syvimmältä olemukseltaan uskonto, vaikka liitto itse väittääkin olevansa "polittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton". Taannoisessa ylioppilaslehdessä (jos oikein muistan) oli hyvä juttu tiedekriittisistä ihmisistä ja siitä, miksi aina vaan (täysin riippumatta tieteen valtavirrasta) löytyy esim. ilmastonmuutoskriitikoita, kreationisteja tai ihmisiä, jotka eivät rokota lapsiaan. Syy oli tietysti "uskovaisuus". Ja uskovaisuuden hyvä mittari oli tämän artikkelin kirjoittajan mukaan se, löytyykö mitään argumenttia tai perustetta, jolla (esim. ilmastonmuutosen kieltävä ihminen) suostuisi muuttamaan näkökantansa ja hyväksymään ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Jos ei löydy, kyse on puhtaasta uskonnosta.

Saman voisi kysyä esim. Vegfest-tapahtuman järjestäjiltä (jotka eivät sitten halunneetkaan minua Tampereelle luennoimaan tai kertomaan blogistani, koska tunnustin syöväni silloin tällöin eläintuotteita ja kannattavani muutenkin "joustavaa veganismia" ts. mahdollisimman pientä eläinkulutusta mutta kuitenkin tilanteen mukaan toimimista.) Siis nyt se kysymys Vegfest-ihmisille:

Voitko kuvitella mitään uutta tutkimustulosta tai muuta tietoa maailmasta/ihmisistä/eläimistä, joka saisi sinut jossain tilanteessa syömään lihaa, juomaan maitoa, käyttämään liivatebiomuovia, ampumaan hirven, käyttämään rannoilta kerättyjen kuolleiden merinilviäisten kuorista valmistettuja lisäaineita, kaatamaan lintujen pesimäpuun, räjäyttämään karhun pesäluolana toimineen kallion, rakentamaan kesämökin merenrantaan, jossa lepattelee harvinainen perhonen, raivaamaan pellon niitylle, jossa myyrät ja hiiret aiemmin möyrivät, kulkemaan valtamerilaivalla läheltä merilintujen pesimäalueita jne.

Jos mikään koskaan ei saisi sinua muuttamaan nykyistä käsitystäsi, olet auttamottomasti uskossa.

Lisäksi jos vastasit jokaiseen edellä esitetyistä kysymyksistä kieltävästi, olet varmaan lihan, maidon, kananmunien, nahkakenkien, hunajan, villan, silkin, liivatteen ja eläinlisäaineiden lisäksi luopunut myös kaikesta maa- vesi ja ilmaliikenteestä, nykyaikaisesta asumisesta, kaikista metsäteollisuuden tuotteista kuten paperista ja huonekaluista, kaikista kaukaa tuoduista tuotteista, kaikesta viljellystä ruuasta, ehkä jopa hengittämisestä, sillä kukapa ei joskus olisi vetäissyt kärpästä nenäänsä kesällä kun niitä pörrää ympärillä riesaksi asti.

En malta olla vielä loppuun kirjoittamatta hauskaa, suorastaan yllättävää pikku yksityiskohtaa eräästä luontokirjasta, jota lueskelin löytääkseni luontokerholaisille hauskoja tarinoita eläinten käytöksestä. Selvisi nimittäin, että eräs petokala (olisikohan ollut barracuda) harrastaa jotain, jota voi melkein kutsua lihantuotannoksi. Tällä petokalalla oli nimittäin tapana pienenä parvena ajaa iso pikkukalojen parvi saarroksiin johonkin matalaan lahdenpoukamaan ja sitten joukolla vartioida, ettei parvi pääse pakenemaan "aitauksestaan". Sitten ei tarvinnutkaan harrastaa työlästä saalistamista pitkään aikaan, sen kun vaan ui matalikkoon popsimaan muutaman kalan silloin tällöin parvesta ja sitten vatsa täytenä takaisin omalle vartiopaikalleen "eläväksi piikkilanka-aidaksi ateriaa sulattamaan".

Mitä hc-vegaani syö?

2010-04-19T19:10:00.004+03:00

Sain vaihteeksi uuden lempinimen, kun eräs kaverini innostui nimittämään minua hc-vegaaniksi jonkin sellaisen perusteella, mitä olin kirjoittanut täällä blogissa. Itse minun on hyvin vaikea määrittää itseäni hc-vegaaniksi tai hc miksikään muuksikaan, mutta eivät kai ne fundamentalistitkaan itseään sillä nimellä kutsu..

Mutta asiaan, eli mitä tällainen hc-vegaani on tänään syönyt. Kuten alla olevista ruuista voi päätellä, ruokani on elävöitynyt kovasti sitten kun viimeksi kirjoitin omasta ruokapäivästäni.

Aamuni alkoi tuorepirtelöllä, jonka valmistuksen olin aloittanut edellisenä iltana laittamalla pieneen vesimäärään turpomaan kourallisen kaurahiutaleita ja muutaman cashew-pähkinän sekä hyppysellisen ruusunmarjajauhetta. Aamulla lisäsin joukkoon vielä omenamehua ja banaanin ja soseutin kaiken ihanaksi pirtelöksi. Koska pidän makeasta, aion ensi kerralla lisätä tähän reseptiin vielä pari kuivattua ananasta.

Lounaaksi popsin nuudeleita ja niiden kanssa porkkana-auringonkukansiemenlisäkettä sekä mung-pavun ituja. Porkkanalisäke syntyi kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että paistoin pannulla rypsiöljyssä kuivattua porkkanaraastetta (tuore käy yhtä hyvin) ja auringonkukansiemeniä. Lisäsin mausteeksi vähän soijakastiketta ja sidosaineeksi ruokalusikallisen soijakermaa. Lisäsin porkkanalisäkkeen ja reilusti tuoreita mung-pavun ituja sekä roppakaupalla sitruunamehua keitetyn nuudelin päälle omalla lautasellani.

Päivällä söin luontokerholaisten kanssa puolisen desiä Ben&Jerrys jäätelöä sekä yhden maitovanukkaan (meillä oli aiheena kulutusvalinnat ja lapset saivat ostaa tiettyjen ohjeiden mukaan kaupasta itse valitsemiaan tuotteita yhteisesti syötäväksi. Kriteerinä yhdellä ryhmällä oli miettiä pakkausjätettä, toisella ryhmällä tuotanotapaa ja kolmannella ryhmällä kotimaisuus-ulkomaisuus kysymystä. Kasvissyönnistä ei puhuttu).

Illalliseksi söimme kaupan luomuhernekeittoa ja sen päällä runsaasti mung-pavun ituja sekä paahtoleipiä maapähkinävoin ja härkäpavun versojen kanssa.

Onko tämä nyt sitten hc-veganismia, ei minusta, mutta ehkä ulkopuolisesta se tuntuu siltä. Eikä tälle päivälle sattunut edes mitään isotöistä itsejalostusta (idut ja versot olin toki itse tehnyt, mutta en juuri tänään.) Huomiseksi otin pakastimesta sulamaan viime syksynä tehtyjä hernepihvejä, jotka on kiireesti syötävä pois ennen kuin vanhenevat.

Älä tapa

2010-04-15T23:08:00.009+03:00

Päädyn usein juttelemaan humalaisten, jehovantodistajien, feissareiden ja harekrishna munkkien kanssa. Ehkä minusta jotenkin aistii, että ei ole kova kiire tai sitten näillä kohtaamisilla on joku muu tarkoitus. Viimeisin kohtaamiseni erään mukavan munkin kanssa tuotti kotiini puoli-ilmaisen propagandakirja nimeltä Ajaton viisaus. Kiinnostuin heti kappaleesta nimeltä Älä tapa. Siinä Hare Krisha liikkeen perustaja (tai ainakin johtohahmo) Srila Prabhupada puhuu (katolisen) kardinaali Jean Danieloun kanssa lihan syömisestä. Lainaan kirjaa vapaasti:

Srila: Jeesus Kristus sanoi: "Älä tapa." Miksi kristityt tappavat eläimiä?
Kardinaali: Me uskomme, että ihmisen elämän ja eläimen elämän välillä on suuri ero.
Srila: Mutta Raamatussa ei sanota vain: "Älä tapa ihmisiä." Siinä sanotaan laajasti: "Älä tapa."
Kardinaali: Me uskomme, että ainoastaan ihmisen elämä on pyhä. Ihmisten on tapettava eläimiä, jotta he saisivat ruokaa.
Srila: Ei. Ihminen voi syödä viljatuotteita, vihanneksia, hedelmiä ja maitoa. Tiikeri ei tule syömään hedelmiänne. Sille on määrätty ruuaksi eläinten liha. Vihannekset, hedelmät, vilja- ja maitotuotteet ovat ihmisten ruokaa. Kuinka voitte sanoa, että eläinten tappaminen ei olisi synti?
Kardinaali: Meidän mielestämme se riippuu teon syystä. Jos eläimen tappaja aikoo antaa ruoan nälkäisille, silloin se on oikeutettua.
Srila: Mutta ajatelkaapa vaikkapa lehmää: me juomme lehmän maitoa, siksi se on kuin äitimme. Kun se on vanha, eikä enää pysty antamaan maitoa, leikkaatte lehmältä kaulan poikki. Onko se inhimillistä?. Jeesus Kristus opetti. "Älä tapa." Miksi te tulkitsette tämän käskyn niin, ettei se häiritse elämänne mukavuutta?
Kardinaali: Mutta Jeesus salli myös pääsiäislampaan uhraamisen.
Srila: Mutta hän ei koskaan ylläpitänyt teurastamoja.
Kardinaali: (nauraa) Ei, mutta hän söi lihaa.
Srila: Jos ei ole mitään muuta ruokaa saatavissa, joku saattaa hengenpitimikseen syödä lihaa. Se on aivan eri asia. Mutta on mitä syntisintä ylläpitää teurastamoita vain kielen tyydytykseksi.

Kirjaan dokumentoitu väittely jatkui vielä pitkään ja loppui lopulta tällaiseen "hauskaan" väitepariin:

Kardinaali: Mutta miksi Jumala luo eläimiä, jotka syövät toinen toisiaan? Näyttää siltä, että luomistyössä on virhe?
Srila: Se ei ole mikään virhe. Jos haluat syödä eläimiä, Jumala antaa sinulle seuraavassa elämässäsi mahdollisuuden syntyä tiikeriksi. "Miksi te ylläpidätte teurastamoja, minä annan teille raateluhampaat ja kynnet".

Tällaisen postauksen osana täytyy myös kertoa, että kävimme elintarviketuotekehitysryhmän kanssa vierailulla helsinkiläisellä maitotilalla. Suosittelen visiittiä kaikille maidonjuojille, jäätelönsyöjille ja jugurtinkuluttajille. Vaikka tämä vierailutila ei toki ollut mikään "kidutustila" (lehmät olivat vapaina ja saivat kiitos modernin teknologian, jopa itse päättää omat lypsyhetkensä) jäi visiitistä silti kalsea olo. Siihen syynä olivat varmaan ankea teollisuuslaitosta muistuttava betonihalli, virtsan ja lannan pistävä haju (vaikka ilmastointi puhalsi kokoajan), koneiden tasainen taustahäly, omassa karsinassaan ilman emoja makaavat pikkuvasikat ja tieto siitä, että kun lehmän maidontuotanto siinä 4-6 vuoden iässä alkaa laskea (lehmän luonnollinen elinikä on n.20 vuotta), hakee lihaportin auto lehmän tapettavaksi ja osiksi pilkottavaksi.

Vegaaniliiton esitteestä itseasiassa luin, että jopa 90% Suomessa myytävästä naudanlihasta on peräisin lypsykarjatiloilta. Eikä luomu ole tähän mikään poikkeus, sillä luomulehmien maidontuotanto laskee lehmien ikääntyessä aivan kuten tavallistenkin ja samat liha-autot hakevat luomulehmät teurastamoille ja sieltä meidän ruokakauppojemme kylmäaltaisiin. (Lypsylehmät päätyvät kuulemma tavallista useammin jauhelihaksi lihan korkeamman sidekudospitoisuuuden vuoksi).

Joudun vielä loppuunkin "mainostamaan" elintarviketuotekehityskoulutustamme. Tänään nimittäin eräs luennoitsijoistamme puhui hyvästä markkinoinnista ja sai niskakarvani niin pahasti pystyyn, että en vaihteeksi jaksanut terrorisoida luentoa ärsyttävillä kysymyksilläni (ja joudun nyt kanavoimaan kaiken harmistukseni tänne). Luennoitsija nimittäin esitti meille ruokamainoksia, joissa oli vain ruuan kuvia ja haukkui ne huonoiksi ja teknisiksi. Mainoskuvissa olisi kuulemma pitänyt olla ihmisiä, hymyileviä kasvoja, tunnetta ja tunnelmaa.

Ruoktaeollisuuden myynnin edistämisen näkökulmasta on varmaan erinomaista, että (kiitos onnistuneen markkinointiviestinnän) ihmiset kaivatessaan ystäviä, yhteisöön kuulumista, rakkautta, nostalgiaa, onnellista perhe-elämää, kaunista naamaa, uutta elämäntapaa jne. menevät kauppaan ja ostavat ruokaa.

Mistä tahansa muusta näkökulmasta se sen sijaan on kammottavaa.

Omassa päässäni olen jo pitkään hellinyt ajatusta, että jos minulla olisi oma elintarvikkeiden tuotantolaitos, (joka tietysti tuottaisi vain eettistä ja ekologista lähiruokaa) sen jokaisessa brändissä olisi vain ja ainoastaan kyseisen ruuan nimi ja kuva. Koko yrityksen nimikin voisi olla: Vain ruokaa. Vai mitä tuumaatte? (Vaikka onneksi näitäkin kyllä löytää, kunhan silmä vain harjaantuu huomaamaan, mutta einespuolella tilaa olisi vielä.)

Olen myös joskus hellinyt ajatusta, että kuten jossain Yhdysvaltojen osavaltiossa aborttia harkitsevat äidit on pakotettu katsomaan videota syntymättömästä sikiöstä, voisi myös jokaisen into-lihaanin pakottaa katsomaan edes yksi live teurastus kerran elämässään. Kaikki eläintuotteita sisältävät elintarvikkeet (myös maito) voisivat myös lakisääteisesti sisältää kuvia verisistä eläimistä ja irtileikatuista päistä, vähän samaan tapaan kuten jokaisessa tupakka-askissa nykyään on kissan kokoisilla kirjaimilla kirjoitettuna kaikki tupakan tunnetut haitat ja riskit.

Kuluttaja valitsee, mutta tietoinen kuluttaja valitsee viisaammin.

Mitä pitäisi ajatella ruokavalistuksesta?

2010-03-30T08:01:00.007+03:00

Meidän perheessä luetaan paljon (myös) lastenkirjoja. Viimeksi käteen sattui Albert Barillen Olipa kerran elämä, osa 4, ruuansulatus. (Kysessä on siis sen kuuluisan animaatiosarjan pohjalta tehty tietokirjasarja).

Luin kirjaa hieman hämmentyneenä kohdasta oikeaoppinen ruokavalio:

"Syömisessä on tärkeää se, ettei nauti liikaa tiettyjä ruokia ja liian vähän sellaisia ruokia, jotka ovat terveyden kannalta tärkeitä .... Kiusankappale liioittelee nyt oikein kunnolla. Kaikkea on toki syötävä, mutta nyt on unohtunut yksi terveellisen ruokavalion perussäännöistä eli kohtuullisuus ... Kun ruokailet, syö vain sen verran, että tulet kylläiseksi .. Aloita ateria kevyillä hedelmillä ja tuoreilla kasviksilla, jotka vievät kovimman nälän, etkä siten syö liikaa raskaampaa ruokaa .. Älä ahmi ylenpalttisesti ... Kun olet syönyt liian paljon, olet taatusti tuntenut poltetta mahassa, pahoinvointisuutta ja närästystä, kenties jopa saanut ripulin ylensyönnistä .. Joskus pahoinvointi johtuu pelkästääns siitä, että on ahmittu liikaa ruokaa, minkä seurauksena maha on joutunut koville .. Opi sanomaan: Kiitos jo riittää!

Eikä tässä todellakaan ollut vielä kaikki, mitä kirjassa puhuttiin oikeaoppisesta ruokavaliosta kohtuus-näkökulmasta.

Itsessäni tämäntyyppinen terveyskasvatus herättää voimakkaasti kahdenlaisia tunteita. Toisaalta tulee sellainen jes-olo. Että hyvä, kun edes nykylapsia valistetaan ylensyömisestä, kun omat kokemukset lapsuudesta olivat sellaisia, että mitä enemmän kupuunsa jaksoi kiskoa mitä tahansa ruoka-ainetta, sitä tyyytyväisempiä olivat vanhemmat, isovanhemmista puhumattakaan.

Toisaalta tämä lasten ruokavalistus herättää minussa myös paljon negatiivisia tunteita ja kysymysmerkkejä. Kuinka vanhana lapset voivat oikeasti vaikuttaa omiin ruokavalintoihinsa? Ja ennen kaikkea, onko tämän ruokavalistuksen anti pahimmmillaan se, että lapset oppivat jo pienestä, että ruoka ja syöminen on jatkuva huolen aihe. Jotain, mihin täytyy kokoajan kiinnittää huomiota, ettei vain tulisi syöneeksi liikaa yhtä ja liian vähän toista ja kenties ei ollenkaan kolmatta? Eikö ruoka kuitenkin yhä vieläkin ole luonnollinen asia, ravinnon ja ilon lähde? Ja syöminen jotain, mikä voi tapahtua vaivattomasti, hiukan niin kuin hengitys tai käveleminen, kun sen kerran on oppinut (mikä sekin tapahtuu terveillä taaperoilla ihan luonnostaan.)

Tuija Ruuska kirjoitti mainiossa kasviskeittokirjassaan, Aurinkomaa, koko perheen kasviskeittokirja näin:

"Nykyihminen korvaa vaistonsa hyvään ruokaan tiedolla. Kun tarjolla on lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta purkissa ja purnukassa ja lisäksi satapäin erilaisia tuoreteuotteita ei puolelta maailmaa, on entistä tärkeämpää tietää ravinnosta ja ravintoaineista".

Hyvin kiteytetty. Kiitos vain globaalin ruokateollisuuden, meillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia seurata vaistojamme ruuan valinnassa, mikä olisi ehekä kuitenkin se helpoin ja luonnollisin tie perille hyvään ravitsemukseen ja kohtuuteen?

Mutta ei tämä Tuija Ruuskan, tyttäreni päiväkerhotätien tai Albert Barillenkaan tiedon viitoittama ruokatie kaikkien kohdalla niin kovin menestyksekäs ole ollut.

Usein kun juttelen Suomessa asuvien ystävieni kanssa, he hämmästelevät suomalaisten korkeaa tieto- ja tiedostamistasoa terveelliseen ruokaan ja terveyteen liityen sekä kaupan hyllyiltä löytyviä metrejä erilaisia funktionaalisia terveystuotteita. Kuitenkin kansanterveydestä vastaavat asiantuntijat täällä suomineidon valtakunnassa ovat yhä huolestuneempia. Hyvin ei mene Barillen kotikansalla ranskalaisillakaan, jotka ovat lihavuustilaistoissa suomalaisten naisten tasolla (suomalaiset miehet menevät vielä kirkkaasti ohi). Saapa nähdä, miten käy kasvissyöjille, jahka kaupan hyllyt lähivuosina täyttyvät erilaisilla teollisesti tuotetuilla vegaanisilla purnukoilla joita on helppo siemaista ja hotkaista tien päällä, välipalaksi, tämän tästä ja aamusta iltaan.

Kiinalaisetko hoikkia ja onnellisia kasvissyöjiä?

2010-03-28T16:54:00.014+03:00

Lueskelin tänään entisen Kiinan kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen kirjaa, Isonenä kurkistaa Kiinaan (nemo, 2006). En malta olla jakamatta teillekin muutamaa ruoka-aiheisia huomioita erinomaisesta kirjasta. Ensinnäkin, kuka vielä luulee, että kaikki Kiinalaiset ovat siroja, pienikokoisia ja hoikkia? Entä kuka ajattelee, että kiinalaiset popsivat yhä lihaa lähinnä riisin mausteena ja maitotuotteita ei milloinkaan?

"Kiinan terveysministeriön mukaan 23% aikuisista eli 200 miljoonaa kiinalaista on ylipainoisia ja seitsemän prosenttia aikuisväestöstä (n. 60milj) on liikalihavia. Kiinan tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä, sillä kahdeksan prosenttia lapsista on liikalihavia." Mykkänen kirjoittaa.

Erityisen lyhyitäkään Kiinalaiset eivät enää ole, sillä Mykkäsen mukaan kiinalaiset miehet kasvavat nykyään 1,70 metrin pituisiksi ja naiset 1,59 metrin pituuteen. Vertailun vuoksi suomalaisten keskipituudet (wikipedian mukaan) olivat vuonna 2007 miehillä ja naisilla 1,77 ja 1,63. Espanjan aikuisväestö on pituudeltaan miehet 1,70 ja naiset 1,60 mutta nuoret espanjalaiset tosin jo 1,73 ja 1,64. Suuressa osassa maailmaa keskipituudet ovatkin nousseet ja ovat yhä nousussa.

Maitotuotteistakin Mykkänen kirjoittaa Isonenässä: "Niiden kulutus on Kiinassa nopeassa kasvussa. 1990-luvun puolivälissä kaupungeissa asuvat kiinalaiset kuluttivat keskimäärin vain 5 kiloa maitotuotteita vuodessa (amerikkalaiset 100 kila). Vuonna 2002 luku oli kuitenkin jo 16 kiloa. Henkilökohtaisen vuosikulutuksen ennustetaan nousevan 30-40 kiloon seuraavan vuosikymmenen aikana joten ei ole yllätys, että meijerijätit Tanskasta Yhdysvaltoihin ja Ranskasta Uuteen-Seelantiin ovat alkaneet ostaa osuuksia kiinalaisista alan yrityksistä."

Wikipedia taas kertoo, että "Kiinan maidonkulutus on nelinkertaistunut vuodesta 2000. Markkinoinnissa kerrotaan maidon tekevän lapsista viisaita ja pitkäikäisiä. Kaupungeissa rintaruokinnan vaihto maitojauheeseen on yhä yleisempää."

Kuten maidonkulutus, myös lihankulutus on Kiinan kaupungeissa aivan toisella tasolla kuin maaseudulla. Mykkäsen mukaan "Vuonna 2000 tehdyn kotitaloustutkimuksen mukaan kaupunkien kiinalaiset syövät 40% enemmän lihaa ja 2,5 kertaa enemmän kalaa kuin maaseudun asukkaat. Kananmunia ja kanaa syödään niinikään 2,5 kertaa enemmän kaupungeissa. Maaseudulla taas syödään kolme kertaa enemmän viljatuotteita kuin kaupungeissa." Tarkkoja lihankulutuslukuja Mykkänen ei kerro, mutta vegaaniliiton sivulta löysin USDA:lta poimitun taulukon, jonka mukaan kiinalaiset ovat maailman 9.ksi ahkerimpia lihansyöjiä ja syövät yli 50 kiloa lihaa/henkilö vuodessa. Listaykkösenä killuu USA yli 130 vuosittaisella lihakilollaan (Osmo Soininvaaran mukaan Espanja on jo samalla tasolla USA:n kanssa henkilökohtaisen lihankulutuksen määrässä, mutta kiinalaisten kokonaislihankulutus vastaa määrältään koko EU:n alueella popsitun lihan määrää). (Suomalaisten lihankulutus pyörii wikipedian mukaan siellä 80 kilon hujakoilla.)

Kiinalaisesta ruokakulttuurista Mykkänen kirjoittaa hauskasti: "Näin voisi ehkä väittää monen muunkin maan asukkaista, mutta kiinalaisilla tuntuu olevan aivan erityinen, jopa hieman mielipuolinen suhde ruokaan. He puhuvat syömisestä loputtomiin ja saattavat ärtyä, elleivät saa ruokaansa ajoissa. Jos kiinalainen asuu ulkomailla, hän käyttää usein päiviä, viikkoja tai kuukausia löytääkseen parhaat paikat ruokaostoksilleen. Kiinalaisille muiden maiden ruoat ovat usein jotain, mitä kokeillaan kerran tai pari kertaa, joskus puhtaasti kohteliaisuussyistä. Sen jälkeen palataan oikean eli kiinalaisen ruuan pariin.

Paluuta meille oikean eli suomalaisen ruuan pariin odottelen tässä minäkin. Tähän vielä pieni kunnianosoitus Sre:lle ja heidän taannoisille lounaskutsulleen yhteen ehkä Helsingin parhaista suomalaisen ruuan ravintoloista, Atelje Finneen. Siellä popsiessani vadelmapuuroa ja kuusenkerkkämaitoa (jotka olivat melkein yhtä hyviä kuin omatekemäni :), sain pakottavan herätyksen palata taas tauon jälkeen tämän blogin äärelle.

Sre:lle siis kaikki kiitos ja kunnia tästäkin Kiina-postauksestani, jota ilman tekisin ehkä nytkin jotain niinkin turhanpäiväistä, kuten vaikkapa selaisin mol:in työpaikkailmoituksia tai surffailisin aarresaari.net:issä.

Loppuun vielä poliittinen kannanotto tämän lihapostauksen tiimoilta: Älkää hyvät ihmiset pyrkikö kasvattamaan elintasoanne. Kuten tilastoista voidaan nähdä, nousu elintasossa johtaa nousuun myös lihankulutuksessa ja kuten Kiinan tapauksessa voidaan myös nähdä, nousuun monessa muussakin ikävässä asiassa suoraan tai välillisesti..

Mykkänen kirjoittaa: "Tilastoista löytyy näyttöä sille, että kiinalaiset ovat joutuneet talousuudistustensa aikana sietämään paljon aiempaa enemmän rikoksia. Kaikkien rikosten määrä kasvoi vuoden 1978 ja 1988 välillä kolminkertaiseksi. Ryöstöjen määrä sensijaan seitsenkertaistui. Toisessa kohtaa Mykkänen kirjoittaa: "Ihmiset tuntevat läkähtyvänsä, kun kaikki mitataan menestyksessä, rahassa ja kilpailykyvyssä. 1990-luvun lopulla tehty tutkimus totesi, että noin kolmannes kiinalaisista koululaisista kärsi henkisistä ongelmista, jotka usein johtuivat vanhempien asettamista paineista.

Rikastumisideologiasta Mykkänen kirjoittaa: "Kiinan hallituksen keskeiset hahmot yrittivät vuosien ajan tukahduttaa uskonnot ja oman ajattelun ja täyttää kiinalaisten sydämet kommunismilla. Projetkin epäonnistuttua kansalaisille ei ole tarjottu uutta ja uskottavaa elämän tarkoitusta, ellei sellaiseksi lasketa "rikastuminen on kunniakasta" -ideologiaa."

Yksi Ikävimmistä asioista, joista Mykkänen kirjoittaa on kiinalaisten itsemurhat: "Ei ole muuta niin hämmentävää todistusaineistoa tämän päivän Kiinassa tunnetusta pahasta olosta, kuin naisten poikkeuksellisen korkeat itsemurhatilastot. YK:n mukaan kiinalaisnaiset tekevät 157 000 itsemurhaa vuosittain -yli puolet kaikista maailman itsemurhista. Sataatuhatta naista kohden Kiinassa kuolee oman käden kautta 14,8, kun Suomessa luku on 9,8. Suomalaismiesten itsemurhaintoon kiinalaiset eivät yllä, sillä Suomessa miehiä kuolee sadastatuhannesta oman käden kautta 31,9 kun kiinalaismiehistä näin ankea loppu on kolmellatoista. Mykkänen kirjoittaa, että "vuonna 2002 julkaistun tutkimuksen mukaan itsemurhaan ajautuneilla kiinalaisnaisilla oli ollut eniten ongelmia rahan, terveyden ja avioliiton kanssa.

Tämän postauksen opetus kiteytettynä: älkää välittäkö rahasta, terveydestä tai avioliitosta tai älkää ainakaan päättäkö päiviänne, jos joku niistä menee pieleen. Sensijaan muistakaa kuolevaisuutenne, popsikaa kotimaisia kasviksia ja rakastakaa lähimmäisiänne olivatpa he omia puolisoitanne tai pakolaistaustaisia naapureita.

Tervetuloa luomuteollisuus ja keliakia?

2010-03-26T17:40:00.006+02:00

Kuka ajattelee, että luomu on pientä, puhdasta ja paikallista? Kuka lisäksi ajattelee, että luomu on kotoista, perinteistä ja lisäaineetonta?

Itselläni oli tapana ajatella suunnilleen näin, kunnes opin, että markkinoille puuhataan kovalla kiireellä luomulisäaineita (muutama on jo tullut), että luomun tuotannossa halutaan kasvattaa volyymiä (kansainväliset markkinat odottavat!) ja että luomuruuan menekin kasvu edellyttäisi nimeomaan luomun teollistumista ja uusien, luomulle soveltuvien teollisten menetelmien kehittämistä.

Kun yritin tätä kehitystä kyseenalaistaa opin, että luomusta on eriytymässä kaksi erillistä haaraa, teollinen luomu ja sitten tämä "maatilatoriluomu" (vaikka oikealla maatilatorillahan kaikki ei olekaan luomua).

Toisin sanoen, teollinen luomu eroaa lopulta tavanomaisesta tuotannosta (tässä minun kauhuskenaariossani) jossainvaiheessa enää siten, että luomukarkeissa on rivi luomulisäaineita, että luomupellossa on kasa kemiallisia luomutorjunta-aineita, että luomusonnit popsivat luomu-luulihajauhoa ja että luomulehmät lypsetään luomulypsyroboteilla.

Tätäkö me haluamme? Ja vainko siksi, että luomuleivän hintaa saataisiin pudotettua 50 sentillä per leipä?

Huomasin harmikseni myös, että lähikauppani (joka on kunnostautunut hankkimaan hyllyilleen monia luomutuotteita pyynnöstäni) on saanut leipähyllyynsä näkyvän mainoksen kanssa luomuruisleivän, jossa on leivonnan apuaineena käytetty gluteenia.

Gluteeni ei toki ole mikään peikko noin itsessään. Sehän on viljan proteiini, jota etenkin vehnää sisältävät tuotteet sisältävät luonnostaan. Gluteenilisäystä voi silti pitää harmillisena etenkin luomuleivässä, sillä lisättyyn gluteeniin ja ylipäänsä gluteenin ylimääräiseen käyttöön on liitetty epäilys (siis pelkkä epäilys) sen mahdollisesta vaikutuksesta keliakiariskin lisääntymiseen (edellytyksenä on toki perinnöllinen alttius siellä pohjalla).

Ruotsissa ja Suomessa, joissa on pitkään syöty teollista leipää (joissa tätä gluteeni-lisääkin käytetään) keliakiadiagnoosit ovat nimittäin kasvaneet kasvamistaan. Tämän (hatarahkon) näytön lisäksi keliakia-gluteeni -teoriaa tukee sellainen hassu "sattuma", että kun Ruotsissa oli kokeilu lisätä teollisiin vauvanruokiin gluteenia, niin samaan ajankohtaan osui selvä piikki pikkulasten keliakiadiagnooseissa.

Pelätkää gluteenia jos tahdotte tai olkaa pelkäämättä, itse en ainakaan halua omille lapsilleni ehdoin tahdoin syöttää elintarviketta, johon on vasta muutaman kymmenen vuoden ajan lisätty jotain, mitä siinä ei ole satojen edeltävien vuoden aikana ollut ja joka pahimmillaan saattaa aiheuttaa sellaisen elinikäisen riesan kuin keliakia. (Tämä on myös se syy, miksi en ole koskaan innostunut seitanista tai muistakaan teollisista lihankorvikkeista.)

Harmistuin myös suunnattomasti tästä teollisen luomuruisleivän näkyvästä mainoksesta: panosta tulevaisuuteesi (tai jotain sen suuntaista), kun kuitenkin apuaineena tässä "tulevaisuusleivässä" oli tämä pahanilmanlintu lisäaine-gluteeni, jonka keliakiariskittömyydestä ei ole varmuutta.

Niille, jotka lisättyä gluteenia aikovat tästälähtien välttää on loppuun kertoa vähän hyviäkin uutisia. Lähileipä-standardi kieltää gluteeni-lisän käytön! Hip hei! Seuraavaksi tilaisin viranomaisilta meille vaikkapa sellaisen maatiais-standardin, joka kieltäisi kaikkien uusien temppujen tuomisen yritä-erehdy -periaattella meidän jokapäiväiseen leipäämme.

Jos karhut laihduttaisivat, mitä meille tapahtuisi?

2010-03-25T07:38:00.004+02:00

Varma kevään merkki tässä perhepiirissä on, kun äitini huudahtaa minulle eteisessä (heti kun olen saanut pitkän, peittävän takkini riisuttua), "Kylläpäs sinä olet laihtunut!"

Varma syksyn/talven merkki on myös se, kun appiukkoni kysäisee puolihuomaamattomasti kahvipöydässä, "mikä se sinun painoindeksisi on.."

No, jätetään sukulaiset nyt vähäksi aikaa rauhaan ja kysytään, kuinka moni tämän blogin lukijoista on havainnut saman? Että keväällä paino putoaa ihan itsestään ja että syksyllä sitä kertyy, ihan itsestään.

Joskus hamassa nuoruudessa, kun vielä yritin taistella tätä maailman luonnollisinta sykliä vastaan, mm. laihdutuskuurien voimin, isäni kysäisi minulta kerran, olenko koskaan huomannut, että vain lihavat ihmiset laihduttavat (tämä oli siis 90 luvulla, nykyään kai vain laihat ja normaalipainoiset laihduttavat ja lihavat ovat keksineet jo aikaa sitten järkevämpää tekemistä). Isän pointti lihavien laihduttamisesta oli se, että jos kerran vain lihavat laihduttavat, niin ehkä se on juuri laihduttaminen, joka tekee ihmisestä lihavan tai ainakin pitää hänet siinä tilassa.

Vastaavan esimerkin kertoi äitini eräästä vanhasta työkaveristaan, jonka ikuinen puheenaihe kaikilla kahvitunneilla oli omat laihdutuskuurit. Tämä täti oli aiheesta niin innostunut, että toi jopa kahvihuoneen seinälle näytille painotaulukkonsa (hienon graafin), jossa muutaman gramman pudotus vyötäröllä näkyi heti valtavana pudotuksena "pörssikurssissa".

Koska tarinan on tarkoitus olla varoittava esimerkki, on kerrottava vielä, että kun äitini sattumalta vuosia työpaikan vaihdon jälkeen törmäsi tähän laihdutusintoiseen tätiin, oli tämä paisunut lähes muodottoman lihavaksi.

No, miten tämä kaikki liittyy tämän blogin punaiseen lankaan, eli siihen, mitä meillä tänään syötiin? Liittyypä hyvinkin. Meillä syötiin tänään (tai oikeastaan eilen, koska kirjoitan tätä aamulla, kun lapset vielä nukkuvat) porkkana-linssikeittoa (johon innokas 2v kokkiapulaiseni lorautti suoraan pullosta rypsiöljyä), sen päällä tarjoiltiin aimo keko rypsiöljyssä uivia kotimaisia herneitä ja papuja, sekä vielä tuoreita mungpavun ituja. Njam. Rasva on ihanaa!

As.Oy Maltan murkinat

2010-03-21T23:31:00.005+02:00

Uskomatonta, eli totta, mutta yhteisökerrostalohanke meidän ja 70 muun perheen kanssa edistyy! Tänään juuri kuulimme asukasillassa, että tulevan kotimme piirtää arkkitehtitoimisto, joka on mm. piirtänyt Viikin infokeskuksen sinisen ympyrätalon ja Vuosaaren hienon merimiesten "puukalan". Kyllä meidän siis kelpaa. Vielä innostavampaa oli kuulla asunto-osakeyhtiö Maltan ruokaryhmän suunnitelmista koko 70 kotitalouden säännöllisistä yhteisistä illallisista.

Hankkeen yksi äideistä ja johtohahmoista jopa intoutui ruokaryhmän esittelyn jälkeen pitämään puheenvuoron, jossa hän muistutti maailman muuttuvan yhteisten ruokailujen voimin, ja kuinka tästä todistavat hänen lisäkseen muumimamma, Jeesus ja tasavallan presidentti. Muumimamman puheenvuoro meni suunnilleen niin, että kukaan ei voi olla kauaa vihainen syötyään hyvän aterian, Jeesuksella taas oli kuulemma kiire varmistaa joka välissä viinin ja leivän riittävyys, koska hän tiesi, mikä valta yhdessä jaetuilla aterioilla on, presidentit kaikkialla maailmassa puolestaan tarjoavat vierailleen huippukokkien laatimia juhlavia aterioita miksipä muuksi, kuin varmistaakseen hyvät diplomaattisuhteet ja maailmanrauhan!

Hitaana hämäläisenä oma istuntoni asukaskokouksessa meni (tunnustetaan se tässä) melkolailla muutosvastarinnan kourissa kiemurrellessa ja kaikenlaisissa murinoissa pikku yksityiskohdista ja siitä, saankohan juuri minä varmasti oman ääneni kuuluviin tällaisen ison porukan veneen perätuhdolta käsin. Kotona onneksi karjalaiset sukujuureni heräsivät talviunestaan ja tajusin, miten uskomaton rikkaus piilee siinä ajatuksessa, että iso joukko toistensa välittömässä läheisyydessä asuvia naapureita todella hoitaisi osan ruokahuoltoaan yhdessä.

Suoraan sanottuna en meinannut pysyä nahkoissani, kun oivalsin, että 70 perheen joukkovoima tekisi meistä kaupan keskusliikket ohittavan sisäänostajan, että mikään ei estäisi meitä solmimasta suoria suhteita erilaisiin viljeilijöihin ympäri uutta-maata, että mikään ei pidättelisi meitä hankkimasta yhteisön pakastinta täyteen kotimaisia marjoja ja sieniä ja kylmätiloja (jotka nekin tietysti rakennettaisiin isoiksi) täyteen kotimaisia juureksia ja vihanneksia, papuja, herneitä ja siemeniä. Että luonnollisesti meillä olisi varaa hankkia myöps parhaat ja laadukkaimmat prosessointivälineet ja että kaiken tämän lisäksi meillä olisi vielä valtava joukko käsipareja toteuttamassa näitä hienoja ideoita ja siivoamassa ja tiskaamassa keittiötä jälkikäteen.

Pienenä lisähuomautuksena, että myös yhteisön lihaanit voisivat riemuita siitä, että yhteisötalo voisi hankkia suoraan tilalta vaikka kokonaisia luomuporsaita ja -lampaita (hyvin huokeaan hintaan verrattuna siihen, miten luomulihaa yleensä kuluttajille myydään.) Yhteisö voisi myös hankkia lihasahan ja kylmätilat raakakypsytystä varten.

Jos joku nyt innostui tästä (ei mainokseksi tarkoitetusta) postauksesta, niin ei muuta kuin kipin kapin liittymään koti kaupungissa (hem i stan) -yhdistyksen jäseneksi. Jäsenmaksu on vaivaiset 20 euroa vuodessa ja mikään ei estä esimerkiksi teitä ruokablogaajia rakennuttamasta itselleen uutta yhteisökerrostaloa, jonka johtavana ajatuksena olisi herkullinen, laadukas, naapureitten kesken jaettu ruoka. Siitähän tässä kuvien kanssa ruokablogaamisessakin kai on kyse. Jakaa näiden käsien tuotos mahdollisimman monen lukijan kesken, vai mitä?

Oikealla vielä virtuaalisesti teille jaettu soppa, joka meillä syötiin tänään, olkaa hyvät.

Hesarin perunavirhe

2010-03-11T13:40:00.010+02:00

Silmäilin tänään koulutuksen luppominuutteina Hesarin ruokasivuja. Kuinka ollakaan kotoinen peruna oli päässyt Ruokateeman kokosivun jutuksi. Jutun idea oli sinänsä hyvä, eli siinä toimittaja kyseli, miksi edullisen, kotoisen ja erittäin ekologisen raaka-aineen, eli perunan kulutus vähenee kokoajan. Toimittaja huomasi jopa sanoa, että jos perunan kulutuksen vauhti pysyy samana, niin "viimeinen perunansyöjä sammuttaa kellarista valot runsaan 40 vuoden kuluttua".

Kiinnitin itse jutussa huomita siihen, miten toisaalta todettiin, että pastan (tai nuudeleiden) keittäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perunan ja että multainen peruna on raaka-aineena "pelottavampi" kuin steriilin näköinen muovinen pastapussi.
Sitten toisaalta, ihan kuin toimittaja ei olisi ymmärtänyt, mitä haastattelulaatikkoon juuri äsken kirjoitti, hän tarjoili heti "pääjutun" viereen puolisivullista vielä paljon perusperunan keittoa monimutkaisempia perunalisäke. reseptejä.

Toisinsanoen, kun hän nyt ensin ilmaisi huolensa siitä, että kuluttaja ei ehdi/viitsi/jaksa/uskalla keittää hitaasti kypsyviä multaisia perunoita. Niin kuitenkin hän heti reseptit-kappaleessa uskoi, että nämä samat kuluttajat ehtivät/viitisivät/jaksavat/uskaltavat tarttua siihen samaan multaiseen perunaan tehdäkseen jotain moninverroin perusperunankeittämistä monimutkaisempaa ja hitaampaa, kuten

kermaperunoita
uuniperunoita
hasselbackanperunoita
suola- eli ryppyperunoita
leipurinperunoita
perunalunta
perunasosetta
röstiperunoita
perunalettuja

Toinen vaihtoehto on tietysti se, ettei toimittaja olettanutkaan kuluttajien ryhtyvän väsäämään näitä monimutkaisia lisäkereseptejä arkiruuaksi, vaan kenties vieraille ja juhlaan, mutta eikö juuri arkiruoka ole se, jossa näkyy jonkun raaka-aineen kulutuksen lasku ja nousu? Lanttua ja punajuurtakin syödään runsaasti joulusesonkina, mutta koska käyttö muina vuodenaikoina on olematonta, ei näiden juuresten kulutusjuhlasta todellakaan voi puhua.

Tai sitten tässä oli kyse samasta ilmiöstä, joka näkyy usein kauppojen asiakasomistajalehtien resepteissä. Tehdään lehteen resepti vaikkapa kalakukosta, johon ei sitten edes saman ryhmän kaupasta löydy raaka-aineita (tuoreet muikut), mutta sen sijaan einesversio löytyy kyllä hyllytä (valmis kalakukko).

Hesarilla nyt ei varmaan toisaalta ole mitään syytä puffata elintarviketeollisuutta ja houkutella ihmisiä ostamaan lisää pakastealtaasta, kuivahyllyiltä ja einesosastolta löytyviä valmiita peruneineksiä

tai mistäpä sitäkään tietää.

Jäin myös miettimään Hesarin linjaa luomun markkinoinnissa ja syytä siihen, miksi reseptissä, Lämmin perunasalaatti, oli ainesosana 4 luomumunaa, mutta reseptissä, Peruna-ruispohjainen lohipiiras, olikin 2 kananmunaa?

Itse pitäisin hienona linjauksena sitä, että vähän samaan tapaan, kuin jotkut seurakunnat siirtyivät aikanaan tarjoamaan pelkkää reilunkaupan kahvia, niin Hesari ja monet muut ruokamediat siirtyisivät resepteissään ehdottamaan vain luomumunia ja luomumaitoa (näitä molempia on jo kaikkialla helposti saatavilla ja kuluttajat ovat ymmärtäneet hiukan korkeamman hinnan yhteyden laatuun ja tuotanto-olosuhteisiin).

Itse uskon, että jos perunankulutusta halutaan ylös, on paras heti alkajaisiksi lopettaa puheet luonnosta vieraantuneesta sukupolvesta (monet näistä leimoista toimivat vain itseään toteuttavina ennusteina), mutta hyväksyä se tosiasia, että monet ihmiset (nuoret ja vanhat) elävät nykään niin kiireistä ja tarkkaan aikataulutettua arkea, että 15 minuutin säästö ruuanvalmistuksen kokonaisajassa tuntuu paljolta.

Siksi minusta onkin typerää tuoda tällaisessa yhteydessä esiin jotain monivaiheisia perinneperunalisäkereseptejä (ja leimata taas perunaa joko vain tylsäksi ja hitaaksi peruslisäkkeeksi tai sitten juhlavaksi erikoiskuriositeetiksi vieraspöytään). Ai niin, olihan Hesarilla sentään yksi suht nopea, arkipöytäänkin sopiva "perunaruoka" nimittäin perunacurry. Perunacurryssä oli jopa kasvisperäinen proteiininlähde, tofu, mutta kas vain, tämäkin perunaruoka neuvottiin tarjoamaan riisin kera.

Kiire on varmaan hesarillakin, kun näitä ruokasivujaan tekevät...

Päivän reseptiksi valitsin tälläkertaa vaihteeksi jonkun muun kuin itseni kehittämän ruuan. Tulinen perunakaalipannu löytyy tämän blogin lisäksi kirjasta Härkäpapua sarvista s.100 (tekijät, Somersalo, Mattila, Tuomisto, Haimi). Lihansyöjille vihjeeksi, että raa´at perunapalat voi myös kypsentää samassa paistinpannussa tai uunivuoassa (kannen alla) raakojen lihapaljoen kanssa nesteessä. Sain kerran tällaista ruokaa venäläisen ystäväni luona, joka kertoi että tällaista hänen isoäitinsä usein teki ja hyvää oli.

Minusta onkin erinomainen idea kypsentää samassa pannussa useampia asioita kerralla ja samalla energiankulutuksella. Vielä kun saisi tänne sellaisen kypsennyspannun, josta luin intialaisen kasvissyöjän kirjasta. Siis yksi kattila, jossa on monessa kerroksessa ritilöillä tai pohjilla erotettuna neljä eri kypsennysmisastiaa. Kaikissa kypsyy oma kasvisruokalajinsa nopeasti ja saman lämpöenergian hyödyntäen.

Vuosi vegaaninan päättyi, elämä ekoilijana alkoi

2010-03-10T15:14:00.002+02:00

Olen kovasti koettanut pitää näppini erossa näistä blogijutuista, mutta niin vain tuntuu käyvän, että samalla voimalla, jolla ylös ilmaan heitetty omena putoaa maahan, etsiytyy tämä syömärikin aina tilaisuuden tullen verkkoon ja aloittaa jonkun muka uuden blogin pitämisen.

Niinpä teinkin sitten sen päätöksen, että miksi suotta aloittaa uutta, kun voi yhtä hyvin paikkailla vanhaa. Varautukaa siis, että blogiin on lähiaikoina tulossa nimenmuutos ja muutenkin kaikenlaista uutta.

Ensinnäkin yritän palata lähemmäs ruokablogien alkuperäistä ideaa, eli kirjoittaa enemmän siitä, mitä meillä tänään syötiin. Paasaamista yritän harrastaa puolestani vähemmän, mutta katsotaan kuinka onnistun (ekoprofeetta on elossa). Saatan myös kertoilla muista kuulumisista, kuten elintarviketeollisuuden uusista tuulista (aloitin tällä viikolla täydennyskoulutuksen, jonka lopuksi minusta pitäisi tulla tuotekehitysasiantuntija johonkin suomalaiseen liukuhihnaruokatehtaaseen (pyydän anteeksi tätä arvolatautunutta ilmaisua). Lisäksi, kuten olen täällä kertonutkin, vedän ihastuttavaa 8-10 vuotiaiden lasten luontokerhoa ja jo muutamassa viikossa tämä työ on saanut pääni pyörälle ja sydämeni ympäri siitä, miten helppoa, palkitsevaa ja äärettömän hauskaa on kasvattaa uutta sukupolvea hieman vihreämpään ajatteluun.

Piilovegaanit ja muut salaa rakkaat

2010-01-19T11:37:00.005+02:00

Vuosi vegaanina on päättynyt ja on viimeisen postauksen aika. Ryhdyn hommaan blogin pitäjän näkökulmasta haikein mielin, mutta muuten iloiten siitä, mitä kaikkea vuosi on tuonut eteen.

Ensinnäkin oli hienoa alkutalvesta 2009 huomata miten tiukassa lihanhimo istui. Näin jopa unia, jossa punaisesta lihasta leikatut pihvit tirisivät pannussa ja säälittelin itseäni juuston puuttesta joka kerta kun voitelin itselleni leivän. Oli myös hämmentävää tajuta, miten vähän Suomessa (puhumattakaan tässä etelä-Suomessa)tuotettua ruokaa tapaa ravintoloista tai kauppojen hyllyiltä.

Hyvin nopeasti jouduin myön huomaamaan, miten uusiin saappaisiin olin astunut sosiaalisesti, kun minulta kysymättä, sain päälleni joka kerta uuden identiteetin, kun erehdyin mainitsemaan vegaaniprojektistani.

Antoisinta vuodessa oli kuitenkin ehdottomasti ruoka itse. Ennen vuotta 2009 osasin valmistaa esimerkiksi kaalista vain kolme ruokalajia, jota olivat jauheliha-kaalikeitto, jauheliha-kaalivuoka uunissa ja karjalainen kaalipiiras ilman lihaa. Nyt kaalista riittää hyviä vegereseptejä niin paljon, että voisin tehdä pelkästä kaalista keittokirjan, jos haluaisin (ja jos joku kustantaja uskosi siihen). Mutta kaalin lisäksipä olen löytänyt myös punajuuren, lantun, perunan, porkkanan, sienet, marjat, villivihannekset, idut ja versot ja kaikki aivan uudella ja kiinnostavalla tavalla.

Jos vuodessa olisi enemmän kuukausia, yrittäisin varmasti vielä jatkaa projektia kuivattujen herneiden ja papujen kanssa. Niistäkin kokeiluja on toki kertynyt, mutta lopputulokset ovat jääneet vaatimattomiksi (siis jotain mitä vain perheen aikuiset ovat suostuneet syömään ja pahimmillaan hekin ovat saaneet palkaksi rohkeudestan kiusallisia ilmavaivoja). Uskon kuitenkin, että herneessä ja härkäpavussa olisi ihan yhtä paljon löydettävää kuin kotimaisissa juureksissakin, joten siinäpä olisi jollekin toiselle innokkaalle blogaajalle myös puuhaa.

Vaikka tammikuun puolessa välissä onkin vähän myöhäistä kertoa uudenvuoden lupauksistaan, kerron silti, mitä vuosi 2010 tahtoo tuoda tullessaan tälle pian entiselle blogaajalle. Olen intoa puhkuen ilmoittautunut opettajaksi lasten luontokerhoon ja viimeksi tänään pesin maitopurkkeja, kalapuikkopaketteja, suklaakääreitä ja kananmunakennoja suureen pussiin nimeltä luontokerhomatskut. Ehkäpä pysähdyttävien elämystuokioiden, verrattomien yhteisleikkien ja tiukan infoamisen mukana saan istutettua nämän kourallisen lapsia mieliin siememen, joka aikuisuudessa itää kohti hyvän, kotimaisen kasvisruuan vaatimista.

Siihen asti näkemiin ja tsemppiä kaikille bloggaamista jatkaville kollegoille, sekä suunnaton kiitos Sre-lle ihanasta illasta ravintola Lasipalatsissa.

ps. otsikko viittaa siihen, että jos/kun jatkan vegaanina/vegetaristina/ekoilijana/flexarina, miksi ikinä haluatte kutsua, yritän tehdä sen vaihteeksi salaa ja ilman tällaista haloota :)

Älkää murehtiko siitä mitä söisitte..

2009-12-18T00:00:00.000+02:00

Aina välillä näiden ruoka-asioiden ympärillä pyöriminen herättää minussa voimakkaan tunteen siitä, että oma elämänvoima pitäisi oikeastaan käyttää johonkin muuhun. Että ei pitäisi niin kauheasti miettiä sitä, mitä nyt söisi ja mitä voi syödä ja mikä on eettistä.

Sitten onnekkaasti nämä pohdinnat keskeytyvät johonkin järkyttävää uutiseen, kuten kevättalvella tähän todella pienelle mediahuomiolle jääneeseen uutiseen sikojen kalttaamisesta (keittämisestä) elävältä täällä Suomessa

ja nyt aktivistien kuvamateriaaliin A-talk:ssa paksussa liejussa makaavista, kuoliaaksi purruista sioista.

Näistä muistui myös mieleen vanhat lihateknologian luennot (pakollisia perusopintoja kaikille elintarvikealan opiskelijoille) yliopistolla. Siellä professori piti kovaa meteliä siitä, että tuotantoeläimiä ei voida kohdella huonosti jo siitäkään syystä, että stressi heikentää lihan laatua. Tästä on tehty kaksi hienoa nimitystäkin, sioilla puhutaan stressin yhteydessä PSE-lihasta, joka on vaaleaa, pehmeää ja vetistä lihaa. Naudoilla stressi tuottaa tervalihaa, joka on nimensä mukaisesti kovaa, kuivaa ja helposti pilaantuvaa.

PSE-lihan synnystä voi lukea vaikkapa Lihakeskusliiton lehdestä. Kyseessä on voimakas stressireaktio, jonka seurauksena sian energia-aineenvaihdunta muuttuu anaerobiseksi, jolloin maitohappoa syntyy lihaksiin erittäin paljon ja lihasten pH laskee, mikä rikkoo lihaksen normaaleita tukirakenteita teurastuksen jälkeen ja aikaansaa tätä epämiellytävää vetistä lihaa.

Muistaakseni A-talkin ohjelmassa sanottiin, että 15% sikatiloista saa eläinlääkärien tarkastuksessa huomautuksen puuttellisista oloista. No PSE-mittarilla mitaten vakavasti stressaantuneiden eläinten määrä on 5-7%. Tosin PSE:n syntyyn vaikuttaa käsittääkseni eniten sian elämän aivan viimeiset metrit (olosuhteet teurastamolla hetkeä ennen tainnutusta), joten tuo 5-7% lienee niitä, jotka ovat kiljuneet lihaksensa maitohapoille teurasjonossa (tai kalttauskattilassa).

Lihakeskusliiton lehdessä hauskasti todettiin myös, että "1990-luvun alussa jalostuksella saatiin sikojen stressiherkkyyttä aiheuttavia tekijöitä poistettua suomalaisesta sikakannasta. Lisäksi sian käsittelyä teurastamoissa parannettiin". Ts. jalostettiin elukat sietämään paremmin stressiä, niin ei tarvitse muuttaa toimintatapoja niin paljon, mikä on kieltämättä aika kätevää...

En aina jaksa ymmärtää niitä ääniä, jotka tuntuvat ajattelevan, että jos eläimiä kohdeltaisiin hyvin, se olisi jotenkin pois ihmisiltä. Vähän sama argumentti kuin se, että ei tänne voida ottaa sota- ja kriisialueilta akuutissa hengenvaarassa olevia ihmisiä pakolaisiksi, koska meillä on täällä omiakin työttömiä ja syrjäytyneitä.

Jukka Kemppinen, oikeustieteen professori kirjoitti muuten omassa blogissaan ihan osuvan vastalauseen vegaanien teeseille eläinten oikeuksista. Hänen mielestään kun eläimillä ei ole oikeuksia (tämä lienee nyt jotain käsitteiden kanssa pelaamista), koska eläimet eivät ole oikeushenkilöitä tai kykene muutenkaan oikeuksiaan ajamaan, vahingonkorvauksia vaatimaan jne.. Sensijaan Kemppinen puolusti ajatusta, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan, nimittäin velvollisuus kohdella eläimiä hyvin. Tähän minäkin yhdyn. Eläinten rinnastaminen ihmisiin (ja päinvastoin) kun sahaa vain eläintensuojelun omaa oksaa. Eiväthän eläimet nimittäin pittaa vähääkään toisten lajien oikeuksista (tainnutukseen ennen kuolemaa, stressittömään loppuun tai lajityypilliseen elämään). En ole eläintutkija, mutta käsittääkseni eläimiä yleensä kiinnostaa lähinnä oman lajin etujen ajaminen ja juuri tämän soisin olevan erilaista meissä ihmisissä.

Vaan voipa olla, ettei näistäkään asioista tarvitse enää kauaa saivarrella, kun ihmiset oppivat tyydytämään lihanhimonsa ilman, että täytyisi tehdä kompromisseja eläinten hyvinvoinnin tai ympäristön saastumisen suhteen. Timesin mukaan hollantilaiset onnistuivat rakentamaan laboratoriossa sianlihaa elävän sian soluista. Hienoa Hollanti! Vaan eipä taida ehtiä teknoliha sarjatuotantoon vielä näille joulukinkkumarkkinoille.

Vielä loppuun pieni tarina niille, jotka ajattelevat, että veganismi liittyy yksinomaan luonnosta, maaseudusta, elämästä ja kuolemasta vieraantuneiden (nuorten naisten) sielunelämään.

Mummoni, maatalossa syntynyt ja kasvanut kieltäytyi koko elämänsä ajan syömästä kanaa, koska oli lapsena nähnyt päättöminä pitkin kanatarhaa lentäviä kanoja (tarinan mukaan hänen lemmikkikanansa oli jopa onnistunut lentämään pikkuemäntänsä syliin pään jo lojuessa sahanpuruilla). Sikaa ja nautaa mummo sen sijaan popsi kuolemaansa asti todennäköisesti siksi, että näiden eläinten teurastaminen oli pidetty lapsilta piilossa (tai sitten vain siksi, ettei isojen eläiten kuoliaaksi sohiminen herättänyt hänessä yhtälaisia tunteita).

On hienoa, että mm.animalia ja vegaani-liitto pitävät esillä sikojen ja muiden eläinten asiaa niin, ettei omantunnon herääminen perustu nykyaikana enää siihen sattuuko lapsena istumaan väärässä paikassa väärään aikaan ja näkemään jotain sellaista, mitä aikuiset (ja muut auktoriteetit) mieluiten pitäisivät katseilta piilossa.

Jouluiloa tasapuolisesti kaikille ministeri Anttilaa ja sianlihan imagokampanjaa unohtamatta!

Kerjäläinen, nunna ja statussymbolit

2009-11-30T18:00:00.004+02:00

Törmäsin illalla keskustassa ruokakaupassa kahteen kerjäläiseen. He olivat päivän työnsä tehneet ja oli tullut aika koota kolikot ja ostaa se, mitä niillä saa. Kerjäläiset olivat jakaneet ostoksensa kahteen osioon. Ensimmäisen osion ruuat olivat välttämättömyyksiä: neljä ranskanleipää, iso pussi perunoita, jotain muita vihanneksia ja lämmintä lihaa kaupan grillistä. Seuraavassa osiossa oli vain kaksi tuotetta: iso pullo keltaista limsaa ja monikkopakkaus pieniä, makeita, lapsiin vetoavin kuvin koristeltuja jugurtteja.

Lopullisen ostopäätöksen limsapullon ja jälkiruokien osalta kerjäläiset tekivät vasta, kun ensimmäiset oli maksettu (valtavasta kolikkovuoresta, joka koostui etupäässä viisisenttisistä) ja varmistui, että raha "turhuuksiinkin" riitti.

Niin, tästäpä taas muistin, että ruoka on ja pysyy vatsan täytteen lisäksi statussymbolina, kulttuurisena työkaluna, sosiaalisena ulottuvuutena, identiteetin rakennuspalikkana, kommunikointikanavana jne. Eikä asiaan näyttäisi edes vaikuttavan se, onko sattunut syntymään Romanian kerjäläiseksi, vai Suomen hyvätuloiseksi (vaikka toki kerjäläisillä rahaa näihin satussymboleihin onkin paljon vähemmän).

Itse muistan jossain vaiheessa tätä vegeprojektiani turhautuneeni perusteellisesti sellaiseen ajatukseen, että mitä jos muutaman nopeasti kypsytetyn kalan/kananmunan/siipikarjan tai jopa possunsiivun popsiminen pari kertaa viikossa olisikin kokonaisuutena ekologisempaa (helppoudesta puhumattakaan) kuin papukattiloiden tuntien keittely ja vielä keitettyjen papujen jatkojalostaminen sähkökoneilla tai jopa uunissa. Suurin osa pavuista kun tulee vielä ulkomailta ja koska niiden proteiini on vaikeammin sulavaa, täytyy niitä syödä määrällisesti enemmän kuin eläinproteiineja.

Vegaaniliiton sivuilta löysin loistavan artikkelin tähän liittyen. Sen mukaan on tosiaan niin, että soijapavun energiakertymä (kiloa kohden) on suurempi kuin silakan tai lehmänmaidon ja tämä korkeampi energiakertymä johtuu nimenomaan pitkästä keittoajasta. Samassa artikkelissa kerrottiin myös että luonnonmarjojen energiakertymä ylittää jopa naudanpaistin ja kasvihuonetomaatit, jos niitä käydään hakemassa vaikka vain 20 kilometrin päästä kotoa henkilöautolla!

MTT:n luonnonvarapuntarista luin myös, että "Teollisesti valmistetuissa valmisruoissa päästään usein parempaan raaka-aineiden ja energian käytön tehokkuuteen kuin kotiruoan valmistuksessa." Eli samantien voisi lopettaa myös näiden työläiden vegereseptien rustaaminen ja suositella lukijoille atrian porkkanalaatikkoa ja gogreenin sojanakkoja lähikaupasta.

Yksi tapa ekoilla olisi sekin, että söisi vain halvinta ranskanleipää ja makkaraa (plus dyykkaisi roskiksesta ja keräisi tienvarsilta) ja laittaisi jokaisen luomukvinoasta ym. viherpestystä statusruuasta säästyneen killingin ikimetsien suojelemiseen.

Toisaalta voisi myös valita elävän ravinnon, jossa ei olisi kypsentämiseen liittyvää energiahukkaa, eikä eläinperäisiä raaka-aineita, mutta huoooh, se taas olisi kokonainen elämäntapa, ja kuka ihme rupeaa elävälle ravinnolle vain siksi, että voisi vähän enemmän keventää CO2-kuormaansa.

Kaikkein helpointa ja ekologisinta olisi tietysti laihduttaa itsensä BMI 19 ja pysyä siinä elämänsä loppuun. Voisi myös välttää kaikkea turhaa kuntourheilua, niin ei tarvitsisi syödä sitäkään vähää, mitä enemmän liikkuvan laiheliinin. Mutta kuten sanottu, en usko, että edes mikään näistä ylläkuvatuista "hulluuksista" muuttaisi sitä tosiasiaa, että me maksamme ruokaa ostaessamme aina myös jostain muusta kuin riittävästä ravitsemuksesta.

Viimeisin kirja, jonka luin, oli muuten kahden ortodoksin (joista toinen on vasemmistopoliitikko) keskustelukirja, Suvi-Anne Siimes & Nunna Kristoduli: Taivas alkaa maasta. Kirjeitä. Minerva.

Pidin kirjasta ja poimin siitä omaan muistikirjaani monia osuvia lauseita kahden erilaisen naisen ajattelusta. Yhden ajatustenvaihdon haluan leikata myös tänne, kyse oli tietysti ekovalinnoista. Niistä poliitikon repla oli varsin perinteinen, mutta nunnan vastaus siihen oli jotenkin mukavan fanaattinen, olkaapa hyvät:

Suvi-Anne: Energiankulutus ei voi enää kokoajan kasvaa. Myös tavarataivaan rajat tulevat vastaan. Siksi aika pitää tulevaisuudessa käyttää johonkin muuhun kuin jatkuvaan kuluttamiseen.

Nunna Kristoduli: Pyhä Isak Niniveläinen 600-luvulta sanoo, että "himot ovat maailman käyttövoima. Himoja ovat rikkauden rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, ruumiin lihottaminen, kunnian rakastaminen, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallan huuma, hienostelu, ihmissuosio.. Missä näiden eteneminen vaimenee, siellä maailma pysähtyy ja sen järjestys hiipuu siinä määrin kuin nämä hiljenevät." Nyt olosuhteiden pakosta (ekoasiat) tälle himovetoiselle systeemille on keksittävä vaihtoehto. Siinäpä ihmiskunnalla on tekemistä. Jollei uutta suhtautumistapaa ja perustavasti erilaista asennetta kyetä kehittämään, pelkään pahoin, että ainoaksi "vaihtoehdoksi" jää verinen kilpailu resursseista. Tästä toimintamallista ihmiskunnalla on kyllä liiaksikin kokemusta.

Nunna Kristodulista saisi ehkä hyvinkin uuden Pentti Linkolan jos hänen intresseissään olisi ruveta tuomiopäivän pasuunaksi kulutusyhteiskunnalle. Jään uteliaana odottamaan ortodoksikirkon seuraavaa tempausta Isä Mitron politiikkaan lähdön jälkeen.

Kannanotto älä osta mitään päivän kunniaksi

2009-11-27T13:40:00.006+02:00

Koska Luontoliitto viettää tänään älä osta mitään päivää, ajattelin postata pitkästä aikaa omankin kannanottoni asian tiimoilta.

Muistan itse jo köyhänä opiskelijana, vuosia ennen minkäänlaista ekoherätystä ajatelleeni, että minulla on varaa ostaa kaikkea, mitä tarvitsen. Samaa mieltä olen edelleen, tuloista riippumatta. Että jokaisella ihmisellä tällä maapallolla tulisi olla mahdollisuus ostaa kaikki tarpeellinen, ei vähempää, eikä myöskään enempää.

Vihreä Lanka tarttui tämän päivän numerossaan aiheeseen, josta moni on jo kommentoinut verkossa, eli siihen, että Ruotsin Kansanterveyslaitoksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu jopa 40 prosenttia ruokakuluista. En harmikseni jaksanut selata alkuperäistutkimusta kouluruotsipohjaltani, mutta sen käsityksen sain, että tässä turhakkeilla tarkoitettiin etupäässä ravintoköyhiä jälkiruokia, snäksejä, virvoitusjuomia ym. Mahtoikohan alkoholi olla laskettuna mukaan?

No, sen toteamiseen ei ehkä tarvita tieteellistä tutkimusta, että suuri enemmistö laittaa ruokakaupassa mieluummin rahaansa erilaisiin epäterveellisiin heräteostoksiin, kuin luomuun, lähiruokaan ja muuhun kestävään kehitykseen.

Kerran, kun eräs hyvätuloinen tuttavani selitti (olimme juuri keskustelleet luomusta ja lähiruuasta) valitsevansa kaupassa aina hintaryhmän halvimman vaihtoehdon, koska kauppalasku on muutenkin niin järjettömän suuri, sain vain vaivoin hillittyä itseni kysymyästä, että maksaako siinä kauppalaskussa niin paljon lasten muovikääreisiin pakatut sokeri-lisäaine-maitovanukkaat iloisin eläinhahmoin kuvitettuina vai perjantai-illaksi ostettu merkki-herkkujäätelö vai kenties ulkomainen laatuolut vai ehkä vain iso pussillinen espanjalaisia tomaatteja tammikuussa.

No joo, pitäisi tietysti päästä yli tästä yksittäisten ihmisten ja kulutusvalintojen syyttämisestä ja syyllistämisestä ja astua askel eteenpäin siinä, että mitä voisin itse tehdä lisää, että luomun ja lähiruuan valitseminen tulisi keskiverto jauhelihatavikselle edes vähän houkuttelevammaksi.

Viime viikonloppuna minulla oli muuten ilo viedä joukko keski-eurooppalaisia tuttavia suomalaiselle luomutilalle ruokaostoksille. Kokemus oli heille toivottavasti paremmin mieleenjäävä kuin joku perusvisiitti jossain espan souvenier-shopissa. Näkyivät ostavan ennakkoluulottomasti hampunsiemeniä, härkäpapuja ja punaherukkamehua. Täytyypä joskus soittaa perään, ja kysyä, millaisen reseptin ruokaa rakastava italialaismies on mahtanut kehittää meidän kotoisista aineksistamme.

Sitä odotellessa vinkiksi kaikille joululeipureille: Laittakaa porkkanalaatikkoon riisin sijaan ohraa ja munien ja kerman sijaan vaikka kaurakermaa ja soijajauhoja. Kokeilin viikko sitten ja hyvää tuli! Myös pipareita kokeilin ilman munia ja täysjyvävehnäjauhoilla. Hyviä tuli niistäkin, tosin sen verran tarttuvampaa oli taikina, että perheen 8-vuotias ei yksin selviytynyt kaulitsemisosuudesta. Lopputulos kuitenkin palkitsi, sillä minusta vahva viljan maku sopi hyvin yhteen vahvojen joulumausteiden kanssa!

Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön

2009-10-12T08:19:00.008+03:00

Käppäilin viime viikolla Helsingin kaupungin ruusutarhan ohitse ja huomasin, että ruusunmarjakausi on edelleen voimissan. Nypin innoissani erimuotoisia ruusunmarjoja taskut täyteen ja rupesin kotona aukomaan niitä. Hoh hoijaa. Ruusunmarjojen perkaaminen on sen verran puuduttavaa hommaa, että siinä on lähes pakko ruveta innovatiiviseksi.

Ja niin kävi, että lopetin siementen kaivelemisen marjakuppien sisältä ja laitoin sen sijaan kertaalleen halkaistut marjat hyötykasvikuivuriin. Annoin kuivurin hurista yön yli ja aamulla kippasin kuivuneet marjat tehosekoittimeen, jonka leikkuuterät ovat jo onnellisesti hieman tylsistyneet.

Terät tekivät sen mitä toivoinkin, hakkasivat siemenet ulos kuivista marjoista, jonka jälkeen marjat ja siemenet oli todella helppo perata (siis erotella toisistaan). Laitoin kuivat marjanpuolikkaat takaisin tehosekoittimeen ja sadattelin mielessäni, etten vieläkään ole ostanut sitä sähköistä kahvimyllyä, jolla olisin saanut marjanpuolikkaani nätiksi jauheeksi, mutta ihan kelpo hiutaleita tästäkin prosessista syntyi. Otin tuotoksistani jopa kuvia, mutta niin energinen en vielä ole, että saisin kuvat julkaistua tälle sivulle :)

Mikä tämän tekstin merkitys siis oli? Todistaa, että lähiruokakokkaus on pohjimmiltaan suurta välineurheilua? No ei, vaan ruusunmarja on jäänyt kummittelemaan mieleeni todella pahoin laiminlyötynä lähiruokana siitä lähtien, kun kerran näin puliukon keräämässä ruusunmarjoja suureen alepan muovikassiin kaupungin puistikosta. Nostin mielessäni hattua puliukolle, joka ei halunnut jättää ilmaisia vitamiineja puskiin paleltumaan kuten 99% suomalaisista muuten tekee.

Seuraavan kerran törmäsin ruusunmarjaan elävänravinnon kurssilla, jossa opettajalla oli käytössään kaupan valmista ruusunmarjajauhetta (sitä meilläkin on käytetty mm. myslin seassa tai myslin tapaan). Kysyin opettajalta, eikö hän kerää itse ruusunmarjoja ja vastaus oli, ettei missään tapauksessa, kun niiden perkaamisessa on niin iso työ.

Lopullisesti löysin ruusunmarjat omaan ruokapöytääni pian sen jälkeen, kun jouluna 2008 sain päähäni että vuodesta 2009 pitäisi tulla jotenkin erilainen, että minun pitäisi ruveta fennovegaaniksi (missä en kylläkään ole lähestulkoonkaan onnistunut). No jokatapuksessa miettiessäni kalsiuminlähteitä uusiksi, huomasin, että nokkosen lisäksi myös ruusunmarja sisältään hirmuiset määrät kalsiumia ja sitäpaitsi satokausi ajoittuu kätevästi syksyyn, kun taas nokkosta pukkaa keväisin.

Ruusunmarjan täydelliset ravintotiedot löytyy täältä, alla muutama itseäni kiinnostava poiminta:

Tuore ruusunmarja sisältää /100g:

Kalsiumia 257 mg (sama määrä maitoa sisältää vain puolet siitä, eli 121 mg)

C-vitamiinia 1250 mg (sama määrä kuorittua appelsiina sisältää vaivaiset 51 mg

Eli ei muuta kuin muovipussi mukaan ja kaupungin puistikkoihin keräämään. Ruusunmarjoja on sikälikin hauska kerätä, että harva koira pissii niin korkealle, että ruusunmarjoja popsiessa tarvitsisi sille uhrata ajatuksta.

Ai niin, käyttövinkkejä kuivatun ruusunmarjan käyttöön otetaan innolla vastaan. Itse olen käyttänyt niitä tähän mennessä myslin seassa ja sitten myös salaatissa, siten että olen ensin antanut niiden pehmetä mausteöljyssä. Antoi kivan makean säväyksen. Toimisi varmaan myös erilaisissa sämpylä- ja piirakkataikinoissa porkkanaraasteen tapaan. Wokkiin ja ohrattoon aion myös vielä kokeilla noita öljyssä pehmitettyjä ruusunmarjanhiutaleita kunhan vaan kerkiän.

Ruokakäsityöläinen tuunaa kasviksilla

2009-09-17T13:12:00.001+03:00

Taisi olla viime joulun alla kun kiinnitin huomiota eri medioissa vilahtelevaan neuvoon tuunata kaupan valmisruokia. Ainakin teollista porkkanalaatikkoa piti tuunata kermalla (lisätä sekaan kermaa) ennen sen laittamista oikeaan uuniin (ei siis mikroon). Tavoitteena oli kai, että ruoka jäljittelisi mahdollisimman tarkkaan kotona (isoäitien) voilla ja kermalla laittamaa joululaatikkoa.

En tuunannut porkkanalaatikkoa, koska minusta kaupan valmiseineksissä on yleensä riitävästi tyydyttynyttä rasvaa (ja suolaa) ilman kotilisäystäkin. Sen sijaan olen tuunaillut pitkin vuotta monia ruokia (itsetehtyjä ja teollisia) kasviksilla.

Yksi suosikkini on kasviskeitto (tapani on tehdä vähintään viisi litraa kerralla ja pakastaa suurin osa 2-4 annoksen rasioissa). Sitten tuunailen keittoa joka sulatuskerralla erilaisilla kasviksilla. (Kelpuutan myös kaupan valmiskasvissosekeitot, vaikkevat ne täysin vegaanisia olekaan.)

Tyypillisimpä keiton tuunareita meillä ovat erilaiset raasteet, jotka syntyvät itselle nopeasti käsiraastimella tai koko perheelle sähköisen monitoimikoneen raastinosalla. Raastan sitä, mitä jääkaapissa sattuu olemaan ja yritän sekoitella ja maustaa raasteita luovasti. Tyypillisiä raaka-aineita näin sadonkorjuuaikaan ovat porkkana, lanttu, nauris ja punajuuri. Käytän myös omenaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, parsakaalia ja erilaisia ituja (etenkin talvella, kun kohtuuhintaista tuoretta ei juuri kaupoista saa). Versot sekä paahdetut siemenet ja siemenrouheet ovat myös käytössä (olen hiljattain löytänyt hampun!). Toki myös tofua voi murskata keittojen päälle ja koristaa sen balsamiviinietikalla ja tuoreilla yrteillä maustetulla tomaattihakkeella, mutta meillä ollaan kustannussyistä pitäydytty enemmän näissä avomaajuureksissa.

Yleisesti ottaen minusta sosekeiton päälle sopii miltei kaikki, mikä sopii salaattilautasellekin tai leivän tai pitsan täytteeksi. Lisäksi jos käyttää keitonpäällyssalaateissa ja -raasteissa öljyä tai valmista salaatinkastiketta, ei itse keittoa tarvitse maustaa nimeksikään. Niille, joille suolan vähentäminen on vaikeaa, toimii myös hyvänä niksinä se, että jättää itse ruuasta suolan kokonaan pois, mutta lisää suolaa johonkin ruuan päälle ripoteltavaan ainekseen, kuten raasteeseen tai leipäkuutioihin. Jopa suolattoman leivän syöminen onnistuu ihan hyvin, jos päälle siveltävässä margariinissa (tai juustossa) on suolaa ja näin suolan kokonaissaanti jää pienemmäksi, kuin jos leivässä olisi reippaasti suolaa ja levitteessä vähän.

Jos ruokapöydässä on oman perheen ulkopuolisia syömäreitä, tapaan lisäksi tuunata vegaaniruokaa hiukan paremmin hyväksyttävään muotoon, eli ostan pöytään purkin raejuustoa tai paahdan öljyssä vaalean leivän kuutioita keiton päälle siroteltavaksi. Myös suolaa laitan tavallista enemmän, jos pöydässä on vieraita, sillä en halua, että sekasyöjät luulevat kasvisruuan olevan "mautonta", vain siksi että se on erittäin vähäsuolaista.

Otsikon termi, ruokakäsityöläinen, on muuten napattu Maaseudun tulevaisuus-lehdestä (28.8.2009) ja se on ruotsalaisia yrittäjiä palvelevan Eldrimner -järjestön keksimä. Minusta termi on sangen hieno korostaessaan eroa käsin tehdyn ja teollisen ruuan välillä (kaikki käsintehty ruokahan ei ole kotiruokaa eikä kaikki kotiruoka ole käsintehtyä!). Soisin termin rantautuvan tänne Suomeenkin, joten koetan viljellä sitä aina muistaessani.

Köyhät ja onnelliset

2009-09-09T15:02:00.004+03:00

Mitä enemmän olen pohtinut näitä ekoasioita, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että nopein ja suorin tie kohti kevyttä hiilireppua on mahdollisimman pienet tulot.

Meillä tämä ainakin on toiminut varsin hyvin nyt kun mies on opintovapaalla ja itselläni on (kiitos vaan vihreät, ettette ole vielä onnistuneet puhumaan kansalaispalkkaa läpi!) 0-tulot.

Mutta ihan hyvin tässä oikeastaan pärjätään, miehen opintovapaakorvaus riittää kattamaan asumiskulut ja kahden lapsen lapsilisät riittää hyvin neljän hengen (luomu)kasvisruuan hankkimiseen. Ja mitä muuta loppujen lopuksi tarvitsee keskiverto länsimainen ihminen, jonka kaapit valmiiksi tursuvat vaatetta ja muuta roinaa?

No, saattaa tietysti käydä niin, että jos suunnitelmat itsen jonkinmoiseen elättämiseen näillä kirjallisilla harrasteilla eivät toteudukaan, että kipitän kiltisti työkkäriin ja alan vastaanottaa sosiaalidemokraattien lahjaa meille kaikille suomalaisille -työttömyyskorvausta..

Tulevaisuutta ihmetellessä (ja työttömän identiteettiä pakoillessa) ajattelin kirjoittaa ylös mahdollisimman paljon reseptejä sekä hoopoja tarinoita niiden syntyyn liittyen ja kysellä, olisiko joku Suomen monesta kustannustalosta innokas niitä julkaisemaan.

Kauppakeskuksen ekopäivä

2009-08-29T16:59:00.005+03:00

Meidän lähiostarilla pidetään säännöllisesti ekopäiviä. Ajatus on kiva, mutta toteutus jää, no sanotaan vaikka latteaksi. Minusta kun ekopäivässä pitäisi olla ekohaarniskohin puettuja teinejä jakamassa "älä osta mitään" pinssejä tai vähintään ilmaista KASVIShernekeittoa ja turhien kulutushyödykkeiden rovio. Sensijaan näillä ostariekopäivillä on yleensä joku "luonnon"kosmetiikkaesittelijä markkinoimassa ökyhintaisia, pikkiriikkisiin muoviputkiloihin pakattuja kuorintavoiteita ja maakuntia ammatikseen ison (päästöhirmu)pakettiauton kanssa kiertävä kauha- ja kuppikaupustelija.

No meidän ostarin ekopäivän eduksi on kai sanottava, että oli siellä myös kierrätysinfopiste, jossa sai ihan ilmaiseksi harjoitella biojätepussin taittelua vanhoista hesareista (vinkiksi niille, jotka meidän tavoin eivät tilaa hesaria, että taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta voi käydä dyykkaamassa kierrätysbiojätepussiaineet).

Ekopäivässä oli mukana myös muutama ekoimagoaan kohottamaan pyrkivä järjestö, joista Martat joutui ensiksi hampaisiini. Marttojen eduksi on sanottava, että heidän pöydällään oli kuivattua nokkosta, hyvä martat! Marttojen keittokirjojen selaaminen sai kuitenkin nopeasti pahalle mielelle. Kun avasin satunnaisesti kirjan kohdasta leivonta ja selasin aukeaman kaikki reseptit, huomasin, että jokaikisessä niistä oli leipä- tai sämpylätaikinaa jatkettu maidolla tai jollain muulla maitotuotteella. (Varmaan hieno oivallus pula-ajan jälkeisessä Suomessa, että maitoa voi laittaa juomalasin lisäksi myös leipään, mutta nyky-Suomessa täysin turha ilmiö.)

Annoin heti marttojen edustajalle palautetta, että nykyihmisen haasteena ei enää täällä länsimaissa ole niinkään ruuan ja ravintoaineiden riittävyys vaan liiallinen energiatiheys. Monia myös huolettaa ilmaston lämpeneminen ja eläinten kohtelu ja siksi olisi hienoa nähdä myös marttojen tapaisen ison toimijan jotenkin olevan mukana kasvisruuan puolestapuhumisen talkoissa.

Kyseinen martta oli kovasti samaa mieltä kanssani ja kysyi, olenko tutustunut marttojen nettisivuihin, joissa on paljon tietoa näistä ekoasioista. Lisäksi kyseinen martta valitteli, että isoissa organisaatioissa kaikki pyörät pyörivät kovin hitaasti ja kehoitti minua olemaan näissä kasvisruoka-asioissa yhteydessä suoraan liiton päättäviin tahoihin.

Pieni yhteydenotto olisikin varmasti paikallaan, sillä vaikka marttojen sivuilla hienosti sanotaakin, että suosi kasvisruokaa ja kokeile soijarouhetta, ei marttojen laajasta nettireseptipankista näyttäisi löytyvän ensimmäistäkään soijarouheruokaohjetta. Lisäksi marttojen 3 viikon ruokalistasta kasvisruokia on kokonaista 7/36 ja kun hakusanalla kasvisruoka löytyviä nettireseptejä selaa tarkemmin, huomaa että kokonaista 18 ruokaa 73sta on täysvegaaneja (näistäkin osa lisäkkeitä, kuten grilliperunat ja perunasose). Lopuissa vajaassa 60 "kasvis"ruuassa yhdessä on käytetty naudan fileesuikaleita, muutamassa on kanalientä, monissa kananmunia tai/ja juustoa ja melkein kaikissa maitoa tai kermaa. Kokonaista 8 reseptiä löysin, joissa oli mukana vegaanin perusaineita eli siemeniä, pähkinöitä tai papuja, kokonaista yhdessä oli villivihanneksia ja yhdessä ohraa (eli suomalaisten omaa riisiä).

Eli ottakaapa kaikki vegaanit yhteyttä marttoihin, joilla on otsaa kiilottaa omaa ekoimagoaan seisoskelemalla kaikenmaailman ekopäivillä ja pitämällä sivuillaan kaikenmaailman ekohöpinöitä, kun todelliset teot aiheen puolesta jäävät laihanlaisiksi.

Satuin muuten saamaan kesälukemisikseni Toivo Rautavaaran toimittaman kirjan lihavuuden vastustamisesta. Toivo Rautavaarahan oli paitsi lihavuudenvastustamis ry:n yksi aktiivista äänenkannattajista, myös luomun, luonnonkasvien, terveellisten elintapojen ja luontoa säästävän elintavan puolestapuhuja. (Rautavaara mm. kehitti suomen kieleen sanat luontaistuote ja luonnonmukainen.)

Kiinnostava tieto tästä lihavuuskirjasta oli mm. se, että Suomesta oli tehty pian sotien jälkeen kansainvälisestikin kiinnostusta herättänyt havainto, että siviiliväestön kuolleisuus oli sotien (ja ruuan säännöstelyn loppumisen) jälkeen selvästi noussut.

"Me kaivamme hampaillamme omaa hautaamme", sanoi osuvasti eräs ko. kirjan kirjoittajista.

Näinhän se on, parempi olisi kuitenkin, jos tyytyisimme edes kaivamaan vain omaa hautaamme, emmekä veisi siinä mukanamme koko tätä yhteistä planeettaammekin.

Punaherukoista ja selviämiskursseista

2009-08-27T10:00:00.003+03:00

Marjakesä on ollut pitkä ja kuuma. Mustikoita on tullut kerättyä toistakymmentä litraa, mansikoita kymmenisen kiloa, samoin vadelmia ja karviaisia. Naispuolisten sukulaisten vastaväitteistä välittämättä olen onnistunut pakastamaan myös punaherukkaa (siis niistähän on tehtävä höyrymehua!), ja näitä sellaisenaan pakastettuja punaherukoita olen myös popsinut jo useana aamuna tuorepirtelönä kotimyslin kanssa.

On huvittavaa, miten fundamentalistisia ihmiset usein ovat sen suhteen, mitä tulee kotimaisiin marjoihin ja niiden säilöntä- ja käyttötapoihin. Karviaisista esimerkiksi ei saa tehdä mehua (eikä paljon mitään muutakaan), mutta punaherukoista on tehtävä mehua (ja todennäköisesti se on vieläpä tehtävä niin vähällä sokerilla, ettei sitä saa juoduksi edes tälläinen puolifanaattinen lähiruokaintoilija), vadelmat kuuluu hillota ja mustikat pakastaa sellaisenaan kaurapuuron päälle. Niinpä niin..

Huvittavaa on myös se, että kun näiden supermarjastajien, -hilloajien ja -mehustajien kanssa sitten juttelee, käy usein ilmi, että pakastimessa on vielä kasapäin vanhoja marjoja parin vuoden takaa ja käyttämättömiä mehuja ja hilloja voi löytyä yli kymmenenkin vuoden takaa. Moni entinen intoilija on myös heittänyt hanskat naulaan ja jättää marjat suosista linnuille (kun ei niitä kuitenkaan tule syötyä!) Etenkin näin tuntuu käyvän oman puutarhan isoisän aikaisille punaherukoille (eräät jättävät kyllä omenansakin syömättä!)

Arktiset aromit on tietääkseni yksi keskeinen toimija luonnontuotteiden edistämisen tiimoilta, ainakin heillä on tosi hienot ja informatiiviset nettisivut! Martat on myös hyvä toimija tällä alalla, heillä on netissä tietoa mm. säilönnästä ja myös he ylläpitävät sientenharrastajien omaa keskustelufoorumia sekä lisäksi jokasyksyisiä sienikursseja ympäri maata.

Mielenkiintoinen toimija luonnontuotteiden saralla on myös survivalkilta. Toisin kuin Martat, kilta tuntuu keräävän jäsenikseen etupäässä sellaisia veikkagustafsson-henkisiä äijiä, joita kiehtoo ääriolosuhteet ja selviämistaidoilla pullistelu. Pullistelun sijaan kilta kuitenkin opettaa hyödyntämään laajasti erilaisia luonnontuotteita (riistaa, sieniä, marjoja, juuria, kasvinosia) ja valmistamaan niistä maittavia aterioita retkiolosuhteissa.

Turha kai mainita, että meidänkin perheessä on on yksi killan jäsen ja niinpä meidän tämän kesän parisuhdelaatuaika vietettiin vatsa kuristen kansallispuistossa käppäillen (tosi kiltalainenhan ei siis pakkaa reppuun mitään evästä, vedensuodatin ja tulitikut voi olla ainoa myönnytys). Ei siinä mitään, hyvä reissu se oli ja tulipahan opittua, että vehkan juurista (luonnonvarainen kosteikoissa viihtyvä myrkkykasvi) saa todella ravinteikasta lähivegesyötävää, jos osaa käsitellä kasvin oikein. Myrkyt poistuvat keittämällä ja kuivaamalla, mutta aminohapot (joita on tuoreessa kasvissa peräti 40g/100g tuorepainoa!) jäävät! (En kuitenkaan suosittele kokeilemaan kotioloissa!)

Myös se tuli selviämisretkellä opittua, ettei hyvä herkkutatti muuta kaipaa, kuin tikun ja nuotion, jossa sen voi käristää!

Harmittaa muuten, kun vasta nyt huomasin, että punaherukasta olisi kannattanut hyödyntää myös nuoret lehdet salaatteihin ja tee-sekoituksiin. Punaherukan lehdistä löytyy peräti 920 mg C-vitamiinia/100g, mikä on lähes 20-kertainen määrä appelsiiniin nähden.

Me grillattiin citysiilien kanssa

2009-07-16T09:09:00.002+03:00

Meidän kerrostalon pihassa pomppii jatkuvasti citykaneja, jotka häiriintyvät ihmisistä vain sen verran, että hiukan tavallista äkkinäisemmästä liikkeestä pomppaavat askeleen syvemmälle koristepusikkoon. Tänään törmäsin kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeisiin citysiileihin, kahteen kaupunkilaispiikkiöön, jotka pelkäsivät meitä ihmisiä suunnilleen saman verran kuin suomenlinnan lokit ja sorsat pelkäävät pullaa syöviä turisteja.

Istuimme varsin puistomaisen rivarilähiön pihassa grillaamassa, kun kaksi siiliä kömpi rappusten alta (jossa niillä ilmeisesti oli pesä) esiin houkuttelevien tuoksujen kutsumana. Grillistä nosteltiin mustaraitaisiksi paahtuneita sapuskoita ja siilit pyörivät siinä jaloissa kuin mitkä tahansa makupaloja kärttävät lemmikit. Palkitsimme ne kahdella puoliksi kalutulla maissinraadolla ja jäimme kuuntelemaan niiden äänekästä puhinaa pihakeinun alla. Saatuaan vatsansa täyteen, ne piilottivat kaksi syötyä tähkää jonnekin ja painuivat takaisin rappusten alle, noin kahdenkymmenen sentin päähän meidän istumapaikastamme.

Olihan niitä pihasiilejä jo hamassa lapsuudessa, mutta silloin ne vilahtivat salamana lehtikasaan heti, kun joku erehtyi avaamaan ulko-oven. Sitten niille kannettiin lautasella maitoa pihan perälle, painuttiin sisään, painettiin nenät kiinni ikkunalasiin ja toivottiin, että ne ennen aamua uskaltautuisivat ulos piilostaan lämpimällä maidolla herkuttelemaan.

Mukavuudenhaluiselle vegegrillaajille muuten vinkiksi. Sitten kun grillatut maissintähkät, herkkusienet ja ne iänikuiset soijanakit alkavat kyllästyttää, kokeilkaapa pakastealtaasta Finduksen Valkosipuli-perunapalloja. Ne kypsyvät kuumassa grillissä noin minuutissa ja ovat täysin vegaanisia ja herkullisen rapeita. Tein myös kiinnostavan löydön meidän lähimarketista, kun erehdyin kysymään soijajuuston sijaintia (tarkoitin tietysti tofua). Hetken empimisen jälkeen myyjätär johdatti minut juustohyllyyn ja sieltä edamien ja oltermannien välistä löytyi The Redwoodin Cheezly, täysin vegaaninen edam-tyyppinen juustonkorvike. Pistimme sitä paahtoleipien väliin, grillasimme folion suojissa ja nautimme rapeasta leivästä, pehmeän lämpimästä juustosta sekä härkäpapupihveistä. Suosittelen!

Kummipojan porkkanapitsa

2009-07-09T21:35:00.002+03:00

Meillä kävi kummipoika pitkästä aikaa kylässä ja halusin vierailun kunniaksi ilahduttaa meitä kaikkia herkullisella, lapsiystävällisellä vegaaniruualla. Koska pakastimessa oli valmiita pitsapohjia ja lähes kaikki lapset on opetettu pienestä pitäen syömään italialaista oivallusta ruuantähteiden hyödyntämisestä, päätin ruveta pitsakokiksi.

Pitsa on myös siitä hyvä lapsiruoka, että jos antaa lapsen itse toivoa, mitä päälle laitetaan, tulee lopputulos yleensä syötyä, vaikka kaikki pöydässä pitäisivätkin eri aineksista.

Kummipojan tapauksessa näytti kyllä ensin, että päälle tulee pelkkää tomaattikastiketta.

Kun kieltävän vastauksen täyte-ehdotuksistani olivat ensin saaneet herkkusienet, paprika, ananas, sipuli (joka sai oikein erityisen ison EIn) ja kesäkurpitsa, vedin hatusta porkkanan.

Joo. Sanoi poika ja minä tartuin raastimeen. Raastoin porkkanan karkealla terällä ja laitoin pannulle pehmenemään rypsiöljyyn. Tein tomaattikastikkeen paseeratuista tomaateista, etikasta, öljystä ja ripauksesta pippuria. Kokosin porkkanaraasteesta komean keon tomaattikastikkeen päälle ja revin sinne tänne sekaan tuoreita basilikanlehtiä (basilikan poika hyväksyi myös). Työnsin komeuden uuniin (kummipoikani ei pidä juustosta missään muodossa) ja odotimme että pohja kypsyy ja porkkanaraaste saa hiukan väriä.

Kun kuumat kiekot oli popsittu ja kummipoika kyyditty autolla kotiin (rankkasade yllätti) käväisin katsomassa, millaisen määrän juustoa olisimme voineet raastaa pitsojemme päälle samalla määrällä hiilidioksidipäästöjä, mitä edestakainen autokyyti parin lähiön välillä tuotti. Suomen Luonnonsuojeluliiton /SLL) ja hesarin pyöristys tuottivat vastaukseksi noin. 150 g juustoa, eli melkoisen keon!

Onneksi emme aja autoa kuin kesäaikaan ja silloinkin lähinnä mökkireissuilla..

Biologi-Jari kirjoittaa muuten mukavasti Tiede-lehteä lainaillen aiheesta autot vai ruoka hiilirepun keventämisessä:"Kun yksi yhdysvaltalainen ihminen syö tutkimusten mukaan keskimäärin 50-150 hampurilaista vuodessa, hyvin karkeasti ja kärjistetysti arvioiden hampurilaisten syönnin kasvihuonekaasupäästöt vastaavat yhteensä kaikkien USA:n liikenteessä olevien parjattujen Hummer-autojen kasvihuonekaasupäästöjä vuodessa."

Siis kumpi pois, autot vai juusto?

Molempi parempi, sanoo pääkaupunkiseudulla, kantakaupungin kupeessa asuva elämäntapavegaanikokki. Kaikille muille tilanne onkin sitten hiukan erilainen, kiitos siitä Matti Vanhaselle ja muille perinteistä autoriippuvuus-kaavoitusta suosiville poliitikoille sekä kaikille kepulaisille maidon-ja lihantuotantotukiaisketkuille sekä heidän äänestäjilleen..

Karppaajat, kokeilkaa ituja

2009-06-26T17:35:00.000+03:00

Kasvissyöjä saattaa toisinaan joutua tahtomattaan keskelle väittelyä, jossa singahtelee seuraavanlaisia termejä:

"eläinrasva on terveellistä", "leipä lihottaa", "valkoinen jauho on voita pahempaa", "atkins-dieetillä laihtuu nälkää näkemättä", voissa paistettu kananmuna on aamiaisten kunkku".

Näistä kommenteista ovat vastuussa pääasiassa tyypit, joiden yhteisnimitykseksi sopii karppaajat. Termi tulee englannin kielestä ja tarkoittaa henkilöitä, jotka välttävät hiilihydraatteja tavalla tai toisella.

Jos karppaukseen lähtee perehtymään internentin ihmemaailman kautta löytää helposti kokonaisia nettisivustoja, missä enemmän tai vähemmän asialle vihkiytyneet karppaajat käyvät keskusteluja , pitävät blogeja tai laskevat ruoka-aineiden glykeemisiä indeksejä GI(=hiilihydraattien vaikutus verensokeritasoon) ja glykeemistä kuormaa GK (=GI suhteutettuna elintarvikkeen sisältämien hiilihydraattien määrään).

Jos tuntee usein olonsa aterian jälkeen väsyneeksi, paino ei ole hallinnassa tai verensokeri ja kolesteroliarvot heiluvat korkeuksissa, kannattaa vähähiilihydraattiseen ajattelutapaan oikeastikin tutustua. Eikä kyse edes ole mistään atkins-uskonnosta, vaan ruuan korkea glykeeminen kuorma on monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa todettu ravinnon sydän- ja verisuonitautien tärkeäksi riskitekijäksi.

Mikään ei sitäpaitsi estä karppaamasta, vaikkei haluaisikaan lautaselleen höyryävää pihviä.

Lainaan wikipediasta:

"Vähähiilihydraattista ruokavaliota pidetään usein lihapainotteisena, mutta vähähiilihydraattinen ruokavalio on mahdollista muodostaa myös kokonaan kasvispohjalta. Tällöin pääpaino on runsaasti proteiineja sisältävillä palkokasveilla, kuten herneillä ja pavuilla, sekä pähkinöillä.

Muodostettaessa vähähiilihydraattista ruokavaliota kokonaan kasvispohjalta, jätetään pois kaikki nopeita hiilihydraatteja sisältävät kasvikset sekä niitä sisältävät ruoat, kuten peruna, valkea leipä, pasta ja valkea riisi. Ruokavalion ytimen muodostavat nyt palkokasvit (pavut, herneet jne), soija ja soijavalmisteet kuten tofu, sekä pähkinät. Tätä täydennetään juureksilla, vihanneksilla ja hedelmillä. Erilaiset salaatit, padat ja muut vihannes- ja kasvisruoat ovat tärkeässä asemassa.

Kasvispohjalta rakennettu vähähiilihydraattinen ruokavalio on hyvin terveellinen, sillä siitä jäävät tyydyttyneet rasvat lähes kokonaan pois. Lisäksi esimerkiksi ohrasuurimoista valmistetun ruuan glykemiakuorma on alhainen."

Kannattaa kuitenkin muistaa, että yksittäisten tuotteiden sijaan myös karppauksessa ratkaiseva on ateriakokonaisuus, josta Tohtori Tolonen kirjoittaa näin:

"Miksi aasialaiset eivät liho, vaikka he syövät pääasiassa korkean GI:n ja GK:n riisiä? Koska he keittävät sitä vain vähän aikaa ja syövät sen kanssa aina myös matalan GI:n ja GK:n vihanneksia, enimmäkseen kaalia. Siten aterioiden kokonais-GK jää alle 30:n, jolloin insuliinin liikaeritys estyy. Jos siis joskus syöt korkean GK:n ruokia (esimerkiksi ranskanperunoita tai perunamuhennosta), syö aina samalla sen vastavaikuttajana matalan GK:n hiilihydraatteja (esimerkiksi parsakaalia, porkkanoita tai linssejä). Syö aterian aluksi vihannessalaatti (mixed salad, ensalada mixta), niin myöhemmin samalla aterialla syömäsi peruna ei nosta verensokeria niin paljon kuin se tekisi ilman salaattia. Vihreä tee, E-EPA, CLA ja orgaaninen kormi parantavat insuliinin tehoa, mikä auttaa painonhallinnassa. Vihreä tee parantaa insuliiniherkkyyttä."

Tolosen tekstistä kannattaa panna merkille myös kohta, jossa todetaan ruuan valmistustavan merkitys (riisin kypsennystapa). Esim. mung-papujen kohdalla GK ja GI tuplaantuvat, jos pavut idättämisen sijaan paistetaan. Mung-papujen eduksi on tosin sanottava, että molemmissa tapauksissa mung-papujen GK ja GI-luvut ovat alhaiset. Myös porkkanan keittäminen tuplaa glykeemiset luvut, jotka nekin molemmissa tapauksissa pysyvät hyvin alhaisina. Huomionarvoista on sekin, että pastan GI on hyvin erilainen riippuen siitä, keittääkö sen läpilöysäksi vai al dente. Myös perunan GI nousee, jos sen uppopaistaa öljyssä verrattuna höyryttämiseen tai vedessä keittämiseen.

Karppauksesta tosissaan innostuneille huomauttaisin kyllä, että mitkään ravintosuositukset eivät kehoita popsimaan ylettömästi sokeria, valkojauhotuotteita tai muita pitkälle jalostettuja elintarvikkeita, joten sen puoleen minkä tahansa terveellisen ruokavalion noudattaminen vähentää myös ravinnon glykemiakuormaa.

Lopetan tämän epämääräisen wikipedia-lainailun katkelmaan vanhasta hesarin kuukausiliitteestä. Artikkeli kertoo lähetyssaarnaaja Aune Hynystä, joka teki elämäntyönsä Intiassa lastenkoteja perustaen.(Käännös on omani, koska en löytänyt netistä muuta kuin englanninkielisen version.)

"Kerran lapset halusivat yllättää "kunnioitetun äidin"(tarkoittaa Hynyä) liha-aterialla, jota varten he pyysivät saada kaksi rupeeta. Hyny oli pöyristynyt: "Jos ostan lihaa kahdella rupeella, siitä riittää vain yksin minulle. Jos ostan sensijaan banaaneita, riittää niistä iloa kaikille lapsille."

(Once the children wanted to surprise Ammagaru with a meat dish, for which they asked for two rupees. Hyny was adamant: "If I buy meat for two rupees, it will be enough just for me alone. But if I buy bananas instead, there will be enough for all the children to enjoy.)

Luin tämän artikkelin aikanaan printtihesarista ja ajatus lähes täydellisestä altruismista jäi syvästi kummittelemaan mieleeni.

Jossain amerikkalaisessa elokuvassa sanottiin näin (olisiko ollut braveheart..):

"If one man can do it, an other man can do it".

Niinpä, miksi ei. Jos Aune Hyny voi lupua omasta oikeudestaan syödä liharuokaa lastenkotilasten hyväksi, miksei kuka tahansa muukin syömäri karppaajista kaalisoppadieettiläisiin voisi luopua lihasta tulevien polvien hyväksi.

Eläinproteiini ja väärä turvallisuudentunne

2009-06-19T16:47:00.028+03:00

Samaan aikaan kun muut perheet kerääntyvät kesämökeilleen grillaamaan makkaraa ja lusikoimaan jäätelöä (villapaidat päällä), keskittyy meidän vegaani-transhumanisti-perhe lukemaan kirjaa maailmanlaajuisista katastrofeista ja niiden todennäköisyyksistä (Global Catastrophic Risks).

Kirjassa on kasapäin kiehtovia esimerkkejä ihmisten taipumuksesta rakentaa itselleen epärationaalisia uskomuksia ja vahvistaa niitä omalla toiminnallaan. Ihmisillä on myös taipumus nollata rationaalisen toiminnan tuomat hyödyt toimimalla jälkeenpäin niin epärationaalisesti, että kaiken ponnistelun lopputulos on pahempi kuin tilanne ennen toimenpiteitä. Lempiesimerkkini kirjasta on tämä:

Yhdysvalloissa (?) tehtiin 70-luvun lopussa tutkimus (s.93) siitä, miten patojen rakentaminen oli johtanut hassuun lopputulokseen. Oli odotus, että padot vähentäisivät vakavia tulvia ja näin kävikin. Mutta koska padot myös lisäsivät ihmisten turvallisuudentunnetta tulvien suhteen siinä määrin, että nämä lakkasivat kokonaan varautumasta tulviin, kävi niin, että tulvien kuitenkin sattuessa niiden seuraukset ihmisille olivat paljon tuhoisammat kuin ennen patoja. Loppuyhteenveto tutkimuksessa oli se, että vaikka patojen rakentamisen jälkeen tulvia oli vähemmän, nousivat vuosittaiset keskimääräiset tulvavahingot suuremmiksi kuin aikana ennen patoja!

Vastaavanlaisia "patoja" eli väärän turvallisuudentunteen linnakkeita löyty helposti myös elintarvikemaailmasta. Yksi hyvä esimerkki on elintarvikehygienia vastaan lisäaineet. Koska mikrobiologinen osaaminen on pudottanut ruokamyrkytystapaukset murto-osaan siitä, mitä ne olivat ennen teollista vallakumousta, on nykyihmisellä taipumus vähätellä ruuan mikrobiologisia riskejä ja suurennella lisäaineisiin liittyviä. Kuitenkin esim. Yhdysvalloissa kuolee ruokamyrkytykseen joka vuosi n 5000 ihmistä ja sairaalahoitoon joutuu 300 000. Lisäainekuolemista sen sijaan en muista lukeneeni, vaikka niistä ja niihin liittyvistä riskeistä paljon kirjoitellaankin.

Oma lukunsa on myös se riski, jonka ruuan äärimmäisen helppo saatavuus (teollisesti pakatut valmiseinekset 24h auki olevista marketeista) meille tuottaa. Mutta koska liiallinen ruuan puputtaminen ja siihen liittyvät riskit (mm. ylipaino ja hammaskaries) on ongelma, jonka kaikki yltäkylläisyyden keskellä elävät ihmiset jakavat riippumatta nautitun ruuan laadusta, hyppään eteenpäin vegaaniblogille ominaisempaan aiheeseen, eläinproteiiniin.

Vaikka edellisestä pula-ajasta ja kansallisesta aliravitsemusepidemiasta on vierähtänyt yli 50 vuotta, niin tuntuu, että juuri aliravitsemus on yhä edelleen se riski, joka otetaan esiin heti, kun aletaan puhua kasvissyönnistä. Surullisen kuuluisa on esimerkki kouluruuasta tai joukkoruokailusta ylipäänsä ja toivottomista aloitteista saada niihin kasvisruokapäivä edes kerran viikossa.

"Ei käy, koska kouluruoka on monille lapsille päivän ainoa kunnon ateria, on sen oltava ravitsemuksellisesti korkealaatuista" on top 1 fraasi, jota kuulee pro LIHA porukoitten suusta.

Aliravitsemus, erityisesti proteiinin- ja kalsiuminpuute ovat todellisia riskejä, jos puhutaan huonosti suunnitellusta, yksipuolisesti muutamaa vihanneslaatua sisältävästä vegaanidieetistä, (jollaisen monet köyhien maiden ihmiset joutuvat pakon sanelemina valitsemaan). Kansanterveydellisesti näkisin paljon suurempana uhkana suomalaisille (ja tästä asiantuntijat ovat kanssani samaa mieltä) kuitenkin liiallisen tyydyttyneen rasvan, liiallisen energiansaannin sekä D-vitamiinin ja folaatinpuutteen.

Kaikki tietävät, että tyydyttyneen rasvan saantia on helpoin vähentää vähentämällä ruuan sisältämää eläinainesta (voi, juusto, rasvainen liha), samoin energiansaanti pienenee itsestään näiden rasvojen kadotessa lautaselta. D-vitamiiniakaan ei löydy lihapullista eikä (juurikaan) edes seitikalapuikoista tai tonnikalasta, folaatin parhaat lähteet ovat sisäelinruokien (joita ei koulussa kai ympäristömyrkkyjen takia pahemmin tarjota) jälkeen vehnänalkio, erilaiset pavut sekä nokkonen (Lähde: www.fineli.fi).

Voi lisätä lasten vanhempien ja koulun keittäjän turvallisuudentunnetta, että lapset kauhovat päivästä toiseen suurista metallilaareista lautasilleen lihapullia, makkarakastiketta, tonnikalapastaa, lihamakaronilaatikkoa, broilerkeittoa jne. (ei tule proteiineista puutetta) ja koristavat lautasensa ruokalusikallisella värikästä raastetta (kasviksiakin opetellaan syömään).

Kansanterveyden kannalta huomattavasti edullisempaa olisi kuitenkin, jos lautasen täyttäisivät folaatti- (ja proteiini) pitoinen papumuhennos tai D-vitamiinipitoinen silakkalaatikko ja juhlapäivinä tarjoiltaisiin erittäin D-vitamiinipitoisia luonnonkaloja kuten siikaa ja kuhaa sekä luonnonmarjoista tehtyjä herkullisia kiisseleitä.

Loppuun vielä toinen esimerkki Global Catastrophic Risks-kirjasta. Ihmiskuntaa vainoavat monenlaiset vitsaukset, joista sodat tulevat monille ensimmäiseksi mieleen. Onkin huomionarvoista, että kun I maailmansotaan kuoli n. 10 miljoonaa sotilasta ja 9 miljoonaa siviiliä niin samaanaikaan riehunut espanjantauti tappoi ainakin 20-50 miljoonaa ihmistä.

Kaikkeen ei tietenkään voi varautua ja ihmisen aiheuttama sota herättää erilaisia tunteita kuin virusten aiheuttama influenssa, joka ei tautina edes ollut mikään hirvittävän raju (vrt. ebola tai sars) sillä espanjantaudissa vain 2-3% sairastuneista kuoli.

Vertailun vuoksi sopii todeta, että sydän- ja verisuonitaudit aiheuttavat noin puolet työikäisten kuolemista Suomessa. Länismaisten ihmisten vegaanikuolemista (tai edes vegaanien aliravitsemuksesta) en muista lukeneeni..

Kolme kertaa kiisseliä

2009-06-09T12:27:00.001+03:00

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikossa, Marikki on eräs hauska kohta, jossa Marikin pikkusiskolta Liisalta kysytään hänen lempiruokaansa.

"Liisa miettii.

- Karviaismarjakiisseli.. ja kiisseli .. ja toinen kiisseli."

Marikki, reipas isosisko selittää sitten Liisan puolesta omenakummun tädille, että karviaismarjakiisseli tarkoittaa karviaismarjakiisseliä, kiisseli on omenakiisseli ja toinen kiisseli ovat kaikki muut kiisselit.

Opiskeluaikana meillä yöpyi joskus muuan hollantilaispoika, joka oli löytänyt tiensä Suomeen AEGEE-nimisen opiskelijoiden hupivaihtojärjestön kautta. (AEGEEn ideana on kansainvälinen hauskanpito ilman että tarvitsee edes nimellisesti kirjautua jonkun maan vaihto-opiskelijaksi.)

Kerran kyseinen hollantilainen tuli luokseni puoliksi juotu vadelmakiisselitölkki kädessään ja kysyi, mitä tämä on. Kerroin rehellisesti, että en tiedä tuotteelle mitään englanninkielistä sanaa, liekö sellaista olemassakaan. Kerroin myös auttavalla kielitaidollani, että Suomessa kaupan kiisselihyllyä käyttävät lähinnä "very young-ones and then again very old-ones". Tämä nimittäin oli senaikainen mielikuvani kiisseleistä, siis jotain hyvin mitäänsanomatonta, jota tarjoillan päiväkoti-ikäisille välipalaksi ja sitten taas vanhainkodeissa liisteriksi, jonka avulla kourallisen lääkkeitä saa alas.

Nyttemmin käsitykseni kiisseleistä on kovasti muuttunut. Suurin syy asennemuutokseen lienee se, että en ole vieläkään oppinut leipomaan kovinkaan herkullisia leivonnaisia ilman munia, maito- ja soijatuotteita tai leivontamargariinia. Rypsiöljyn, omenahillon, kauramaidon, sokerin ja jauhojen seoksesta olen kehittänyt auttavan muffinssitaikinanpohjan, mutta työmäärään nähden lopputulos ei ole mitään sellaista, mitä kovin usein tekisi mieli lähteä yrittämään.

Kiisselit sensijaan ovat vegaaniperheelle luonteva ja erittäin helposti valmistuva herkku makeannälkään ja sitäpaitsi mitä nykyisin tiedetään kotimaisten marjojen terveellisyydestä, kiisselit ovat suorastaan suositeltavaa ruokaa kenelle tahansa.

En rupea nyt tähän kirjoittamaan kaikkia suosikki-kiisselireseptejäni, mutta näin yleisesti voi sanoa, että kiiselini ovat kolmea perustyyppiä: Paksu kiisseli hillon tapaan syötäväksi tai jälkiruokakulhoon kaurakerman kaveriksi (käy myös moniin leivonnaisiin), tavallinen kiisseli tavalliseen käyttöön ja ohut kiisseli (jossa marjat soseena) lasista juotavaksi nektarin tapaan.

Ai niin, jos joku muukin haluaa kertoa täällä omista kiisseli-innovaatioistaan niin olisin todella utelias kuulemaan.

Molekyyligastronomiaa vegaaneille?

2009-06-02T07:44:00.006+03:00

Kävin perjantaina kemianpäivillä (Chembio 2009) Helsingin messukeskuksessa. Ohjelmassa kiinnostivat mm. vesiseminaari, biopolttoainepaneeli sekä Anu Hopian luento/demo molekyyligastronomiasta. (Tarkkaa tietoa molekyyligastronomiasta sekä kemianpäivien demosta saa Anun blogista).

Lyhyesti mainitakseni, molekyyligastonomia tarkoittaa ruuanlaiton tieteellistämistä. Että sen sijaan, että vain käytettäisiin perinteisiä, hyviksi todettuja raaka-aineita ja ruuanlaittomenetelmiä, tutkitaankin ruokaa ja sen valmistusta (esim. kypsennys, rakenteenmuokkaus ym.) tieteellisinä ilmiöinä ja jopa rakennetaan kokonaisia ruokalajeja synteettisesti molekyyli molekyyliltä (nuotti nuotilta kokkaus).

Tällähetkellä molekyyligastronomiaa käyttävät "hullujen tiedenaisten" lisäksi jotkut huippukokit sekä lukuisat innokkaat kotikokit ympäri maailmaa. Ilmiönä se lienee vielä harmittoman harrastuksen tasolla, mutta en näe yhtään syytä, miksei menetelmää voisi soveltaa myös ruuan ympäristövaikutusten pienentämiseen ja tehdä molekyyligastronomiasta järeän työkalun ilmastonmuutoksen suitsimiseksi.

Ajatellaan vaikka tämän palstan pitäjää ja lakritsakermajäätelön himoa. Koska en (vielä) ole ansioitunut molekyylikokki, joudun tyytymään kaupan tarjoamaan sikakalliiseen (7eur/l)ja ikävän papuiseen vanilijasoijajäätelöön sekä lakritsipötköön.

Jos sen sijaan olisin molekyylikokki, pilkkoisin ensitöikseni himoni kohteen osiinsa jotenkin näin: himoittu maku?, haluttu ulkonäkö?, kaivattu aromi? (sisältää myös tuoksun), täydellinen rakenne? (tähän liittyy valtava määrä asioita kuten suutuntuma, puruvastus, sulamislämpötila jne.). Voisin myös miettiä minkälaisia emulsioita (vesi öljyssä, öljy vedessä, öljy kiinteässä, vesi kiinteässä jne.) hyvästä kermajäätelöstä löytyy. Sitten etsisin sopivat makuaineet, aromiaineet, rakenneaineet ja työkalut, unohtaisin kaiken mitä tiedän perinteisestä jäätelönvalmistuksesta ja alkaisin kokata.

Molekyyligastronomisella kokkaustyylillä pitäisi toki löytyä ihan uusiakian (vegaanisia) ruokalajeja (eikä vain näitä perinteisiä sekaruokien lihattomia/maidottomia korvikkeita). Itseasiassa koko aatteen idea lienee juuri näiden uusien ruokalajien luomisessa. Kukahan saisi yhdistelmän Anu Hopia - Hans Välimäki luomaan tuoteperheellisen vegaanisia herkkuruokia ravintola-annoksista eineksiin? Siinä voisi tulla Atrialle ja muille perinteisille lihanjalostamoille kiire etsiä lihaa sisältäviä (valjuja) korvikkeita näille hittituotteiksi nousseille vegeherkuille.

Vaikka ihmiset näkevät nälkää?

2009-05-26T11:01:00.008+03:00

Kävin viikonloppuna perinteisillä kahvikutsuilla hörppimässä kupin kuumaa afrikkalaista (rooibos) teetä ja palan mehevää mansikkakermakakkua. Siinä kakkua lusikoidessa pääsin taas kerran myös kertomaan vegaaniprojektistani. Vastaanotto oli myönteistä, kuten yleensäkin. Yksi tokaisu tästä keskustelusta jäi kuitenkin pyörimään mieleeni kotimatkalle ja vielä kotiinkin asti. Se meni näin:

Miksi miettiä jotain veganismia, vaikka ihmiset näkevät nälkää?

Oletin kysyjän tarkoittavan kehitysmaiden nälkäänäkeviä ja vastasin asiaa sen enempää ajattelematta jotain siitä, että minusta jokaisen kannattaa vaikuttaa niihin asioihin, joihin omat vaikutusmahdollisuuden ulottuvat. Ja että minusta on tärkeää, että kaikki toimivat oman hiilijalanjälkensä pienentämiseen, vaikka ei sitä tehdessään pystyisikään ruokkimaan kaikkia maailman nälkäänäkeviä.

Sinänsä vastaus oli ihan ok. Joku siinä jäi kuitenkin kaivertamaan ja vasta kotona tajusin, että niinpä niin, onhan tästä ollut uutisissakin viime aikoina, että

ilmastonmuutos koskettaa kaikkien kipeimmin maailman kaikkein köyhintä osaa väestöstä.

Miksi ihmeessä en sitä tajunnut sanoa. Että vaikka en voikaan lähettää kauppaan jättämiäni juustoa, naudanlihaa ja riisiä kehitysmaiden nälkäisille, hyötyvät juuri he kaikkein eniten valikoivista ostopäätöksistäni.

Ne, joille tämä asia ei ole vielä aivan täysin kristallisoitunut, voivat lukaista alle kokoamani pikku siipaleet tai perehtyä alla oleviin linkkeihin. Puolueetonta tietoa on tarjolla runsaasti niile, keitä maailman nälkäiset oikeasti kiinnostavat!

Näin kirjoittaa plan: "Afrikan sarven alueella säänmuutokset johtavat muun muassa viljasatojen epäonnistumiseen ja lisääntyvään nälkään sekä siihen, että naiset ja lapset joutuvat käyttämään vedenhakuun yhä enemmän aikaa vesivarojen vähentyessä."

Näin uutisoi Yleisradio: "Tutkijat ovat ennustaneet maailman keskilämpötilan nousevan 1,6 - 4 celsiusastetta. (Unicefin) Raportin mukaan kahden celsiusasteen nousu lämpötiloissa tarkoittaisi sitä, että yli 200 miljoonaa ihmistä joutuisi kärsimään nälkää."

Näin YK: "Kaikki maailman köyhät maat kärsivät jo ilmastonmuutoksen seurauksista. Afrikan sarvessa kuivuuskaudet pahenevat ja niiden myötä siirtolaisuus Eurooppaan kasvaa. Ympäristöpakolaisten määrä saattaa kivuta satoihin miljooniin."

Samasta linkistä Ilmatieteen laitoksen pääjohtajan, Petteri Taalaksen näkemys: "Ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset menetykset koettelevat aina rankimmin kehitysmaita, joiden hyvinvointia muutos uhkaa. Esimerkiksi köyhän maan bruttokansantulo laskee aina reilusti luonnonkatastrofin takia. Vuoden 2000 suurtulvat alensivat Mosambikin BKTL:ää 30 prosenttia."

IPPC:n (eli EU:n hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin) raportista Satu Hassi: "Merenpinnan nousu uhkaa tehdä vähintään sata miljoonaa ihmistä kodittomiksi."

Samaa raporttia lainailee Maan ystävät ry: "Ilmastonmuutoksen seurauksia arvioivan raportin tekemiseen on osallistunut 2500 tutkijaa 130 maasta. Raportti vahvistaa jälleen mm., että merenpinnan nousu altistaa sadat miljoonat ihmiset tulville, erityisesti niistä kärsivät tiheästi asutut alavat alueet. Ilmastonmuutoksesta johtuvat tulvat, myrskyt, helleaallot, metsäpalot ja kuivuudet vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään ja altistavat heidät ruokapulalle, sairauksille, läheisten ja omaisuuden menettämiselle ja kuolemalle. Ilman ilmastonmuutoksen torjuntaa köyhyyden vähentämistavoitteille saadaan sanoa hyvästit."

Ja näin vielä ulkoministeriö global.finland kehitysviestintäsivustonsa kautta: "Pahimmillaan ilmastonmuutoksen vaikutukset tekevät tyhjiksi kehitysmaiden pyrkimykset köyhyyden vähentämiseksi ja YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi, kiristävät väestöryhmien välejä alueella, synnyttävät ja kiihdyttävät konflikteja ja ajavat ympäristöpakolaisiksi miljardeja ihmisiä, ruoka- ja vesipulan sekä terveysongelmien aiheuttamasta inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan."

Tämän kirjoituksen loppukaneetiksi sopii edellisestä linkistä napattu lause, joka toistuu kaikissa tässä käyttämissäni ilmastonmuutos-linkeissä lähes identtisenä:

"Ihmisten elämää ilmastonmuutos uhkaa eniten siellä, missä ihmiset ovat muutenkin kaikkein köyhimpiä"

Tervetuloa veganismi, tervetuloa lähiruokaintoilu, tervetuloa luomu, tervetuloa kohtuullisuus, tervetuloa parempi terveys, omatunto ja globaali oikeudenmukaisuus!

Seitsemän kertaa Puistoruokaa

2009-05-20T14:51:00.004+03:00

Sain tänään käsiini kesän puistoruokamenyn.

Koska itse ruokalistasta ei kovasti kiiteltävää kerry, kiitellään ensin muuta sälää:

Julkiset tiedot: Helsingin 41 leikkipuistoa tarjoaa kesän aikana noin 200 000 ruoka-annosta 1-16 -vuotiaille lapsille. Tämä on hieno asia. Yhden ruoka-annoksen hinta on noin euro. Ei hieno eikä huono. Ruokailijoiden määrät vaihtelevat valtavasti, noin 25:stä 350:een ruokailijaan, jos ruokaa jää yli se heitetään roskiin (eikä esimerkiksi myydä vanhemmille). Varsin kyseenalaista.

Sitten toistaiseksi ei-julkiset tiedot: Puistoruokaa on 9 viikon ajan 5 päivänä (miinus juhlapyhät). Ruuista 9 on kalaruokia (yksi kala per viikko), 7 kasvisruokia (ripoteltuna sinne sun tänne, lakto-vegetaristeille sopivia), pyöreät 0 vegaaneille sopivia ja vajaat 30 liharuokia.

Kasvisruuat ovat: ohrapuuro, mannapuuro, kesäkeitto, kasvishernekeitto ja kolme muuta kasviskeittoa.

Palkokasveja puiston tarjoamat kasvisruuat sisältävät kaksi kertaa (kesäkeitto ja kasvishernekeitto), soijaa, pähkinöitä, siemeniä, linssejä, papuja (kesäkeiton oletettuja vihreitä tarhapapuja lukuunottamatta) ei listalla näy.

Ei ole mikään ihme, jos vihreitten naisten aloite yhdestä kasvisruokapäivästä koulussa ei mene läpi, kun joukkoruokailun kasvisruuan taso on tämä, mikä se on. Edes Meilahden sairaalan henkilöstö- ja opiskelijaruokalassa en kertaakaan (niiden satunnaisen vajaan kymmenen visiitin aikana) ole nähnyt kasvisruokavaihtoehdossa juurikaan muuta proteiinia, kuin juuston sisältämän. Ehkä minulla on ollut vain tosi huono tuuri, sillä ko. ruokala mainostaa ravitsemuksellista osaamistaan näyttävillä seinäplakaateilla heti sisäänkäynnin yhteydessä.

Minkähänlaista kasvisruokaa tarjotaan Belgian Kentissä, jossa kaupunki on julistanut torstait koko kaupungin kasvisruokapäiviksi?

Kentissä vierailleet, kertokaapa näkyikö lautasella papuja tai muuta kasvisproteiinin lähdettä?

Mars ulos nokkosia poimimaan

2009-05-17T18:27:00.004+03:00

Tänään vedin kumihanskat käteen ja painuin ulos. Aikomukseni oli tietysti kerätä nokkosia ja niin teinkin. Parhaat nokkospuskat olin tsekannut jo etukäteen ja tänä vuonna onnistuin välttämään pahimmat koirankusetuspaikatkin. Maltti ei tosin riittänyt kerätä raaka-aineet kuin yhteen lettutaikinaan ja yhteen porkkana-nokkoskeittoon.

Onneksi nokkoskausi on vasta juuri alkanut, joten luotan aurinkoisiin päiviin ja siihen, että jaksan vielä kerätä monta pussillista tätä vihreää kultaa kuivuriinkin.

Niille, jotka vielä epäilevät, maksaako vaiva kykkiä niiden inhottavien polttiaisten keskellä hiukan dataa nokkosen ravinto-ominaisuuksista:

Tuore nokkonen sisältää /100g (sulkeissa pinaatin sisältämä määrä vastaavaa ravintoainetta)

Rautaa 4,4 mg (1,3), mikä on 30% päivän saantisuosituksesta ryhmässä +/-30v naiset

Kalsiumia 594 mg (88), 75% päivän saantisuosituksesta ryhmässä +/-30v naiset

Sinkkiä 1,7 mg (0,9), yli 100% päivän saantisuosituksesta kaikissa ryhmissä

Folaattia 194 ug (48,1), 100-50% päivän saantisuosituksesta ryhmästä riippuen

C-vitamiinia 175 mg (60), yli 100% päivän saantisuosituksesta kaikissa ryhmissä

Lähde: Fineli

Ainoa ravintoaine, mitä pinaatti (nopeasti katsoen) sisälsi nokkosta enemmän, oli karotenoidit (A-vitamiin esiaste).

On muuten tosi sääli, että pakastettua tai kuivattua nokkosta ei (juuri) kukaan myy. Eikä taida myydä edes kotimaista pinaattia, vaan kaikki pakastevihannekset tuntuvat tulevan suunnilleen Hollannista asti.

Tietääkö muuten kukaan, missä muodossa esim. pakastepinaatti tänne Hollannista tulee? Tuoreena heti sadonkorjuun jälkeen, joka sitten täällä kiehautetaan ja pakastetaan? Vai peräti pakasteina, joita sitten kylmäkuljetusautoilla ajellaan tänne Euroopan läpi?

Harmittaa muuten, kun kotimaisilla kasviksilla pärjääminen vaatii käytännössä hirveästi omaa keräily- ja viljelyintoa.. Hollantilaisia pakastepinaatteja on kyllä tullut talven mittaan osteltua varsin säännönmukaisesti ja monia muitakin Hollantilaisia/Italialaisia/Espanjalaisia tuoreruokia kuten omenoita, parsakaalia ja pakasteherneitä. Mikähän kotimaisen ruuan lobbausmafia pitäisi perustaa, jos haluaisi saada edes (tuoreita) pakasteherneitä kaupasta suomalaisella alkuperällä?

40 kiloa viljaa

2009-05-12T10:53:00.000+03:00

Olemme muutaman kerran aiemminkin ajelleet Lassilan luomutilalle Tuusulaan ostamaan perheelle ruokaa. Tälläkertaa päätimme ostaa vähän isomman satsin kerralla. Auton takakonttiin päätyi siis ihan oikeita jyväsäkkejä ja lisäksi yksi säkillinen hernettä ja toinen härkäpapua. Kokeilumielessä ostettiin myös pieni rasia hampunsiemeniä, kun niitä tämän blogin keskustelupalstalla minulle mainostettiin. Harmi kyllä rypsiöljy oli Lassiloilta lopussa, muuten olisimme ostaneet sitäkin.

Kannatta muuten käydä Lassilan tilalla, jos joskus ajelee Tuusulan suunnalla. Tilaa pitää noin 30-kymppinen nuori-isäntä, joka on henkeen ja vereen luomumies ja positiivinen poikkeus perinteisestä kepulais-maajussista, jolle luomu on kirosana ja salaatti kanien ruokaa. Lassiloilla on myös todella mallikkaasti hoidettu maatiaiskananäyttely. Siis oikeasti kauniita eläimiä, siisteissä puhtaissa maapohjahäkeissään, eli juuri sellaisia, miksi kanalat lastenkirjoissa aina kuvataan.

Eilen pääsi perheen viljamyllykin sitten taas pitkästä aikaa töihin, kun ensimmäinen satsi vehnänjyviä piti jalostaa sämpylöiksi ja samalla leipoa pari vegekakkua pojan kesäkuussa koittaville synttäreille. Niille, joille kotijauhatus on uusi asia suosittelen aloittamaan asiaan perehtymisen vaikkapa tältä sivustolta. Lyhyesti mainitakseni: B-ryhmän vitamiinien määrä puoliintuu 2-3 viikon kuluessa jauhatuksesta ja kaupan valkoisissa vehnäjauhoissa näitä samoja B-ryhmän vitamiineja on alle 10 % alkuperäisen jyvän sisältämästä määrästä.

Aina ei jyviä tosin tarvitse edes jauhaa. Tänä aamuna meillä nautittiin uunikaurapuuroa, joka oli siis haudutettu kokonaisista kuorituista kaurahelmistä. Ihmeiden aika ei tosiaan ole ohi, sillä meidän kohta 2-vuotias Marko Makkaraksi täällä nimeämäni pikkumies, joka ei tavallista kaurapuuroa katsokaan, söi tätä kaurauunipuuroa koko lautasellisen tyhjäksi ihanien kirpeiden mustaherukoiden siivittämänä.

Kokeilkaa muutkin. Ylijäämä uunipuuro jalostuu sitäpaitsi näppäriksi juurespihveiksi lisäämällä joukkoon vain raasteet ja mausteet.

Loputon nälkä - hajonnut kylläisyysmekanismi

2009-05-05T21:49:00.006+03:00

Minua on aina hämmentänyt nähdä urallaan ja/tai ihmissuhteissaan huippumenestyviä ihmisiä, joiden fyysinen kunto ja/tai ruokailutottumukset ovat aivan retuperällä. Kerran luin lehdestä (lukuisia menestysteoksia julkaisseesta) naiskirjailijasta, joka oli huomattavan ylipainoinen. Alkuun hän kuvaili äärimmäisen kurinalaista työskentelyään kirjoittamisensa parissa ja heti seuraavassa lauseessa totesi, että ruuan suhteen itsekuria ei sitten olekaan: "jos pöydällä on juusto, on minun valitettavasti syötävä se."

En ole oikein koskaan hyväksynyt sitä teoriaa, että kaikilla muilla elämänalueilla itsensä hyvin hallitseva ihminen, ei nyt vaan sattumalta hallitse lainkaan syömistään ja lihoaa sen vuoksi muodottomaksi (ja sairastuvaksi). Koska järkevää biologista selitystä asialle ei ole aiemmin sattunut silmiini, olen itse kehitellyt kaikenlaisia teorioita siitä, miten tietyntyyppinen ruoka tuhoaa ihmisen luonnolliset kylläisyysmekanismit ja saa ihmisen puputtamaan energiaa paljon yli tarpeen sillä seurauksella, että läskiä kertyy.

Voittekin uskoa, että riemuni oli suuri, kun luin uusimmasta Valituista Paloista, että nyt myös joku tutkimusryhmä on päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin. Ohessa suora lainaus, Valitut palat, 13 tuoretta faktaa liikakiloista (05/09):

"Hormonitutkija Zane Andrews australialaisesta Monashin yliopistosta sanoo, että vapaat radikaalit voivat vahingoittaa kylläisyydestä viestiviä soluja..Vapaita radikaaleja syntyy eniten ihmisen syödessä sokeri- ja rasvapommeja. Solut kuluvat vuosi vuodelta ja niiden viestit heikkenevät, jolloin ruokahalu (ja vatsakumpu) kasvaa." Vapaita radikaaleja vastaan voi taistella välttämällä roskaruokaa ja syömällä paljon antioksidantteja sisältäviä värikkäitä kasviksia ja hedelmiä.

Painonhallinnasta kiinnostuneiden kannattaa muutenkin lukaista kyseine lärpäke. Mikään tiedejulkaisuhan Valitut palat ei toki ole, mutta tieteenkin popularisoijana ihan varteenotettava ajankulu.

Kiinnostava pointti sekin (samasta artikkelista), että muita heikommin maut astivat ihmiset, ovat muita todennäköisemmin lihavia. Eli määrällä korvataan laatua ja makeuden ja rasvaisuuden lisäämisellä kompensoidaan muiden aromien aistittua ohuutta. Onkohan tämä muuten yksi keskeinen syy ikälihomiseen? Iän myötähän makuaisti heikkenee (sen lisäksi että perusaineenvaihdunta hidastuu ja energiantarve vähenee..)

Ehdotankin, että vanhusten suosimissa ruokapaikoissa kaikki miedot lehmänmaitotuotteet korvattaisiin vaikkapa kirpakalla hamppumaidolla ja -juustolla ja mitäänsanomattomien naudanlihapyöryköiden sijaan tarjottaisiin oikein tulisesti maustettua härkäpapufalafelia..

Kaikki muutkin kylläisyyshäiriöiset eli vatsankumpua keränneet voitaisiin iästä riippumatta velvoittaa antioksidanttikuurille ituja, kaali- ja juuresraasteita sekä kotimaisia marjoja popsimaan.

Tulisi kansanterveyskin hoidettua kuntoon siinä samalla kun maapallo ja eläimet kiittäisivät :)

Jälkiruokana kylmää kaurapuuroa

2009-04-22T00:31:00.003+03:00

Aina välillä tekee mieli leipoa jotain ja koska en käytä munia, on suurin osa perinteisistä leivonnaisista poissuljettuja. En myöskään jaksa innostua soijajugurtista, jota moni vegaani tuntuu käyttävän erilaisissa kakkuresepteissä. Syitä siihen on monia: 1) (luomu)soijajugurtti meidän lähikaupassa on sikaimaisen kallista 2) soija ei ole kotimainen raaka-aine 3) miksi käyttää pitkälle jalostettua einestuotetta silloin kun kuitenkin näkee vaivaa ja leipoo itse? 4) Soijajugurteista tulee melkoisesti muovipakkausjätettä per kilo.

Olen jo aiemmin kehittänyt tavan, jolla kauranjyvistä saa kohtuu pienellä vaivalla tehtyä itse kauramaitoa. Tästä itsetehdystä kauramaidosta olen sitten valmistanut erilaisia vanukkaita sekä käyttänyt kakkujen, muffinssien ym. leivonnasten valmistuksessa. Tänään keksin, että miksi minun täytyisi ensin valmistaa kaurasta maito poistamalla siitä kuitu, jos lopputulokseen on kuitenkin tarkoitus lisätä kuitua roppakaupalla erilaisten jauhojen ja hiutaleiden muodossa.

Niinpä aloitin leivonnan sillä, että yksinkertaisesti keitin suuren, löysän kaurapuuron (jyvistä puristetuista hiutaleista). Kun puuro oli valmis, sekoitin joukkoon palikan verran kuivattua taatelia, pari banaania, ruokalusikallisen öljyä ja ruokalusikallisen siirappia, hitusen kanelia ja tietysti vehnäjauhoja.

Taikinan iskin muffinssivuokiin sekä kakkuvuokaan (sitä tuli aika paljon) ja paistoin uunissa.

Pelottomasti kiikutin uunituoreet muffinssit samantien ystävieni luokse nyyttäripöytään ja kakun jätin kotiin perheen popsittavaksi.

Ja arvatkaa mitä. Niin ne vaan söivät meikäläisen kaurapuuroleivonnaisia yhtälailla aikuiset siellä juhlissa kuin oma perhe kotona. Lapset kuulemma suorastaan tykkäsivät (vaikka ihanaan, lämpimään kaurapuuroon eivät koske kirveelläkään).

Vaikka jos nyt ihan rehellisiä ollaan, minusta lopputulos maistui kyllä liikaa kattilanpohjalle kuivahtaneelta kaurapuurolta.. Kirpakan hillon ja kauravanilijakastikkeen kanssa maku tosin muuttui dramaattisesti ja tavoitin saman tunnelman, mikä on ahvenanmaalaisessa pannukakussa: pehmeä, mehevä hitusen lämmin leivonnainen, johon lusikka uppoaa ja päälle sulaa kerma. Taidan sittenkin kokeilla tätä vielä joskus uudestan.

Lapseni Marko makkara ja Jaana jauheliha

2009-04-16T15:00:00.005+03:00

On lähes kohtuuttoman epäreilua, että tällainen työkseen vegaanisia ruokia kokkaava äiti saa pojan, jonka lempiruoka on makkara sekä tytön, jolle kelpaa mössö kuin mössö, kunhan siinä vain on jauhelihaa seassa. Ymmärrän kyllä että tietty kriittisyys uusia makuja kohtaan kuuluu lapsuudessa asiaan. Onhan se kehitysbiologisesti ajatellen hyvä, että lapsuudessa kun elimistö on erityisen herkkä ja haavoittuva, ei mikä tahansa (myrkky)marja tai vihreä(myrkky)vihannes kelpaa ateriaksi.

Ymmärrys siitä, miten pikkulasten ruokaennakkoluulot ovat ihmiskunnan metsästäjä-keräilijä-vaiheessa palvelleet lajinsäilymistä, ei kuitenkaan loputtomasti jaksa lohduttaa terveellisyyden-eettisyys-kotimaisuus bermudankolmiossa räpiköivää kotikokkia/äitiä.

Nyt olisikin teillä hyvät lukijani erinomainen tilaisuus auttaa miestä mäessä ja laittaa tulemaan pomminvarmoja (fenno)vegaanisia reseptejä, jotka maistuvat LAPSILLE ikähaarukassa 1-7 vuotta.

Ja reseptiksi ei kelpaa keitetty makaroni paljaaltaan (sitä meillä syödään jo monta kertaa viikossa) eikä myöskään öljyssä paistetut keitetyt perunat (makkaran kanssa), mitä kuopus söisi kyllä jokapäivä, jos vain saisi.

Tuntuu omituiselta, että itse olen useimmiten niin niin tyytyväinen omiin keitoksiini, että silloin harvoin kun ravintolassa tulee käytyä, harmittaa jälkeenpäin turha rahanmeno (kotona kun olisi saanut parempaa ja pienemmällä rahalla..). Esikoiseni sensijaan ylistää kouluruokaa, pikaruokaa, ravintolaruokaa, kyläruokaa, mitä tahansa ruokaa parempana kuin kotiruoka. Kuopus puolestaan pitäytyy niin tiiviisti kiinni rintaruokinnassa, ettei kiinteä sapuska ylipäätään jaksa kiinnostaa (sitä makkaraa lukuunottamatta..)

Eli apua kaivataan. Ja reseptin tulisi olla paitsi terveellinen ja vegaani, myös halpa, helppo ja raaka-aineiden mieluiten lähikaupasta ostettavissa..

Odotan reseptivyöryä palautelaatikkooni :)

Maku jalostuu

2009-04-14T08:45:00.002+03:00

Nyt kun olen elänyt yli kolme kuukautta sotkematta ruokiin kermaa, juustoa, maitoa tai munia (sekä lisäksi välttänyt teollisia mausteseoksia ja eineksiä), huomaan, että olen oikeasti alkanut arvostaa puhtaita raaka-aineiden makuja. On kivaa, kun parsakaalikeitto maistuu parsakaalille, porkkanakeitto porkkanalle, kaalikeitto kaalille jne. Aikaisemmin kun niillä oli tapana maistua joko tuorejuustolle, sulatejuustolle tai raejuustolle.

Pääsiäisen (ja muiden juhlapyhien) aikaan luonnollisesti syödään hyvin, niin myös vegaaniperheessä. Paha vaan kun ruokaa tekee jatkuvasti itse alusta alkaen ja parhaista mahdollisista raaka-aineista, juhlaruokien ja arkiruokien välille on vaikea saada juuri mitään eroa.

Jokapäiväisellä hyvinsyömisellä omassa kotikeittiössä on myös se huono puoli, että ulkona ja kylässä syömisen nautinto on kutistunut tätä nykyä melkoisen pieneksi. On tietysti selvä, että äärimmäisen harvalla koti- tai ravintolakokilla on harmaintakaan aavistusta siitä, miten suomalaisvoittoisista raaka-aineista saisi maittavia ja täysin vegaanisia aterioita, enkä sitä ole koskaan ollut vaatimassakaan.

Tieto kummallisesta ruokavaliostani on kuitenkin vuotanut yllättävän laajalle tuttavapiirissä ja kerran olen jopa istunut pöytään, jossa suureksi hämmästyksekseni oli tavanomaisen kinkkupiirakan ja maitosuklaamuffinssien sijaan tarjolla sapaksia (=suomalaisista perinneresepteistä vaikutteita ottaneita kasvis-tapaksia). Olen myös saanut muutaman "lihapullia ja mummon muusit" -kotikokin etsiytymään kauppojen säilykepapu- ja soijamaito-osastoille, mitä voi ihan sinällään jo pitää (ruoka)kulttuuritekona.

Alkuun tämä suomalainen (tai ainakin oman tuttavapiirini) yletön kohteliaisuus kasvisruokien tekemiseen oli kyllä itseasiassa jopa ärsyttävää. Olinhan antanut itselleni luvan popsia mitä tahansa eläintuotetta kylässä ollessani (kohteliaisuuden vuoksi luonnollisesti :). Ja sitten eteeni kannettiinkin annos uunissa haudutettuja papuja ja soijanakkeja toisten popsiessa ties mitä höyryäviä paisteja. Sisältä haaleita soijanakkeja popsiessani ymmärsin myös tuntea myötätuntoa niitä ulkomaalaisia kohtaan jotka yrittävät täällä asuessaan opetella paikallista kieltä ja törmäävät yrityksissään aina suomalaisten ylenpalttiseen kohteliaisuuteen vaihtaa kieli viimeistään ensimmäisen kongruenssi-virheen kohdalla englanniksi.

A niin kuin anoreksia

2009-04-12T11:45:00.011+03:00

Olen viime päivinä mietiskellyt ihmisten (mukaan lukien itseni) suhdetta ruokaan ja tarttunut niissä pohdinnoissani Suzanne Abrahamin ja Derek Llewellyn-Jonesin kirjaan, Syömishäiriöiden luonne ja hoito. Varsinaisesti kirjan teema oli itselleni ajankohtaisempi teinivuosina, mutta eivät nämä häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen liittyvät asiat täysin vieraita vieläkään ole.

Kirja on pullollaan koskettavia tapauskertomuksia. Riipaisivin niistä oli eräs bulimiaa sairastava tyttö, joka leikkasi sormenpäänsä, ettei pystyisi enää oksentamaan. Toivottavasti kukaan ei kertonut hänelle, että homma hoituu myös putkenpätkällä (en ole itse kokeillut, mutta muistaakseni Sofi Oksasen esikoiskirjassa Stalinin lehmät, tämä kikka oli käytössä).

Huvittava oli puolestaan tapauskertomus lihavasta miehestä (vuodelta 1825), joka kirjoitti lääkärilleen näin:

"Hyvä tohtori, olen noudattanut neuvojanne hyvin tarkkaan, aivan kuin henkeni olisi niistä riippuvainen. Tämän kuun aikan olen laihtunut noin puolitoista kiloa, mutta tähän tulokseen pääseminen on vaatinut v a l t a v i a kieltäymyksiä makuelämyksistä ja omista tavoistani. Olen toisin sanoen k ä r s i n y t paljon. Niinpä lausunkin teille parhaimmat kiitokseni ystävällisesti antamistanne ohjeista, mutta asetan niiden hyödyn kyseenalaiseksi ja jätän tulevaisuuteni kokonaan Kohtalon huomaan."

Minulla oli kerran (ja useamminkin) tilaisuus keskustella Liha tottelee kuria -kirjan kirjoitajan Miina Supisen kanssa. Kirja kertoo mm. sadomasokististisesta seksistä, enkä malttanut olla kysymättä, eikö kirjoittaja ole huolissaan siitä skenaariosta, että joku persoonaltaan kehittymätön nuori tarttuu hänen kirjaansa ja ymmärtämättä lainkaan kirjan syvällisempää sanomaa, ottaa kirjan päähenkilön Astran roolimallikseen, alkaa itse harrastaa sadomasokistista seksiä ja surkeimman dominoteorian toteutuessa, pilaa koko elämänsä.

En muista mitä Miina tähän vastasi, mutta nyt kun itse tulin edellä mainitusta Syömishäiriöiden luonne ja hoito, kirjasta lukeneeksi, että monet anorektikot alkavat kasvissyöjiksi tehostaakseen ruokarajoituksiaan, on pakko todeta, ettei vegaaniblogin pitäjä ole sen vapaampi "pahojen vaikutusten" synnistä, kuin sm-seksistä kirjoittava kirjailijakaan.

Voisin tietysti Paavalin hengessä ja pääsiäisen kunniaksi ilmoittaa, että:

"Jos ruokablogini viettelee sisareni anoreksiaan, en enää ikinä kirjoita ruokablogia."

(Alkuperäisessä lähteessä: jos ruoka viettelee veljeni syntiin, en ikinä enää syö lihaa, että en viettelisi veljeäni. 1Kor 8:13)

Tai siten voin vain toivoa, että tästäkin blogista syntyisi tämän planeettamme hyväksi enemmän positiivisia vaikutuksia kuin negatiivisia.

Kolmas skenaario olisi kai sanoa piupaut sille, mitä mikäkin mihinkin vaikuttaa ja leikkiä istuvansa muovipussissa, jossa tärkeää on vain se, mitä asiat m i n u u n vaikuttavat.

Mutta kuka hullu kirjoittaisi fennovegaanisuuteen pyrkivää ruokablogia muovipussissa tai muovipussimaailmassa yrittäisi muuttaa edes sitä mitä omalle lautaselleen laittaa.

Pyörä pyörii ja positiivisten vaikutusten toivominen omasta hosumisesta muistuttaa kai lähinnä saharaan piereskelemistä tai hölmöläisten peitonkorjaamista. Otetaan toisesta päästä peittoa kangasta, jolla korjataan toisen pään reikää.

Joku uskonnollinen ajattelija kirjoitti, että kilvoittelijan suurin kiusaus ja harha on kuvitella, että tämän maailman asiat voisi laittaa kuntoon omilla ponnistuksilla. Siksi oli hänen mielestään parempi keskittyä rukoukseen omassa kammiossaan ja jättää maailman parantaminen muitten harteille.

Tämänköhän vuoksi vihreissä, vasemmistoliitossa ja vegaaneissa on niin paljon ateisteja?

Valistuneen kuluttajan synnintunnustus

2009-04-01T11:44:00.007+03:00

Kun kirjoittaa tällaista "valistuneen kuluttajan" ruokablogia on kiusaus tekopyhyyteen luisumisesta kokoajan läsnä.

Kirjoittaa esimerkiksi, kuinka löysi lähikaupasta ihania reilunkaupan-vege-spelttikeksejä, mutta ei "muista" kirjoittaa, että ahmaisi epäreilusti koko paketin yhdellä istumalla antamatta muruakaan (vieressä katselevalle) makeannälkäiselle perheelle.

Tai kirjoittaa, että väkersi koko päivän erilaisia kotitekoisia terveys-lähi-vegeherkkuja, mutta ei kirjoita, miten seuraavana päivänä osti litran amerikkalaista kermatoffeejäätelöä, jota lusikoi suoraan pakkauksesta, kunnes ähky iski.

Niinpä. Varjo roikkuu kilvoittelijan perässä. Punaisen lihan himoni olen toistaiseksi saanut pidettyä kurissa. (Onneksi se iskee nykyään yhä harvemmin). Siinäkin tein tosin yhden poikkeuksen, kun juhlimme miehen synttäreitä täällä kotona ja päivänsankari oli ostanut tekemieni vegekokkausten täydennykseksi aimo kasan punaviinimarinoitua naudan paahtopaistia..

Pahaksi onneksi, olin juuri popsimassa siivua tästä houkuttelevasta lihakimpaleesta, kun vanhasta tottumuksesta menin mainostamaan vegaaniprojektiani ja tätä blogia eräälle juhlavieraista.

Hän katsoi suussa ja lautasella olevaa lihaa, ja sanoi kulmakarvojaan kohottaen:

-Tarkoitat varmaan, että o l i t vegaani.

Takeltelin vastaukseksi jotain sen suuntaista miten periaatteisiini kuuluu syödä sitä mitä milloinkin on tarjolla, koska en halua olla epäkohtelias, koska äärimmilleen vietynä fanaattiveganismi johtaa tuoteselostepapereiden kaiveluun kyläpaikkojen roskiksista, koska sellaisia ihmisiä aletaan ennenpitkään välttelemään, koska se taas johtaa voimakkaaseen eriytymiseen tyyliin ne itu-veget ja me jauheliha-tavikset, mikä taas on pitkällä tähtäimellä haitallista sen mission kannalta, että koko maailma alkaisi syödä enemmän ja enemmän kasviksia ja vähemmän ja vähemmän lihaa.

En tiedä uskoiko hän sanaakaan sepustuksistani. Ja vaikka itse tiedänkin, että selitys ei ollut kokonaan tuulesta temmattu, kömpelö tilanteenpelastusyritys, tiedän, ettei sen selitysvoima ollut parhaimmillaan, kun söin o m a s s a kodissani, o m a n mieheni ostamaa, i t s e n i tarjolle panemaa l i h a a seisovasta pöydästä, jossa lähes k a i k k i muu tarjolla oleva oli eettisten periaatteideni mukaista lähikasvisruokaa.

En tiedä millaisen vaikutuksen maailman katolista uskoa tunnustavaan väestöön tekisi, jos paavi kerran räväyttäisi ja tunnustaisi tuhansien tv-kameroiden seuratessa, kuinka eksyi netissä pornosivulle ja unohtui katselemaan kuvia paljon pidemmäksi aikaa, mikä kului selaimen sulkemiseen.

Jotkut varmaan väittäisivät, että koko roomalais-katolinen järjestelmä romahtaisi siihen paikkaan. Itse kannatan ajatusta, että kirkon äänekäs vähemmistö nostaisi hirveän metelin mutta uskomisen reunoilla roikkujat lähentyisivät kirkkoaan merkittävästi.

Tämän vuoksi ajattelen myös, että jokainen kunnon vegaani voisi silloin tällöin ahmaista palan grillimakkaraa ja kertoa siitä kaikille lähipiirinsä taviksille, jotka tästä vegaanin äkillisestä inhimillisyyden puuskasta vaikuttuneena alkaisivat ajatella, että kenties kasvissyöntiä v o i kokeilla, vaikkei olisikaan eläinten vapautusrintaman uusi Jeanne d'Arc.

Älä osta kaupasta mitään..

2009-03-21T01:08:00.005+02:00

..minkä voit tehdä itse kotona.

Täällä meidän kerrostaloasunnossa on eletty viimeiset päivät kuin elintarvikejalostamon eteishallissa.

Kaikki alkoi siitä, kun jokunen viikko sitten opin, että kuivista seesaminsiemenistä saa jauhetta ihan kotikonstein (hyvällä monitoimikoneella) ja seesamjauheesta taas saa jotain, mitä vain vaivoin pystyn vastustamaan (vaikka se pahuksen kallista onkin) eli halvaa.

Tietenkin livautin seesamjauheen joukkoon myös (kotona) jauhettuja auringonkukansiemeniä ja taikinaa muotoillessani lorautin menemään lahjaksi saamaani manteliöljyä, aprikoosilikööriä plus ihan reippaalla kädellä sokeria. Muotoilin taikinasta pötkön, leikkasin sen lanteiksi ja kastoin sulaan suklaaseen Päälle iskin vielä koristeeksi kuivatun karpalon per konvehti.

Tekeleistä tuli yllättävän hyviä ja vasta jälkeenpäin älysin harmitella, ettei tullut laitettua sekaan ruusunmarja- tai mustikkajauhetta tai jotain muuta kotimaista marjaa jauheena tai soseena.

Koska kotiäideillä ei tunnetusti ole muutakaan tekemistä, ryhdyin heti seuraavana päivänä uuteen jalostushankkeeseen tarkoituksenani päästä eroon kaapissa kaksi vuotta seisseestä pussillisesta kuivattuja soijapapupuja.

Liotin pavut yön yli ja murskasin ne monitoimikoneessa kermavaahdon näköiseksi tahnaksi. Keitin tahnaa kattilassa (isossa vesimäärässä) sen verran, että se kuohahti pariin otteeseen kaikki paikat mössöön ja siivilöin sitten papumurskan pois (soija)maidosta. Kuumensin siivilöidyn maidon uudelleen kiehuvaksi ja lorautin sekaan sitruunamehua. Seos alkoi juoksettua ja pian ongin isosta heramäärästä annoksen raejuuston näköistä sotkua kahteen siivilään. Laitoin siivilöiden päälle painot ja jätin seokset kiinteytymään ja valumaan. (En omista juustomuotteja!)

Puolen tunnin päästä kumosin siivilöistä kaksi puolipallon muotoista soijajuustoa (eli tofua), toisen lautaselle ja toisen suoraan jääkaappiin (kylmässä vedessä lilluen).

Totesin, että itsetehty soijajuusto ei lyö taloudellisesti tai ajallisesti leiville, mutta lopputulos eroaa kaupan tofusta suunnilleen saman verran kuin Vaasan&Vaasan muovipussiin pakatut kanelikierteet eroavat juuri uunista otetuista kotitekoisista korvapuusteista.

Kun keittiön kaikki sotkut oli siivottu ja lapset jo nukkuivat, kaivoin vielä pakastimesta esiin pussillisen viime kesän raparpereja. Kiehautin ne pehmeäksi soseeksi pienessä vesitilkassa kattilassa, maustoin reilulla satsilla sokeria ja pienellä lorauksella manteliöljyä, nautin soijamaidon kanssa ja

säntäsin päivittämään nyt jo yllättävän rakkaaksi käynyttä blogia. Hei siis mitä me oikeesti tehtiin silloin kun ei vielä ollut tietokoneita?

Dyykkarin 100 punajuuripihviä

2009-03-17T23:52:00.004+02:00

Äidilläni on hauska tapa ilmoitella itseään useille päällekkäisille työväenopiston kursseille varasijoille. Jos peruutuspaikka sitten irtoaa (useammalle kuin yhdelle kurssille) hän soittaa minulle ja kysyy kiinnostaisiko.

Yleensä kiinnostaa, etenkin kun äidilläni on tapana järjestää kurssin lisäksi myös lastenhoito. Sitäpaitsi viimeksi minulla oli tilaisuus päästä kurssille nimeltä: Voimaruokia kasviksista. Mahtavaa!

Työväenopiston ruokakurssit ovat niin hyvä konsepti, että täytyy mainostaa niitä täälläkin oikein perusteellisesti. Ensinnäkään ne eivät maksa paljon mitään, toiseksi ne kestävät vain muutaman tunnin ja silti niissä oppii yllättävän paljon, kolmanneksi niissä saa syödä itsensä täyteen monen lajin illallista yleensä ihan mukiinmenevässä seurassa.

Tämän kurssin opettajana oli Tuija Ruuska, joka on paitsi kasvisravintoloitsija, myös kasviskeittokirjojen tekijä, kokki, äiti ja paljon muuta.

Ensin hän luennoi erilaisista harvinaisemmista kasviskeittiöön kuuluvista raaka-aineista, joita olivat mm.: nori, arame, tahini, tofu, tempeh ja kvinoa.

Ei hätää, en minäkään tuntenut näistä kuin tofun ennen kurssia.

Sitten tartuttiinkin kauhanvarteen, sillä valmistettavana oli yli kymmenen ruokalajia.

Itse opettelin tekemään misokeiton, seesamsuolan, mansikkajuoman ja auringonkukkakeksit. Voin vakuuttaa että olivat hyviä!

En viitsi tähän ruveta kopioimaan koko viiden A4-paperin pinkkaa Tuija Ruuskan kehittämiä reseptejä, mutta asiasta innostuneiden kannattaa käydä ostamassa tai lainaamassa hänen keittokirjansa, josta on juuri otettu uusintapainos.

Sen sijaan mainostan tähän loppuun vielä toista harrastustani, jota ekopiireissä varmaan pidetään hienona, mutta muuten kummeksutaan, nimittäin sukulaisten (jää)kaapeista dyykkaamista.

Se ei ole niin pahaa, miltä kuulostaa, eikä edes mitenkään laitonta. Se menee näin:

Syömäri: Kas, teillä näyttäisi olevan purkki viikon vanhaa jugurttia jääkaapissa? Jos ette enää käytä sitä, minä voisin ottaa sen mukaani. Ei siksi, ettei olisi varaa ostaa ruokaa. Minusta on vaan hienoa pelastaa ruokaa joutumasta kaatopaikalle, sitäpaitsi, en ole koskaan epäillyt, etteikö pikkuisen vanhentunutta ruokaa voisi syödä ihan turvallisesti, ainakin jos on vielä nuori ja terve.

Tällaiset avaukset yleensä johtavat kohteena olevan sukulaisen penkomaan muitakin kaappejaan ja saaliina voi olla melkoinen kasa erilaista kuivatavaraa, iskukuumennettua kermaa, säilykkeitä, mausteita jne.

Riskinä on tietysti se, että sukulainen luulee dyykkaajan oikeasti elävän suuressa puutteessa ja alkaa tyrkyttää myös ensiluokkaisia, eikä lähelläkään pilaantumista olevia ruokia mukaan. Dyykkauskohteen on lisäksi oltava niin läheinen, että hän kehtaa paljastaa suunnattoman, vanhaksi käyvien/käyneiden ruokiensa määrän dyykkarille, joten uuden poikakaverin vanhemmista ei ehkä kannata aloittaa.

Muuten 40-50-luvulla syntyneet ovat varmaan otollisinta dyykkausainesta, sillä heille on periytynyt sopivasti hamstraustarvetta pula-ajan ihmisiltä, eikä kuitenkaan pula-ajan todella läpi-eläneiden valmiutta itse syödä mitä tahansa, mikä ei vielä liiku tai kupli (ainakaan kovin näkyvästi).

Aloitin tarinan äidistäni, joten häneen tämä on myös päätettävä.

Äidilläni on nimittäin kurssihamstrauksen lisäksi myös hauska tapa ostella kaappeihin erilaisia eksoottisia raaka-aineita, joita hän ei kuitenkaan ehdi/muista/osaa itse hyödyntää (ennen kuin ne menevät vanhaksi). Olin siis jo toistamiseen hänen suhteensa tavattoman onnekas, kun onnistuin dyykkaamaan hänen kaapistaan kokonaisen avaamattoman paketillisen kvinoaa, josta Tuija Ruuskan erinomaisella ohjeella ja pussillisella lähikaupan punajuuria (hinta n.2 euroa) taioin pyöreästi 100 punajuuripihviä. Osan pakastin ennen paistamista, osan pakastin paistamisen jälkeen. Loput söimme hyvällä ruokahalulla keitetyn ohran, paistetun kaalin ja tomaatti-pähkinäkastikkeen kanssa. Nam!

Nasi Goreng ja muita "jämäruokia"

2009-03-10T10:46:00.001+02:00

Ruuan pois heittäminen on älytöntä, sen tietävät kaikki. Kuitenkin suomalainen heittää noin 70 kiloa ruokajätettä roskiin vuodessa eli noin 190 g päivässä. Tästä määrästä noin kolmannes eli 20 kiloa olisi syötäväksi kelpaavaa. (Lähde: Finfood).

Monissa kulttuureissa on kehittynyt yksi tai useampi ruokalaji, johon kipataan edellisten aterioiden tähteet. Suomalainen klassikko tästä on pyttipannu, jossa edellisen päivän keitetyt juurekset ja liha pikotaan pannuun ja paistetaan rasvassa rapeaksi ja herkulliseksi. Italialaisten vastaava ruokalaji on pitsa ja Indonesialaisilla nasi goreng, joka suomeksi merkitsee paistettua riisiä.

Koska nykyään yhä harvempi ihminen jalostaa elintarvikkeita aterioiksi omassa kotikeittiössään, ovat nämä "jämäateriatkin" yleensä koostettu aivan muusta kuin edellisen päivän tähteistä. Pyttipannuun nyt harva suomalainen lähtee vartavasten juureksia keittämään, mutta kuka osaisi tehdä pitsaa tai nasi gorengia edellispäivän tähteistä?

Kannattaa opetella, sillä näin säästää ilmaston ja rahan lisäksi myös aikaa, sillä nämä jämäateriat syntyvät yleensä paljon nopeammin kuin alusta asti tehdyt ateriat - ja ovat sitäpaitsi herkullisia.

Tunnustetaan tässä, että itse keitän yleensä jo ennakkoon perunoita, ohrasuurimoita ja puuroa paljon yli sen, mitä kerralla kuluu, koska pidän niin kovasti erilaisista "jämäruuista". Ympäristön kannalta se ei olekaan huono asia, sillä liesi ja uuni kuluttavat paljon energiaa ja suunnilleen yhden annoksen energialla kypsyy kattilassa kaksi tai kolmekin annosta ohrasuurimoita.

Tänäaamuna leivoin muuten sämpylöitä ennätysmäärästä jämiä: veden, jauhojen, hiivan, öljyn, siirapin ja siemensekoituksen lisäksi taikinakulhoon pääsi: aamullinen puuronjämä, eilisen porkkana-lantturaaste, syömäkelvottomiksi kuivuneita rusinoita (liotuksen jälkeen) ja kauramaidon valmistuksestä jäämäksi jäänyttä kaurakuitua edellispäivästä. Kylläpä tuli hyviä!

Sivun oikeasta reunasta löydät myös oman versioni Indonesialaisten "paistetusta riisistä".

Voiko ruokablogi olla rasistinen?

2009-03-09T08:30:00.000+02:00

Viihdytän itseäni usein lueskelemalla Vihreän Langan rasismi- ja pakolaisaiheisia juttuja (luen sieltä toki muutakin!). Pakolais-juttuja löytyy kuitenkin yllättävän paljon ja niiden isoimpana yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan, että juttuja kommentoimassa on perussuomalaisten maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho. Halla-ahon maailmankuva on aika kaukana omastani, kuitenkin hän on hyvä sanakäyttäjä ja yrittää pitää keskustelua asiatasolla, mikä on hyvä.

En tiedä, onko kenellekään tämän blogin lukijalle koskaan edes tullut mieleen, että fennovegaanisuuden takaa voisi löytyä jotain järisyttäviä rotuoppeja. Siltä varalta, että näin olisi käynyt, vakuutan yhtyväni pääkohdiltaan Vihreiden maahanmuuttopolitiikkaan, joka perustuu inhimillisyydelle, edistää työperäistä maahanmuuttoa, kantaa vastuuta maailman pakolaisista ja korostaa kotoutumisen tärkeyttä.

Kannatan myös kaikenlaista kulttuurinvaihtoa, (koskee myös ruokakulttuuria) ja ihmisten liikkumisen ohella, minusta myös elintarvikkeilla on lupa liikkua. Mutta aivan yhtä jyrkästi kuin tuomitsen ihmiskaupan, tuomitsen myös ei-reilun maailmankaupan (kuten pienviljelijöiden orjuuttamisen maailman toisella puolella meidän puoli ilmaisten banaaniemme vuoksi) ja ympäristöstä piittaamattoman ruuantuotannon (kuten pohjavesiongelmat Etelä-Espanjassa, jotta koko pohjois-Eurooppa saisi talvella halpoja tomaatteja tai tonnikalan ryöstökalastuksen kätevien säilykeruokien nimissä).

Minusta olisi myös hassua, jos jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä alettaisiin harjoittaa sellaista politiikkaa, että kaikki eteläisen pallonpuolison ihmiset siirrettäisiin pohjoiseen ja pohjoisen etelään. Niinikään hassua on se, että me popsimme täällä arkivälipalaksi mangoa ja kiiviä, arkilounaaksi tofua ja riisiä sekä arki-illalliseksi tonnikalaa ja nuudeleita. 12-myyttiä maailman nälästä kirjasta luin, että vastaavasti monissa Afrikan maissa yläluokan keskuuteen on tullut muodiksi syödä vehnäleipää, joka tulee Afrikkaan tuontitavarana esim. Pohjois-Amerikasta.

Jos minä suomalainen, pääsen kerran iskemään hampaani mehevään, kirkkaan oranssiin mangoon, se ei tietenkään vielä laukaise ekokatastrofia. Nyt tilanne on kuitenkin sen, että jos haluaa löytää kauppojen vihannes-hedelmähyllyiltä kotimaisia vaihtoehtoja, saa suorastaan tehdä töitä.

Hälyttävänä voisi pitää myös sitä, että puolet vuoden lantuista ostetaan jouluruokiin (Lähde: Kotimaiset kasvikset, 1998) ja että perunan sekä marjojen kulutus on laskussa kun taas hedelmien kulutus nousussa (tarkkailujaksona vuodet 2006-2007, lähde Ravitsemuskatsaus 1/2008, Finfood)

Miten on, voisikohan Porkkanamafia tehdä seuraavan iskunsa paikallisiin lähikauppoihin, joissa kotimaista ruokaa on tavallista paremmin ja houkuttelevammin tarjolla? Ja voisikohan lähikauppa käyttää tästä saadut tulot uusien, paikallisten ruuantuottajien etsimiseen ja heidän tuotteidensa esillepanon huolelliseen suunnitteluun?

Perunaa, porkkanaa ja kaalia mahavaivoihin

2009-03-07T11:10:00.000+02:00

Piipahdimme tänään Leppävaaran suuressa, upeassa kirjastossa Sello-kauppakeskuksen vieressä. Ilolla ei taas meinannut olla rajoja, kun tajusin, että kaikki ne upeat kirjat siellä olivat vapaasti ja vastikkeetta mukaan otettavissa. Kahmin ensin lastenkirjaosastolta kaikki kiiltäväkantiset uutuudet rattaidenpohjalle ja suuntasin sitten aikuistenosastolle.

Terveys- ja lääketiedehyllyssä huomioni kiinnitti kaunis kuva lumihuippuisesta vuoresta kirkkaan järven rannalla. Tartuin opukseen, jonka kannessa luki, Luonto, paras lääkitsijä, A. Vogel. Hmm. Vogel, eikö se ole joku luontaistuotesarja, mietin?

Rupesin selailemaan kirjaa umpimäkään sieltä täältä ja osuin heti kultakaivokseen:

"Vastapuristettu peruna-, porkkana- ja kaalimehu ovat erinomaisia lääkkeitä mahahaavan hoitoon."

"Säännöllisesti nautitulla perunamehulla on hämmästyttävän parantava vaikutus. Myös tuore kaalimehu on erittäin tehokasta varsinkin pohjukkaissuolihaavan hoidossa."

Siis peruna, porkkana ja kaali. Näitähän minä syön joka päivä. Luetaanpa lisää.

Pikkulasten ruokinnasa "viljavelleihin lisätään biologisesti viljellyistä kasviksista ja hedelmistä puristettuja mehuja. Sopivin kasvismehu on porkkanamehu."

Siis porkkana, hämmentävää.

Kun kirjan sisäkannessa vielä sanottiin, että teoksen yhteispainos 11 eri kielellä on 2 miljoonaa kappaletta, oli "ostopäätös" tehty.

Työnsin kirjan lainausautomaatin läpi ja kiirehdin kotiin lukemaan. Mies tosin heti onnistui laimentamaan innostustani kysymällä, "onko se tieteellistä?"

Niin, jotain tieteellisen oloista Vogelin nettisivuilta löytää ja yli 50 vuoden suosio käyttäjien keskuudessa kertonee sekin jotain, mutta ei se silti tieteellistä ole. Mutta hei, kaikki te tieteen puolestapuhujat, sallikaa minun silti hetki iloita siitä, että 11 eri kielellä ja 2 miljoonan käsinkosketeltavan kirjan, lukuisien lehti- ja nettiartikkeleiden sekä luontaistuotekauppiaiden voimin on mainostettu lempiruokiani:

perunaa, porkkanaa ja kaalia.

Ja eikun mehulinkoa ostamaan!

Kasvissyöjän läskit ja leipä

2009-03-05T15:26:00.005+02:00

On muuten täysi harhaluulo, että vegaanidieetillä laihtuisi -siis ainakaan vahingossa. Omat kokemukseni ovat olleen päinvastoin suorastaan negatiivisia, nimittäin jos tarkastelee kasvissyöntiä pelkästään painonhallintanäkökulmasta.

Kun 16-vuotiaana aloin kasvissyöjäksi, korvasin lihapullat ja kalapuikot voileivillä (ja karkkipusseilla) ja -yllätys yllätys, lihoin.

Kun nyt 30-vuotiaana jätin pois eläinkunnan (lukuunottamatta kalaa silloin tällöin), korvasin ison määrän elintarvikkeita alkuun etupäässä leivällä (ja perunalla) - ja lihoin taas.

En ole karppaususkovainen, mutta epäilen silti, ettei yletön tärkkelys-hiilihydraatin popsiminen ole kovin terveellistä.

Tiedän toki, että täysjyväviljasta terveellisyydestä on runsaasti tieteellistä näyttöä, mutta en silti usko, että siitä voisi vielä vetää sellaista johtopäätöstä, että leipää on todella syötävä 6-9 viipaletta päivässä ja siihen vielä pastat ja puurot päälle, niin kuin Leipätiedotus ry:n ja KTL:n sivuilla meitä kehoitetaan tekemään. Onhan myös oliiviöljyn, punaviinin ja tumman suklaan syömisellä todistettuja terveysvaikutuksia, eikä niitä silti kehoiteta syömään kilokaupalla.

On sitäpaitsi syytä olla kriittinen myös "tieteellisesti todistetusta" ruokapropagandasta, sillä kuten aiemmassa maitoa käsittelevässä tekstissäni totesin, näiden kampanjoiden takana on usein vahvat taloudelliset intressit, kuten ylläpitää kotimaista/Eurooppalaista viljan- tai maidontuotantoa.

On myös selvä, että kun täysjyväviljan terveysvaikutuksia tutkivat kymmenet huippututkimusryhmät huippuyliopistoissa ympäri Eurooppaa, täytyy tuloksiakin tulla. Enkä tällä tietenkään tarkoita sitä, että tutkijat olisivat myyneet itsensä ja manipuloisivat tuloksia. Tarkoitan lähinnä sitä, että jos Suomalaista mustikkaa, lakkaa, kanttarellia, nokkosta, voikukkaa tai montaa muuta kasvia tiedemaailma tutkisi samanlaisella innolla ja rahoituksella, mitä mahtaisimmekaan saada tulokseksi. Ehkä koko maailma aina Afrikan yläluokkaa myöten söisi pian Suomalaista voikukkaa ja männynkuorta, 6-9 annosta päivässä, koska ne ovat niiiiin terveellisiä!

Tässä muuten linkki hyvin ja perusteellisesti toteutetuille leipäkriittisille sivuille. Sivuston tekijä on löytänyt mm. monta laajaa tutkimushanketta, jossa täysjyväviljan lisääminen koehenkilöiden ruokavalioon ei yllättäen tuonutkaan toivottuja terveysvaikutuksia.

Omakin paino pysyy muuten taas kurissa, kun muistan popsia viljoja vain kohtuudella ja mikä tärkeintä, käydä aina välillä lenkillä juoksemassa kehon säätelymekanismit kuntoon. Erään lääketieteen professorin sanoin: "Nämä kehon omat ruokahalunsäätelymekanismit eivät näyttäisi vähäisellä liikunnalla oikein toimivan niin kuin pitäisi".

Mitä se itse syö?

2009-03-03T10:49:00.008+02:00

Sain hyvin nuorena äidiltäni lahjaksi Marika Burtonin (silloisen Voi Hyvin lehden päätoimittajan) kirjoittaman kirjan, Luonnonkaunis Nainen. Luin kirjan läpi monta kertaa ja suorastaan imin itseeni sen tarjoamaa maailmankuvaa siitä, miten terveys ja hyvinvointi johtavat luonnostaan myös kauniiseen ulkomuotoon. (Toisin kuin itsen rääkkääminen ja kiduttaminen, mihin monet naiset alistuvat loputtomassa dieettikirteessään.)

Pidän kirjasta edelleen, se on hyvin kirjoitettu, sujuva, tietoa sisältävä ja silti tyyliltään mukavan kotoisa, jopa henkilökohtainen. Suurimman vaikutuksen kirjassa minuun teki aikanaan kohta, jossa kirjoittaja vastasi monen lukijan hiljaiseen kysymykseen:

mitä se itse syö?

Siihen yritän minäkin tässä vastata ja jotta tekstistä ei tulisi uppotylsää luetteloa, lähestyn kysymystä yhden esimerkkipäivän kautta. Siis ote ruokapäiväkirjasta maanantailta 2.3.2009 olkaapa hyvät.

Aamu:

Join pirtelön, johon olin sekoittanut murskatuista (liotetuista) manteleista ja auringonkukansiemenistä sekä muutamasta kuivatusta omenasiivusta valmistettua mantelikermaa sekä kaupan valmista ruusunmarjasosetta.

Aamupäivä:

Maanantaisin vierailemme pojan kanssa MLL:n perhekahvilassa ja syömme siellä kaikkea mitä eteen on pantu. Tänään tarjolla oli kahvin ja teen lisäksi hapankorppuja sekä Pirkka raakapakastepullia, jotka lämmittivät pehmeydellään monen mamman maanantaimielen.

Lounas:

Kävin lounastamassa kodin lähellä Unicafessa siskoni kanssa ja valitsin venäläistyylisen (maidottoman) kalakeiton sekä runsaan annoksen etupäässä kotimaisista juureksista tehtyä raastetta ja hyvää salaatinkastiketta(poikani tosin söi näistä suurimman osan). Ruokajuomana nautimme lasillisen perhekaljaa yhteisesti.

Iltapäivä:

Meillä nautitaan päivittäin pääaterioiden välissä välipala. Koska olen herkkusuu ja imettäjänä tarvitsen paljon kalsiumia, pistelin poskeeni isohkon paketin (200g) mantelihalvaa (seesaminsiemenistä) sekä kourallisen kuivattuja omenoita ja luumuja.

Päivällinen:

Tänään en tehnyt itse mitään ruokia vaan keräilin jääkaapista ja pakastimsesta erilaisia jämiä pöytään. Tapani onkin aina tehdä suuria annoksia, joita annostelen erilaisiin rasioihin ja kaivan sitten esiin ei-kokkauspäivinä.

Tänään lautaselle päätyi: keko hienoksi raastettua vihreää raastetta (omena, parsakaali, pakastepussillinen viimekesäisiä herneenpalkoja), linssinituja, mantelikermakastiketta, porkkanalettuja, hiukan pastaa ja muutama kasvispyörykkä (raaka-aineena erilaisia murskattuja siemeniä, papuja, sipulinvarisia, mausteita ja jauhoja).

Iltapalaksi taisin vielä syödä palan vaaleaa leipää, marjamehua ja siivun mummon lapsia varten ostamaa juustoa. Ai ai.

Tässä oli siis rehellinen päivä, eli ei läheskään täysin fennovegaani mutta jonkinlaista yritystä siihen suuntaan kuitenkin.

Ai niin, sain muutamalta ystävältä facebookin kautta palautetta, että kasvissyöjää voi uhata kudosraudan puute (ei heti, mutta jos dieettiä jatkaa useita vuosia), joka ei pahaksi onneksi edes näy tavallisessa hemoglogiinitestissä. Syynä ei ole raudan puuttuminen kasvituotteista vaan sen heikompi imeytyminen. Kasviraudan imeytyminen puolestaan paranee ihan pienelläkin eläinsiivulla kasvisaterian yhteydessä. Kasviraudan paremman imeytymisen ja yleisen freeganismin (=epäeettistä ruokaa voi syödä, jos se muuten menisi roskiin) nimissä söinkin päivällisellä puolikkaan lihapullan (mummon lähettämän) poikani lautaselta hänen lopetettuaan ateriansa.

Punainen kerrostalo ja osuuskuntaperunamaa

2009-03-01T23:00:00.010+02:00

Kävimme tänään miehen kanssa tutustumassa Koti kaupungissa - Hem i Stan - järjestöön Helsingin Ruoholahdessa. Järjestön hieno tavoite on rakentaa Helsingin Jätkänsaareen yhteisöllinen ja ekologinen kerrostalo. Talossa olisi toki jokaiselle omat, erilliset asunnot, mutta näiden lisäksi olisi iso yhteinen saunaosasto, ruokasali, takkahuone ja kirjasto, sekä talon katolle rakennettu iso viherhuone.

Itse olen jo pitkään haaveillut mahdollisuudesta kasvattaa omia luomuvihanneksia ja miettinyt, miten sen voisi yhdistää kaupunkiasumiseen. Iso viherhuone kerrostalon katolla on hieno aloitus siihen suuntaan, mutta minun tarkoituksiini riittämätön. Tällaisesta viherhuoneesta kun saisi lähinnä sesonkivihanneksia kuten tomaattia ja kurkkua, kun taas minua kiinnostaisi koko talven juuressadon tuottaminen omiin tai mieluiten koko kerrostalon tarpeisiin.

Luomumaatilaosuuskunta voisi olla vastaus tähän. Miksei kerrostalo tai sen omistava asunto-osakeyhtiö voisi omistaa kaupunkitalon lisäksi myös hyvien joukkoliikenneyhteyksien päässä sijaitsevan maatilan, joka tuottaisi suuren osan sen asukkaiden tarvitsemasta ruuasta?

Kuulemma Yhdysvalloissa on jo perustettu luomuosuuskuntia, jotka perinteisistä ruokapiireistä poiketen osallistuvat itse myös ruuan tuotantoon. Myös Tanskassa on Pellervon uutisen mukaan joku luomutila siirtynyt kuluttajista koostuvan osuuskunnan omistukseen. Tanskalaisten järjestelyssä entinen tilanomistaja pyörii paikalla edelleen palkattuna työntekijänä, mutta osuuskuntaomistajat tekevät tilaa koskevat päätökset ja kantavat kokonaisvastuun tuotannosta. USA:sta kuulemani mukaan löytyy sellaisia luomutilaosuuskuntia, joissa osuuskunnan jäsenet osallistuvat niihin maatilantyövaiheisiin, joissa runsaista käsipareista on apua (tällaisia lienevät ainakin kylvö ja sadonkorjuu) ja jakavat yhdessä satojen kausivaihteluun liittyvän taloudellisen riskin.

Äkkiseltään tällainen pientilatoiminta ei tunnu kovin kustannustehokaalta. Osuuskuntaomistajalle ruuan hinta voisi kuitenkin tässä systeemissä muodostua varsin kohtuulliseksi, kun kaupan ja keskusliikkeiden siivu jäisi kokonaan pois. Uskonvahvistukseksi lukijalle (ja itselleni) siteeraan ensin MTK:n tiedotetta: "Viljelijä saa neljä senttiä leivästä, josta kuluttaja maksaa euron. Porsaanpaistista jää viljelijälle 1,61 euroa, kun kuluttaja maksaa 7,21 euroa. Maitolitran hinnasta jää viljelijälle 39 prosenttia." Pellervoa siteeratakseni: "Kaupan osuus ruuan hinnasta on kasvanut koko 2000-luvun ja vastaavasti alkutuottajan ja teollisuuden osuudet ovat laskeneet." Ja sama vielä Kauppalehden räväkältä bloggerilta: "Kaupan palatseja maksetaan ruuassa!"

Maatilaosuuskunnan ensisijainen kilpailuvaltti ei luonnollisesti kuitenkaan olisi hinta vaan muut asiat. Niistä ensimmäisenä yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen, toiseksi kaupungissa asuvien ihmisten yhteys maaseutuun ja alkutuotantoon sekä viimeiseksi muttei vähäisemmäksi lähiruoka-ajattelun huipentuma, äärimmäisen lyhyt ja läpinäkyvä tuotantoketju.

Kaikille niille, jotka lähikaupan hedelmä-vihannes-osastolla tavaavat alkuperämaiden nimiä hiki otsalla tällainen ruuantuotantotapa olisi lottovoitto. Ei enää koskaan ajatustakaan sille, millaiset työskentelyolosuhteet, millaiset tuholais/ympäristömyrkyt ja millaisen lopputuloksen tämänkin avocadon ryppyinen kuori sisälleen kätkee.

Voisin jatkaa tätä urbaania ekounelmointia vielä vaikka kuinka pitkään. Siinä listassa perustettaisiinkin sitten jo sosiaalisia yrityksiä maatilaosuuskuntien ympärille, integroitaisiin yhteisökerrostaloihin tukiasuntoja, nostettaisiin kaikki Suomessa tuotettava ruoka luomun tasolle ja sallittaisiin maahantuonti vain reilunkaupan tasoisilta toimijoilta.

Kaiken tämän mahtavaa kansalaisaktiivisuutta hehkuttavan kirjoituksen loppuun haluan kuitenkin lisätä vielä tärkeän pointin agroekologian professori Juha Heleniuksen sanoin: "Vastuu ruuasta on siirrettävä kuluttajan sijasta poliittisille päättäjille. Pentti Linkola voi tehdä henkilökohtaisia valintoja, mutta keskivertoihminen on laumaeläin. Kansalaisten musertava syyllisyydentunto epäeettisestä ruuantuotannosta tulee kanavoida poliittiseksi voimaksi." (Vihreä Lanka27.2.09)

Mars riisiboikottiin

2009-02-19T11:19:00.007+02:00

Kuka tietää mitää perinnepiirakoita herkullisempaa. Karjalanpiirakka on välipalojen kunkku. Sopii myös kasvissyöjälle. Hyvää sellaisenaan. Voi ostaa melkein mistä tahansa kaupasta. Ei maksa paljon. On sitäpaitsi lähiruokaa.

Vai onko sittenkään?

Olen jo pitkään miettinyt, miksi ihmeessä suomalaisen perinneruuan, karjalanpiirakan täytteenä käytetään nykyisin pääasiassa aasiassa viljeltyä riisiä? Akuutimmaksi kysymys tulee, kun antaa googlen etsiä tietoa hakusanoilla: riisi ja metaani. Olkaapa hyvät:

"Riisin viljely on merkittävä ilmaston lämpenemistä kiihdyttävä ruuan tuotantomuoto. Riisiä viljellään etupäässä vesittämällä peltoja. Osa pelloista on ollut alun perin luhtasoita ja ruovikoita, osa kuivempaa maata. Maan ollessa veden peitossa tapahtuu mätänemistä, josta syntyy metaania. Metaanin kasvihuonevaikutus on yli 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi." (Lähde:Suomen luonnonsuojeluliitto)

"Riisin ympäristövaikutukset ovat samaa luokkaa kuin maitotuotteiden, sillä riisin viljelyssä syntyy runsaasti metaania. Ympäristövaikutusten puolesta riisiä voi verrata nautaeläinten tuotteisiin. Peruna on huomattavasti parempi valinta kuin riisi." (Lähde:Finfood)

"On huomattava, että myös riisinviljelyssä vapautuu paljon metaania - peräti 16% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Lisäksi riisi tuodaan meille Suomeen aina kaukaa. Siksi riisi kannattaakin korvata vaikkapa kotimaisilla ohra- tai spelttisuurimoilla. Perinteisen riisipuuron sijaan kannattaa kokeilla esimerkiksi kauramaitoon keitettyä ohrapuuroa." (Lähde: Ilmasto.org)

Täällä anoppilassa on sitäpaitsi käytössäni massiivinen, mahtava leivinuuni. Taidanpa siis laittaa hetkesi koneen kiinni ja ruveta leipomaan oikeita perinnepiirakoita oikealla ohrapuuro-, peruna-, porkkana- ja punajuuritäytteellä. Myös marjaröttösiä voisi kokeilla ja juuresrieskoja ja kaalipiirakkaa ja ohraleipää.. Anopilla nimittäin reseptikirjoissa löytyy!

Anopin porkkanakakku

2009-02-18T17:52:00.006+02:00

Olen onnellinen omistaessani tavattoman vieraanvaraiset appivanhemmat. On myös masentavaa tajuta, miten paljon helpompaa elämä olisi jossain mielessä, jos eläisimme yhä ydinperhettä suuremmissa komplekseissa.

Saavuimme (minä ja lapset) tänne anoppilaan heti hiihtoloman alussa. Vaikka olen puuhannut keittiössä erilaisten ruokalajien kimpussa, paistanut leivinuunissa piirakkaa, limppua ja sämpylää, lukenut Martti Lindqvisin erinomaisen masentavaa kirjaa, Kuolemaa väkevämpi, ulkoillut lasten kanssa ja kirjoittanut jopa lapsuusmuistoja, niin olo on levännyt ja virkistynyt.

Miksi ihmeessä?

Syy on harvinaisen selkeä. Kotona perheen 1-vuotiaamme juoksee perässäni uskollisesti kuin pieni perävaunu, elefantin poikanen tai parhaimmillaan pussiin pyrkivä kengurunpoika.
Leluja hänellä toki on, mutta jostain syystä hänen olonsa on turvallinen vain, jos istun siinä vieressä leikkimässä tai sitten otan hänet viereeni keittiötöihin porkkanoita pilkkomaan tai tiskiharjaa pyörittämään. Meillä on jopa kaksi tietokonetta vierekkäin sitä varten, että voin välillä katsoa sähköpostit, kun hän katsoo vieressä pikkukakkosta omalta näytöltään.

Täällä 1-vuotias sensijaan kulkee ihmiseltä toiselle, pyörii yleisessä tekemisen virrassa ja puuhastelee omiaan milloin kenenkin aikuisen polviparin vieressä.

Tietysti isovanhemmat mielellään myös lukevat hänelle ja joku käy häntä kerran päivässä ulkoiluttamassa ja samalla reissulla nukuttamassa rattaisiin, mutta kotimeininkiin verraten se on pientä.

Suitsutan toisessa blogissani työssäkäyviä äitejä yhteiskunnan sankareina. Tietysti myös kotiäidit ovat sankareita, kun jaksavat aamusta iltaan olla pienten lastensa ainoina laumanmuodostajina. Itselleni se kyllä meinaa välillä käydä ylivoimaiseksi. Siis kotioloissa. Ei täällä anoppilassa, johon jäisin vaikka loppuelämäkseni, jos se vain minusta olisi kiinni.

Kaverini kaali

2009-02-14T10:53:00.003+02:00

Naureskelin tuossa toissapäivänä, että tämän vegaanivuoden jälkeen voisin helposti tehdä keittokirjan otsikolla Penninvenyttäjän parhaat tai Näillä selviät pula-ajasta.

Ennen tietoista keskittymistä kotimaisiin kasviksiin en esimerkiksi osannut tehdä kaalista juuri muuta kuin kaali-jauhelihakeittoa tai kaalipiirakkaa ja niinpä kotiin ostettu kaalinkerä sai usein rauhassa kerätä reilun satsin homeitiöitä pintaansa ennen kuin lopulta ryhdistäydyin sen käyttämään.

Nyt sensijaan kaalia kuluu sellaista vauhtia, että pari kertaa viikossa saa olla lähikaupassa uutta kerää ostamassa. Kiitos siitä kuuluu mm. keksinnölle, että kaalia voi käyttää wokkiruuan pohjana, kun sen suikaloi aivan ohueksi esim. juustohöylällä.

Kaalista saa myös hyvän intialaistyyppisen chutneyn kun sen kaveriksi laittaa pataan reippaasti makeita aineksia kuten omenaa ja luumua sekä tietysti perunaa, porkkanaa, etikkaa, suolaa ja mausteita.

Siis kaalin kimppuun!

Kanttarelleja vai Devitolia sekä vähän kehitysapukritiikkiä

2009-02-07T22:36:00.010+02:00

Päätin sisällyttää vegaanidieettiini tästä päivästä lähtien kalan. Olen siis katolisen ja ortodoksisen kirkon määrittämällä virallisella paastoruualla, ei maitotuotteita tai lihaa, mutta kalaa "luostarilammikosta" sekä kaikenlaisia kasveja. Miksi näin? Vastaus liittyy lähiruokaideologiaan, joka puolestaan taas sai yllättävää nostetta yllättävästä suunnasta.

Luin kirjan köyhyyden aiheuttamasta nälänhädästä ja sen torjumisesta.

12 myyttiä maailman nälästä on Yhdysvalloissa alunperin 1979 julkaistu kirja, josta on kolmessakymmenessä vuodessa tullut lukemattomille kielille käännetty klassikko. Sen keskeinen väite on, että nälänhädässä ei ole ensisijassa kyse ruuan vaan yksilöiden päätäntävallan (demokratian) puutteesta. Kirjasta löytyy referaatti kepan sivulta sekä sitä sivuava erinomainen artikkeli mm. maailma.net sivustolta.

En käsittele mainostamaani kirjaa tässä sen kummemmin, vaan hyppään suoraan yhteen nälkäongelman osatekijään. Kuten moni tietää, aliravitsemuksessa ei aina ole kyse liian pienestä energian saannista vaan pulaa voi olla tietyistä välttämättömistä ravintoaineista, kuten proteiinista tai A-vitamiinista. Kehitysmaissa pulaa on usein näistä molemmista, joista jälkimmäisen puute on yleisin sokeuden syy maailmassa (250.000 sokeaa lasta joka vuosi).

Surullisinta tässä neljännesmiljoonassa sokeassa lapsessa on se, että monilla A-vitaminiinpuutteen riivamilla alueilla ongelma ei kuitenkaan johdu pohjimmiltaan köyhyydestä, niin kuin väitetään, vaan on ruokakulttuuriin liittyvä.

Toisinsanoen, A-vitamiinia kyllä olisi, mutta sitä ei hyödynnetä, koska köyhät ihmiset näillä alueilla ovat tottuneet syömään yksipuolisesti riisiä tai maissia, joissa A-vitamiinia ei ole. Toiveet A-vitamiinintarpeen tyydyttämiseen kohdistetaan eläinkunnan tuotteisiin, kuten maitoon ja lihaan, joita köyhyyden vuoksi ei ole varaa hankkia. Näin kuvitellaan sokeuden syyksi köyhyyttä, vaikka todellisuudessa kaikkialla ympärillä pukkaa maasta syömäkelpoista vihreää kasvia, joka olisi luonnostaan pullollaan A-vitamiinin esiastetta karoteenia. Täytyisi vain täyttää vasut ilmaisilla, vihreillä luonnonkasveilla, heittää ne pataan riisin sekaan ja kas kummaa, lapset saisivat pitää näkönsä. Miksi näin ei käy ja mikä on syynä mokomaan ruokakulttuurin vinoutumiseen?

En ole kehitysmaatutkija tai antropologi, enkä rupea tässä arvailemaan ruokakulttuurikysymykseen koskien kolmatta maailmaa. Sen sijaan hyppään käsittelemään meille läheisempää aihetta, aliravitsemusta Suomessa.

Ennen sotia Suomessa kärsittiin yleisesti D-vitamiinin puutteesta, joka eräiden arvioiden mukaan aiheutti 44-80 prosentille lapsista riisitaudin. Riisitauti ei ole mikään mukava tauti, se pehmentää luut, aiheuttaa kasvuhäiriöitä, surkastuneita lihaksia ja voi pikkuvauvoille johtaa pahimmillaan kuolettaviin kouristuksiin. Jos meiltä puuttuisi hyvinvointiyhteiskunta ja täällä asuisi erittäin köyhiä ihmisiä ikkunattomissa hökkeleissään, on hyvin todennäköistä, että riisitautia esiintyisi yhä runsain mitoin.

Yleinen hokema on, että suomalaisten D-vitamiinin puute johtuu vähäisestä auringonvalosta, joka taas on ennen kaikkea seurausta pohjoisesta sijainnistamme. Riisitautia onkin perinteisesti torjuttu täällä kalanmaksaöljyllä sekä synteettisillä D-vitamiinivalmisteilla, mikä on tietysti hyvä vaihtoehto riisitaudille. Viime vuosista lähtien D-vitamiinia on myös kansanterveyden nimissä, lisätty suomalaisten yleisesti käyttämiin elintarvikkeisiin, margariineihin ja maitoon.

Minua kiinnostaa kuitenkin, onko ravintolisän käyttäminen tai elintarvikkeen rikastaminen ainoa tai edes paras vaihtoehto ja onko riisitaudin todellinen syy ilmastossa, johon emme voi vaikuttaa vai olisiko meidänkin tapauksessamme syynä aliravitsemukseen vinoutunut ruokakulttuuri?

D-vitamiinin saantisuositus on 5-10 mikrogrammaa vuorokaudessa. Eniten D-vitamiinia sisältävä metsäsienemme on kanttarelli, jossa D-vitamiinia on 12,8 mikrogrammaa/100 g. Keskikokoinen kanttarelli painaa 40 g, joten jo kahden keskikokoisen yksilön syöminen riittäisi kattamaan päivittäisen D-vitamiinin tarpeen.

Kanttarelleja tai muitakaan metsäsieniä ei kuitenkaan ole tarjolla ympäri vuoden, mutta useimpia kaloja on. Kalojen D-vitamiinipitoisuus vaihtelee lajeittain, yksilöittäin ja pyyntipaikan mukaan. Seuraavat ovat esimerkkejä mahdollisista (todennäköisistä) D-vitamiinipitoisuuksista: Ahven 8 ug/100g, särki 10 ug/100 g, hauki 3 ug/100g, kuha 24ug/100g, silakka 17ug/100g, lahna 14ug/100g, muikku 13ug/100g, ankerias 25 ug/100g ja lohi 4ug/100g (lähde:fineli).

Auringon D-vitamiinia tuottavat säteet eivät ulotu talvikuukausina tänne maapallon pohjoisreunalle. Kalaa on kuitenkin saatavilla ympäri vuoden ja sienisato kypsyy sopivasti syksyksi, jolloin olisi sopiva hetki vetää D-vitamiinivarastot täyteen. Jostain syystä kuitenkin juuri sinet ja kala ovat sellaisia ruokia, joita moni suomalainen suorastaan hysteerisesti karttaa ja mielestäni tämä, ei aurinko, tuottaa meille ongelman nimeltä D-vitamiinin puutos.

Kyse on siis aivan samasta ilmiöstä, joka kolmansissa maissa johtaa lasten sokeutumiseen. Täällä modernin teknologian selättämä riisitauti, siellä köyhyyden ylläpitämä sokeus. Molemmissa paikoissa syvä ymmärryksen puute sitä, miten ongelma olisi kaikkein yksinkertaisinta ja halvinta selättää. Luonnollinen, ilmainen lähiruoka, jota voisi omin käsin tai hyvin yksinkertaisilla välineillä (mato-onki) itse kerätä.

Lopuksi esitän kysymyksen:

Mitä jos jokin hirvittävä luonnonmullistus sinkoaisi koko pohjolan takaisin sotia edeltäneeseen elintasoon ja D-vitamiinivalmisteesta tulisi kallis ylellisyystuote, johon vain rikkailla olisi varaa.

Toivoisitko silloin, että apuun rientävät rikkaat etelän maat toisivat meille:

A) Kalanmaksaöljypulloja, joita vääräsääriset lapset jonottaisivat Unicefin telttojen edustoilla.
B) GMO rukiinsiementä, johon olisi lisätty D-vitamiinia tuottavan bakteerin geenipätkä.
C) Tietoa ja valistusta omissa järvissämme ja metsissämme uinuvista erinomaisen runsaista D-vitamiinilähteistä.

Rits sanoo suoni

2009-02-06T11:02:00.008+02:00

Eksyin tänään lukemaan Helsingin kunnanvaltuustossa istuvan perussuomalaisten Jussi Halla-ahon blogia. Linkki kyseiselle sivulle löytyi Vihreän Langan blogista, jossa toimittaja Elina Hirvonen pohti ilmiötä nimeltä homoseksuaalisuus Afrikassa. Yleisesti ottaen voi sanoa, että ei hyvin mene homoilla Afrikan mantereella. Useissa maissa homoilusta on tarjolla pitkiä vankeustuomioita, eräissä maissa raipan iskuja tai jopa kuolemanrangaistus.

Olisi tietysti pitänyt alkaa miettiä ihmisoikeuskysymyksiä, mutta sen sijaan löysin itsenii ajattelemasta, että miten ne homoseksuaalit Nigeriassa, Keniassa, Sudanissa, Tansaniassa jne. uskaltavat toteuttaa itseään. Kuinka pakottava onkaan seksuaalisuuden tarve ihmisessä, jos sitä uskaltaa toteuttaa kuoleman tai 14 vankeusvuoden uhalla?

Sitten keksin verrata seksuaalisuutta syömiseen.

Mieheni opiskelee lääketiedettä ja kertoo aina innokkaasti, mitä milloinkin on tullut opittua. Syksyllä heillä oli opetuksessa ruumiinavauksia ja olin juuri hämmentämässä paistinpannulla jauhelihalönttiä, joka punaisenruskeana tirisi omassa keltaisessa rasvassaan, kun hän alkoi kertoa mitä sinä päivänä oli tullut opittua.

Hän kuvaili elävästi infarktiin kuollutta potilasta, jonka valtimosuonet sydämen ympärillä olivat niin paksulti keltaisen rasvan täyttämät, että vain kaikkein kapein silmäneula olisi mahtunut lävitse. Kaikkein mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, mieheni kertoi, että kun tällaisen suonen otti käteensä, se murtui ritsahtaen kuin kuiva oksa tai sokerikeksi.

Rits sanoo suoni.

Tämä elävä kertomus ateroskleroosista (valtimonkovettumatauti) yhdistettynä pannulla tirisevään eläinrasvaan oli yksi niitä hetkiä, jotka jäivät itämään mieleeni ja kypsyivät lopulta päätökseksi elää vuosi ilman eläinrasvaa. Muita syitä olivat tietysti minussa liian pitkään hiljaista talviunta nukkunut eläinaktivisti sekä liiallisesta joutilaisuudesta kertova ekohöperöys.

Mutta takaisin eläinrasvaan. Jokainen suomalainenhan tietää (ilman lääketiedettä opiskelevaa puolisoakin), että runsas tyydyttyneen rasvan nauttiminen on yhteydessä sydänsairauksiin ja ennenaikaiseen kuolemaan. Kuitenkin makkara maistuu ja vain harva malttaa terveyssyistä muuttaa ruokailutapojaan.

Rits sanoo suoni.

Aivan kaikki eivät tosin tiedä sitä, että myös liiallinen sokerin ja hiilihydraatin syönti kerää elimistöön haitallista kovaa rasvaa, sillä se osa hiilihydraateista, joita ei käytetä energiaksi, varastoituu elimistöön tyydyttyneeksi rasvaksi, eli aivan samaksi tavaraksi, mitä makkara on pullollaan. Siis hyvästi karkkipussit tai:

Rits sanoo suoni.

Näiden ajatusten myötä minun ei ollutkaan enää vaikea samaistua Afrikan homoihin. Olinhan itse toiminut aivan vastaavalla tavalla. Leikkinyt ennenaikaisella kuolemalla. Ahminut suklaajäätelöä ja irtokarkkeja, popsinut tirisevää makkaraa ja lihapullia, höylännyt kunnioitettavia juustopinoja leivälle toisensa jälkeen, nautiskellut kermasta ja voista pyöräytetyistä leivonnaista.

Rits sanoo suoni.

Eläinrasvojen popsimiseen pätee varmaan sama psykologia kuin mihin tahansa kiellettyyn, josta ei jää heti välittömästi kiinni. Kun ajaa ensimmäistä kertaa ilman lippua ratikassa on kauhean hermostunut olo (vastaavasti, kun popsii ensimmäisen makkaran heti sen jälkeen kun on lukenut sen terveyshaitoista). Mutta kun on ajanut pummilla riittävän monta kertaa (tai ahminut lihaa lapsesta asti) siihen turtuu eikä enää edes muista vilkuilla tarkastajia. Sitten kerran rysähtää 80 euron tarkastusmaksu (tai sydäninfarkti) ja vähän aikaa muistaa pitää matkalippua taskussa (salaatit maistuvat ja lauantaimakkara vaihtuu kalkkunaleikkeeseen). Mutta jos on kovapäistä sorttia ja ehtinyt jo riittävän pitkältä ajalta oppia, miten kätevää ilman lippua matkustaminen on, ei tarkastusmaksun pelote pysy kauan mielessä ja kas vaan, sitä matkustaa taas pummilla (ja makkara maistuu viimeistään infarktista seuraavana kesänä), kunnes:

Rits sanoo suoni.

Niinpä niin, ihmisparka. Uskon vilpittömästi, että yhteiskunta tekisi meille ison palveluksen, jos kaikkea eläinperäistä ruokaa alettaisiin verottaa oikein tuntuvalla terveys/ympäristöverolla. Näin lihasta, juustosta ynnä muusta tulisi taas ylellisyystuotteita, joita syötäisiin juhlaruokana ei päivittäin miltei jokaiseen suupalaan ujutettuna. Vähäisesti syötynä se tuskin haittaisi meidän terveyttämme, ei olisi nykyisenkaltainen ympäristötuholainen eikä sitä tarvitsisi tuottaa epäeettisesti tehomaatalouden keinoin vaan lakisääteisesti luomu-standardilla.

Mutta ennen kuin vihreät ovat vallanneet koko eduskunnan ja tällaisista asioista päästään edes keskustelemaan, ei auta muu, kuin jatkaa useimpien kohdalla toivotonta terveysvalistusta:

Rits sanoo suoni.

ps. jos pidit tekstin rakenteesta, käy lukemassa täältä, sen kirjallinen esikuva, joka on koskettava tilitys Gazan pommituksista

Unohda maito - muista nokkonen!

2009-02-02T14:04:00.003+02:00

Matkustin tänään bussissa ja huomasin penkkien selkänojiin liimattuja mainostarroja, joissa luki: "Muista maito - muistat itseäsi". Mainosten sisältö oli tuttua tavaraa, maitoa tarvitaan luiden hyvinvointiin, maitoa tarvitaan osteoporoosin ehkäisyyn, maitoa tarvitaan kahvissa jne..

Yllätyin, kun huomasin, että kampanjan rahoituksen takana oli EU ja Suomen valtio. Eli vähän niinkuin jenkeissä Bushin hallinto, joka tuki mittavasti autoteollisuutta verodollareilla samaan aikaan, kun muualla maailmassa yritettiin saada aikaan sopimuksia päästörajoituksista, niinpä niin..

Kotona huomasin, että muista maito -kampanjalla on myös kotisivut. Iloinen yllätys oli se, että jopa näiltä maitoa lobbaavilta sivuilta löytyi maininta myös kalsiumia sisältävistä kasviksista. Sivuilla oli myös testi omasta kalsiuminsaannista, täytin sen (rehellisesti ilman yhtän maitovalmistetta) ja iloni oli suunnaton, kun tulokseksi tuli riittävä kalsiuminsaanti.

Eli ähäkutti maitolobbarit, kyllä kalsiumin saa pidettyä kunnossa ilman maitoakin, jos vaan on pakastin täynnä takapihalta kerättyä nokkosta! Sen kunniaksi laitankin tuonne päivän resepti-kohtaan uuden nokkosreseptini, josta jopa 50 täyttänyt miespuolinen sukulaiseni piti, oho..

Sorruin mäkkäriin

2009-01-26T14:33:00.005+02:00

25.1.09 vaihtui Kiinalainen uusi vuosi. Tapausta juhlittiin näyttävästi myös Helsingin Lasipalatsiaukiolla, jossa mekin olimme koko perheen voimin. Koska tyttäreni oli juhlassa myös esiintymässä olimme paikalla liioitellun aikaisin (kerrankin näin päin). Sateinen ja kylmä ilma sai meidät kuitenkin värisemään vilusta jo paljon ennen esityksen alkamista joten päätimme etsiytyä jonnekin sisälle.

Jos seurueessa on 1- ja 7-vuotiaat lapset, eikä pussin pohjalla kovin paljon rahaa on houkutus valita pikaruokapaikka melkoisen suuri. Näin myös tein ja hyvin tietoisena valintani epäsopivuudesta vuoden teemaan kurvasimme manskun suurten keltaisten kaarien alle ja ovesta sisään.

Lapsille valinta ruuasta oli tietysti helppo, mutta minun oli mietittävä pitkään. Naudanlihaa ei, joten hampurilaiset olivat poissuljetut. Entäs salaatit? Yhdessä oli kanaa, toisessa jauhelihaa ja kolmannessa sinihomejuustoa. Siis ei.

Kuten moni vaikeaa valintaa tuskasteleva, niin minäkin päädyin ottamaan mäkkärin sisäänheittotarjouksen, josta oli ihmisenkokoinen mainos ulko-ovien vieressä.

Kanawrap ja kahvi. Kananlihaa tulin syöneeksi tässä pikkupikkuannoksessa ehkä 10 grammaa, lisäksi oli ohut leipä ja hiukan salaattia sekä kahvi, jonka tarkoitus oli pitää näläntunne loitolla iltaan asti, että pääsisin kotiin oikeiden linssipatojen äärelle.

Kotiin asti minun ei kuitenkaan tarvinnut odottaa. Kiinalaisen musiikin jytkyessä, kovaäänisten pauhatessa, lohikäärmenukkien lentäessä kepeiden tanssijoiden yllä ja taidehakkujen iskiessä isosta jäälohkareesta esiin vuoden eläimen, härän uljasta muotoa mussutin kiinalaisittain grillattua tofuvarrasta iloisen väkijoukon puskiessa molemmilla puolillani.

Kaikkiin ruokakojuihin en ryysiksen vuoksi valitettavasti päässyt tutustumaan, mutta minusta näytti että paljon muutakin vegaanille sopivaa oli tarjolla: nuudeliannoksia, bambunlehtiä, kevätrullia, riisi ja soijapohjaisia jälkiruokia, kasviskeittoja.

Mikä vahinko onkaan, ettei MCDonalds konsepti lähtenyt liikkeelle Amerikan sijaaan vaikkapa Kiinasta, Intiasta tai Japanista. Vai miltä sinusta kuulostaisi haukata pikkurahalla iso pala merilevään kääräistyä lämmintä riisikasviskakkua, dippailla pieniä rapeita kevätrullia makeaan chilikastikkeeseen ja hörppiä haaleaa vihreää teetä isosta pahvimukista samalla kun jälkikasvu telmisi pallomeressä oranssien penkkien ja tuolien sisustamassa pikaruokalassa.

Vaikka mikäänhän ei estäisi näiden IntiaKiinaJapani paikkojen sisustusta olemaan astetta esteettisempi ja astioitakin aitoa käsityötä reilunkaupan hengessä.

Oikeaa lämmintä ruokaa

2009-01-24T09:24:00.005+02:00

Katselimme tyttäreni kanssa kotimaista lastenelokuvaa Uppo-Nalle. Elokuva oli kaikin puolin viehättävä, musiikki oli kaunista, tarina oli hyvä ja näyttelijät sympaattisia. Niinkuin perhe-elokuvissa yleensä, oli tässäkin kohta, jossa Uppo-nalle, Reeta ja äiti (näyttelijä Laura Jurkka) olivat kokoontuneet syömään yhteisen pöydän ääreen. Uppis ei olisi halunnut syödä, koska matematiikan tunnilla "oli jo ollut liikaa omenia", mutta Reetan äiti otti päättäväisesti isoon haarukkaansa pitkän, punaruskean nakin, työnsi sen Uppiksen suuhun ja sanoi, "nyt syödään oikeaa, lämmintä ruokaa."

Petos lautasella kirjan luettuani, ja muutenkin näitä ruoka-ajatuksia ajateltuani, minun on vaikea mieltää teollisesti valmisettua nakkia tai kuivajauheesta valmistettua perunasosetta oikeaksi ruuaksi, olivatpa ne miten lämpimiä tahansa. Omena sensijaan, eikö juuri vasta puusta poimittu omena jos joku ole oikeaa ruokaa?

Mielikuva oikeasta lämpimästä ruuasta istuu kuitenkin syvällä, miksi näin?

Kun opiskelin Helsingin Yliopistossa elintarviketieteitä, osallistuin myös luentosarjaan, jonka otsikkona oli ravitsemusantropologia. Sarja oli erittäin kiinnostava katsaus ruuankäytön historiaan ajassa, kulttuureissa ja uskonnoissa. Pitkän luentosarjan lopussa professori otti myös esiin joitain ruuankäytön psykologisia puolia.

Näistä jäi parhaiten mieleeni, että sairaana ihmiset valitsevat lautaselleen mieluiten lapsuudesta tuttuja ruokalajeja ja että ruokamyrkytys (tai vatsatauti ylipäänsä) voi synnyttää syvän inhon sairastumista edeltävää ruokalajia kohtaan loppuelämäksi. Kuulin myös, että sikiö altistuu äidin nauttimien ruokien aromeille jo lapsiveden välityksellä. Jopa mieltymyksiä opitaan sikiöaikana, sillä äidin mielihyvähormonit siirtyvät lapseen istukan välityksellä samalla kun tietty aromiaine huuhtoutuu lapsen suuhun lapsivedestä.

On siis hyväksyttävä se tosiasia, että possunakit ja jauhemuusi saattavat himottaa useimpia suomalaisia vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin, kun niiden matala arvo ravinnon lähteenä (ja korkea arvo ilmastotuholaisina) on yleisesti hyväksytty. Sillä eihän mikään valistus, mainostus tai mielikuvakampanjointi voi muuttaa sitä tosiasiaa, että useimmat meistä ovat lapsuudessaan (ja sikiöaikanaan) "syöneet" lihaa kerryttäen siihen positiivisia tunnemuistoja, jotka pitäisi hitaasti korvata uusilla, sen sijaan että niiden olemassaolo agressiivisesti kiellettäisiin.

Kiinalaista ruokaa perunasta?

2009-01-23T09:01:00.001+02:00

Luin eräästä ruokalehdestä jutun Suomessa asuvasta kiinalaisperheestä ja siitä minkälaisen ruokakulttuurin he olivat täällä asuessaan itselleen kehittäneet. Jutusta jäi mieleen, miten he olivat keksineet käyttää halpaa, helposti saatavaa suomalaista raaka-ainetta, perunaa pohjana tyypilliselle kiinalaiselle ruualle, wokille.

Niksi oli siinä, että perunat piti suikaloida pienen pieneksi (kuten wokkivihannekset yleensä) ja huuhdella kylmällä vedellä liian irtonaisen tärkkelyksen poistamiseksi (koska lopputuloksesta ei haluttu perunamuussia).

Halusin myös säästää aikaa sekä vähentää ruuanvalmistuksessa syntyvän biojätteen määrää. Molempiin tavoitteisiin pääsee helposti, kun jättää perunat kuorimatta. (Kuoren mullassa mahdollisesti elävät mikrobit kuolevat kypsennyksen aikana.)

Heitin siis puoli säkillistä kuorimatonta perunaa sekä melkein kokonaisen sellerin niine hyvineen monitoimikoneeseen, huuhtelin kaiken vedellä reikäkattilan läpi, maustoin seoksen muutamalla suolarakeella, etikalla, kuivatulla sitruunamelissalla sekä tilkalla siirappia ja löin pannulle tirisevän kuuman rypsiöljyn päälle.

Annoin seoksen paistua vain sen verran, että vihannekset jäivät oikeaoppisesti rapeiksi, mutta kun yritin syödä wokkiani, joku tökkäsi vastaan.
En tiedä, missä kohtaa olin käsittänyt perunan wokkaamisen väärin, olinko vain wokannut sitä liian vähän aikaa vai kummitteliko mielessä pelko mahdollisista mikrobeista perunan kuoren pinnalla (seoshan oli al dente, ehkä mikrobitkin olivat vielä henkitoreissaan..), mutta ruoka jäi tälläkertaa lautaselle.

Onneksi myöhemmin illalla keksin paistaa perunaselleritaikinastani rapeita "pihvejä" öljytyllä paistinpannulla. Syödessäni näin syntynyttä verratonta herkkua huomasin "keksineeni" röstin. Googlaamalla rösti, löytää muuten paljon sillä nimellä kulkevia reseptejä. Joihinkin on lisätty sieniä ja monenlaisia juureksia, aika monissa on myös sidosaineena kananmunaa ja vehnäjauhoa. Tässä yksi vegaanillekin sopiva, linkki on Iltasanomien ylläpitämälle Ruokala-sivustolle. Heidän reseptistään suosittelen kyllä korvaamaan bataatin vaikkapa ruokalusikallisella siirappia :o)

Luomuvihanneksia leikkipuistosta

2009-01-22T09:01:00.003+02:00

Tänään meidän lähileikkipuiston eteen oli parkkeerannut pieni sininen pakettiauto. Sen keskiovi oli auki ja oven edessä seisoskeli maalaisittain pukeutunut keski-ikäinen hymyilevä mies. Mies oli nimeltään Ahti Lohenoja ja hän oli tullut Nurmijärvellä sijaitsevalta luomutilaltaan meille Länsi-Helsinkiin myymään lapsiperheille luomuvihanneksia. Miten mukavaa!

Keskustelimme hetken hinnoista ja viljelytavoista, jonka jälkeen päädyin ostamaan kilon käsityönä istutettua sipulia, kilon käsityönä harvennettua porkkanaa ja kaksi ja puoli kiloa käsityönä kitkettyä perunaa.

Maksoin ostokseni, jotka tekivät tasan 8 euroa. Vihannespussit rattaiden alla kolisten lähdin kävelemään kohti kotia enkä malttanut olla kiertämättä lähikaupan kautta mielessäni pieni hintavertailu.

Koska meidän lähikaupassa luomua ei ole saatavilla kuin maitohyllyssä ja hiutaleosastolla, olisin saanut vastaavan määrän kotimaisia vihanneksia noin 4 eurolla. Melkoinen hintaero, mutta, nyt käsi sydämelle, mihin se säästynyt 4 euroa olisi kulunut?

Ehkä olisin tehnyt kassojen kohdalla heräteostoksen, mars-patukka 55centtiä, voiton olisi käärinyt monikansallinen Unilever ja minä olisin saanut aimo annoksen teollisesti prosessoituja kasvirasvoja (ei kovin terveellistä) sekä sokeria hammaspeikoille. Olisin myös saattanut ostaa jonkun Valion maustetuista jäätelöistä (Valiohan on kotimainen yritys, mutta haluanko tukea meijeritoimintaa siitä huolimatta?) Tai sitten olisin narahtanut ostamaan marokkolaista halvaa (makeahampaani on pohjaton, mutta kuka valvoo sikäläisiä työoloja, prosessia, kuljetusta?).

Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista olisi toki ollut huonompi kuin kannattaa sitä, että nurmijärveläinen luonnonmukaista maataloutta harjoittava maanviljelijä Ahti Lohenoja pystyy tulevanakin keväänä kylvämään sipulit peltoonsa, harventamaan porkkanapenkkinsä, kitkemään perunamaansa ja mikä parasta, ajamaan meidän lähileikkipuistoon myymään niitä nälkäisille lapsiperheille.

Porkkana rakastettuni

2009-01-19T21:46:00.000+02:00

Porkkanasta on nopeasti tullut lempiruokaani. Se sopii täydellisesti koko utopistiseen tavoitteeseeni, jonka mukaan, ruuan tulisi olla:

halpaa
helposti saatavilla
lähellä kasvanutta
vähän tai ei ollenkaan pakattua ja prosessoitua
luonnonmukaisesti tuotettua
eettistä ja ekologista

Laitoin tämä tälläkertaa tähän järjestykseen, sillä helposti jos alkaa puhua veganismista tai fennoveganismista, herättää mielikuvan hamppuun pukeutuneesta rastapäisestä lukiolaisesta, jolle äiti tai koulun keittäjä tekee ruuat ja viikkorahoilla ostetaan reilunkaupan-spelttipatukoita Ekokauppa Ruohonjuuresta.

Eikä niin, että minulla olisi jotain idealistisa nuoria vastaan, päinvastoin, olenhan itsekin ollut sellainen, mutta,

arki perheen kanssa alkaa sujua huonosti, jos tili on tyhjä, kun vasta viikko on syöty ruskeisiin pikkupikkukierrätyspahvipakkauksiin annosteltuja spelttimuroja ja luomuhefua (kotimainen versio tofusta eli soijajuustosta) tai

kierrelty kaikkia kaupungin (ja netin) ekokauppoja tarjouksia metsästäen rakot kantapäissä ja niskat jumissa tai

väännetty hiki otsassa aamusta iltaan halvoista raaka-aineista hernepihvejä, punajuurohrattoja, kauraomenapellavaruissämpylöitä ja muuta isotöistä päivittäisruokaa lähikaupan antimista.

Toisinsanoen porkkanaan.

Ainakin meidän lähikaupassa (joka muuten näkyy tuosta työhuoneen ikkunasta) porkkana on läpi vuoden yksi halvimpia tuoretuotteita.

Porkkanapusseista ei juuri tarvitse penkoa pakkausmerkintöjä, se on yleensä aina suomalaista ja siinä ei koskaan ole yhtään lisäainetta.

Porkkanoita saa usein myös luomuna (vieläpä kohtuuhintaan) eikä tietääkseni kukaan ole vielä osoittanut, että porkkana itse tai sen suomalainen viljelijä kovasti kärsisivät jossain kohtaa porkkanan elinkaarta.

Porkkana on myös hyvin mukautuvainen elintarvike. Toisin kuin kuivattu herne (joka myös on halpaa, helposti saatavaa ja kotimaista), porkkanan voi halutessaan rouskutella sellaisenaan, heti minuutin vievän kuorimistyön jälkeen.

Olen useasti myös veistellyt porkkanasta siivuja voileivälle, suikaloinut porkkanaa wokkiin tai dipattavaksi, raastanut porkkanaa pataan, laatikkoruokaan ja tuoresalaattiin, muhentanut porkkanaa sämpylään, soppaan ja perinnelaatikkoon, palastellut porkkanaa osaksi tavallista keittoruokaa, paistanut porkkanaa ranskanperunoiden tapaan uunissa vahvasti öljyttynä, käristänyt porkkanaraastetta pannulla seesamölyssä itämaiseksi lisäkkeeksi, käyttänyt jopa intialaisessa chutneyssä porkkanasosetta kalliin mangon sijaan.

Isoäidiltäni olen oppinut myös, että porkkanasta voi tehdä hilloa sekä kiisseliä ja että tuoreet, vasta maasta poimitut pikkuporkkanat voi tarjota voin kanssa alkupalana kuten muualla Euroopassa parsa.

Viimeisin villitykseni, jota täällä blogissakin olen jo useaan otteeseen mainostanut, on kuivattu porkkana. Sain idean Stockmannin joulukuvastoa selaillessani, kun silmään osui kallis gourmet-tuote, kuivattu, sokeroitu porkkanalastu.

Heti seuraavaksi yöksi laitoinkin kuivurin hurisemaan (kuivaus onnistuu myös uunissa alimmassa lämpötilassa, luukku auki) ja jo aamulla lopputulosta pääsee maistelemaan.

Lapset popsivat ekan satsin sellaisenaan (huom ilman sokeria) ja itsekin rouskuttelin niitä pahimpaan naposteluntarpeeseen.

Toisesta satsista kehitin nopean pikaruuan, jossa kuivattua porkkanaa (ja kuivattuja herkkusieniä) paistetaan pannulla rypsiöljyssä tuoreiden sipuleiden kanssa ja tarjoillaan pastan kanssa, kun porkkanat ovat vielä napakoita.

Sitten löysin "aurinkokuivatut porkkanat", ne käyvät melkein mihin vain ja säilyvät pitkään.

Eli kun kuivatut porkkanat laitetaan öljyn, etikan, kuivattujen yrttien, suolan ja pippurin muodostamassa liemessä jääkaappiin kannellisessa rasiassa, niistä tulee oiva korvike kaupan kalliille, ulkomaisille aurinkokuivatuille tomaateille.

Olen itse käyttänyt näitä mm. sosekeiton arominvahventajana (ei kiitos liemikuutioille), pitsan ja lämpimien voileipien sulostuttajana, salaatin osana, pastan kaverina, siementahnan osana jne.

Seuraavaan aurinkokuivattujen porkkanoiden satsiin ajattelin vielä lisätä muutaman kiehuvassa vedessä ryöpätyn valkosipulinkynnen. Saa nähdä mitä tulee.

Lähivettä Päijänteestä

2009-01-15T12:33:00.005+02:00

Seisoimme kotipihan hiekkalaatikolla lasten kanssa, kun naapuri tuli juttusille. Kerroin lähiruokaprojetkistani ja siitä, miten perheemme 7-vuotias oli oppinut ruokapöydässä kysymään:

-Onks toi fennovegaania? Ai, sit mä en syö.

Kerroin naureskellen naapurille, että tytär ei voi nykyään juoda edes tavallista hanavettä, sillä sekin on kotimaista ja kuuluu kategoriaan "kasvisruoka".

Empaattinen ihminen kun oli, naapuri rupesi heti lohduttamaan tytärtäni

-Älä kuule huoli, ei se vesi mitään lähiruokaa ole, se tulee Päijänteestä asti, eli kyllä sä sitä voit juoda.

Kotiin päästyäni avasin hanan ja ajattelin.

Niin, kun ei jokaisen takapihalla voi omaa lähdettäkään olla. Juomakelpoisen veden juostessa iloisesti likaviemäristä alas ajattelin lisää.

Ja juomavedessä kannatta tiskata astiat, pestä pyykit ja kylpeä, kun kahden erillisen vesiputkiston rakentaminen kotitalouksille olisi paljon isompi juttu.

Veden loristessa edelleen ajattelin energiatekniikkaa opettavaa isääni, jonka yksi lempiopetuksia perhepiirissä oli, ettei vettä pidä säästää Suomessa, kun sitä riittää ja jos tyhjinä seisovat putket alkavat ruostua, on taas paljon isompi ongelma edessä.

Ja jos tätä ajatusta uskaltaa viedä vielä tästäkin eteenpäin, ei marjojen ja sienien poimiminenkaan varmaan ole kovin ekologista kaupungissa asuville ihmisille, metsästyksestä ja kalastuksesta puhumattakaan eikä edes oman pikku kasvimaan pito.

Nämä kaikki kun yleensä tarkoittavat ahkeraa yksityisautolla huristelua taajaman ja lähimetsän välillä, kaukana tuotettujen välineiden, kuten aseiden, ammusten, vieheiden ja muun hankkimista, taimitarhan ja kodin välillä yksityisautolla huristelua.

Rupesin äkkiä tuntemaan itseni kovin pieneksi edes ajattelemaan näitä ekoasioita.

Varmaa on, että kaikkein yksinkertaisin ja helpoin tapa torjua ekokatastrofia olisi liittyä Linkolan leiriin ja aloittaa talkoot ihmiskunnan vähentämiseksi esimerkiksi lopettamalla itsensä.

Toinen varma tapa on tietysti pitäytyä kokonaan suvunjatkamisesta ja kolmas, ei yhtä tehokas, mutta kelvollinen tapa olisi keinotella Suomeen niin syvä talouslama, että kaikki kuluttaminen ja teollinen toiminta romahtaisi kerralla sotia edeltävälle tasolle.

Tai sitten pitää ihan oikeasti ruveta oikein yliopistossa tutkimaan näitä ympäristöasioita ja jakamaan kiinnostuneille ihmisille ihan oikeaa tietoa siitä, mitkä ihan oikeasti arjen valinnoissa vaikuttaa maapallon tilaan ja mikä silkkaa näennäistä viherpiipertämistä.

Rajoitukset lisäävät luovuutta

2009-01-13T17:14:00.006+02:00

Ystäväni Miina Supinen kirjoitti rajoituksista näin osuvasti blogissaan, joka käsittelee kirjoittamista ja kirjallisuutta: "Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin."

Tämän saman olen huomannut koskevan erinomaiseti myös ruuanlaittoa. Jos mahdollisuutena on käyttää mitä tahansa raaka-aineita, mitä keskiverto suuren kaupungin suuresta marketista löytää, niin päivittäisten aterioiden keksimien saattaa muodostua ongelmaksi.

Tätä mieltä ainakin oli isäni, joka toisteli usein lapsuudessani, valtavia ostoskärryjä työnnellessään, että kyllä hän ostaa, tekee, tiskaakin, kun vain joku toinen keksii, mitä tehdään.

Luulen, että ilmiö ulottuu reippaasti omaa lapsuudenperhettäni laajemmalle ja tähän markkinarakoon kaupparyhmien asiakaslehdet ovat hanakasti tarttuneet. Melkoisen ovelaa muuten. Joulun jälkeen ketjun palveluksessa toimiva kokki oli kummasti keksinyt tehdä pirtelön juuri porkkanasoseesta sekä keiton punajuurisoseesta. Sekä porkkana- että punajuurisose taisivat olla joulun sesonki-ylijäämätuotteita, joista kaupoilla oli kiire päästä eroon.

Tämä oli nyt kuitenkin vielä viatonta siihen nähden, että kerran samaisessa kaupan reseptilehtisessä oli ohje muikkukukon tekemiseen. Innostuin kovasti ja lähdin naapurustossa sijaitsevaan isoon ruokamarkettiin. Muikkuja ei kuitenkaan ollut (eikä tietoa, koska niitä olisi tulossa) sensijaan kalatiskiin oli hämmästyksekseni ilmestynyt valmista muikkukukkoa ja melkoisen suolaisella kilohinnalla.

Mainos mainoksena ja resepti reseptinä, olisi minusta reilua peliä, mutta kauppa toimii tietysti omilla ehdoillaan. Ikävää on vain se, että nämä vahvasti kaupalliset ruokareseptit ohjaavat niin monen ihmisen ruokatottumuksia siihen suuntaan, mikä kaupalle on edullisinta, eikä kaupan etu läheskään aina (jos koskaan) ole yhtenevä maapallon edun tai edes yksityisen ihmisen edun kanssa.

Tämä rajoitusten luovuutta ruokkiva ominaisuus toimii muuten hyvin myös ruuanlaitossa. Uutta resepti-ideaa pukkaa nykyisin päähäni sitä vauhtia, että en meinaa keritä kirjoittaa niitä kaikkia ylös saati kokeilla käytännössä.

Laitan tämän päivän onnistuneet kokeilut taas tähän. Jos joku kaipaa tarkempia ohjeita, voi kysyä niitä minulta suoraan.

Porkkana-auringonkukansiemenlevite leivälle

Aurinkokuivattuja porkkanoita öljyineen (resepti löytyy edellisestä blogitekstistäni)
jonkin aikaa liotettuja auringonkukansiemeniä
vettä

Sekoita hyvässä tehosekoittajassa tahnaksi, lisää vettä vain sen verran, että terät juuri ja juuri pystyvät muhentamaan ainekset, niin saat sopivan paksua tököttiä leivälle. Jos teet löysää, käy tämä kastikkeesta. Soijakastike ja sitruuna sopivat myös joukkoon, mutta tein tälläkertaa ilman. Sensijaan heitin sekaan muutaman keitetyn makealupiinin siemen, kun niitä sattui olemaan jääkaapissa.

Vegaanin suussasulavat suklaakeksit ilman yhtään lisäainetta

Kuivattuja päärynöitä (tai jotain muuta kuivattua marjaa tai hedelmää)
rypsiöljyä
(likööriä)
vehnäjauhoja
(raakaruoko)sokeria
kaakajauhoa
soijajauhoa

Liota kuivapäärynöitä likööri-öljy, seoksessa n.10 minuuttia. Lisää kuivat aineet. Pyöritä palloiksi ja litistä pikkuleiviksi jauhotetulle uuninpellille. Paista n.200 n.5-10 minuuttia. Nauti

Tämän reseptin kehitin siksi, että kaupan leivontamargariineissa on yleensä runsaasti lisäaineita ja sitäpaitsi olen skeptinen sen suhteen, voiko mikään teollinen rasvaseos pähittää terveellisyydessä aitoa kylmäpuristettua kotimaista rypsiöljyä.

Herkullinen salaatti

Jotain salaattia
herneenversoja
ituja
hyvin pieneksi pilkottua omenaa ja parsakaalia
(pieneksi pilkottuja aurinkokuivattuja porkkanoita)

Idut ja herneenversot kannattaa tehdä itse. Säästää valtavasti rahaa ja saa takuulla tuoretta ja korkealaatuista. Idätyksen ja versotuksen laita on suunnilleen sama kuin hampaiden pesun. Kun siihen kerran tulee rutiini, ei siitä ole enää ollenkaan vaivaa. Ja aurinokuivatut porkkanat sopivat melkein kaikkeen.

Vegaanin suolistokaasut

2009-01-12T01:13:00.004+02:00

F.E. Sillanpään nobel-voitokasta romaania, Nuorena nukkunut, lukiessani kiinnitin huomiota erääseen pieneen yksityiskohtaan. Tarinan päähenkilö, Silja työskenteli jossain talossa piikana ja joutui nukkumaan samassa tilassa talon renkien kanssa, jotka "söivät illallisella valtavat määrät ruisleipää ja sitten levolla maatessaan saastuttivat pienen huoneen hengitysilman pahoin". Sanaa suolistokaasut ei tässä mainittu, mutta asiayhteys oli melkoisen ilmeinen.

Sillanpään tarinassa iso määrä ruisleipää johtui tietysti ankarasta ruumiillisesta työstä, suuresta energian tarpeesta ja siitä, ettei särvintä leivän päälle juuri ollut tarjolla (etenkään rengeille).

2000-luvulla kaupunki-Suomessa, tieto-yhteiskunnassa ankaraa ruumiillista työtä ei juuri ole tarjolla, mutta ruisleivän epätäydellinen sulaminen suolistossa on yhä ongelma. Ainakin fennovegaanille.

Olen yrittänyt rajoittaa leivänsyömistäni, mutta siinäkin on omat ongelmansa, nimittäin porkkanaan, lanttuun ja perunaankin kyllästyy ajan oloon ja uunissa sokerisen makeaksi pilkkoutunut vilja on kyllä kasvimargariinin kanssa suussasulavaa.

Hiukan huolettaa myös se, miten tällainen epätäydellinen sulaminen ja siitä johtuva runsas bakteerinkasvu ja kaasunmuodotus paksusuolessa mahtaa vaikuttaa ihmisen kokonaisterveyteen (en nyt ota tässä kantaa lähi-ihmissuhteisiin, vaikka sitäkin voisi ehkä pohtia.)

Kun kokoajan löydetään uusia yhteyksiä erilaisten sairauksien ja virusten yhteyksistä (mm.papilloomavirus ja kohdunkaulansyöpä) niin minua kiinnostaisi tietää, onko jo löydetty yhteys suoliston haitallisen bakteerikannan ja suolisyöpien välillä. Ainakin sellainen uunituore tieto (huutelee lääketiedettä opiskeleva mieheni tuossa vieressä) on, että jotkut huonosti kypsennetyssä lihassa (medium pihvi) elävät virukset voivat aiheuttaa perä- ja paksusuolen syöpää.

Tästäkin tiedosta taas kaikki kipin kapin uudella innolla maukkaita kasvisruokia kokeilemaan, näistäkin voi aloittaa:

"Aurinkokuivatut porkkanat"

Kuivaa porkkanan siivut yön yli hyötykasvikuivurissa tai uunissa.
Sekoita rypsiöljyä, jotain etikkaa, pippuria, suolaa ja sitruunamelissaa tai jotain muuta yrttiä.
Yhdistä öljyseos ja porkkanat ja laita jääkaappiin kannellisessa astiassa.
Käytä aurinkokuivattujen tomaattien tapaan.

Punajuuriomenakeitto

Keitä punajuuren ja omenan paloja vedessä, kunnes omenat ovat aivan pehmeitä ja punajuuret vielä hiukan napakoita.
Lisää "kourallinen" aurinkokuivattuja porkkanoita.
Soseuta keitto niin, että osa punajuurista jää paloiksi.
Mausta keitto makusi mukaan yrteillä (esim. basilika)
Lisää keittoon eilisestä tähteeksi jääneitä keitettyjä tai uunissa kypsennettyjä perunoita. (Itselläni sattui olemaan rosmariinilla maustettuja, öljyllä voideltuja uuniperunan puolikkaita, sopivat hyvin).

RuusunmarjaYosa

Valmista kauramaitoa näin: Laita kaurahiutaleet turpoamaan sopivaan vesimäärään (esim 1:2) muutamaksi tunniksi.
Sauvasekoita seosta tovi.
Purista massasta siivilän avulla erikseen kauramaito
Keitä näin saatua kauramaitoa ruusunmarjasoseen ja sokerin kanssa, kunnes seos hieman paksuuntuu.
Laita jääkaappiin hyytymään lisää ja jäähtymään ja tarjoa esim. karviaishillon kanssa.

Herkkusuun pikahoukutus

Pilko kotimaisia happamia omenoita mikronkestävään kulhoon. Ripota päälle reilusti kanelia ja sokeria. Kypsennä tehosta riippuen 2-6 minuuttia. Kun seos alkaa tuoksua, se on valmista. Syö kauravaniljiakastikkeen kanssa. Nam!

Pikaruokaa kuivurituotteista

2009-01-08T23:40:00.002+02:00

Lapset ovat tunnetusti nirsoja syömäreitä, mutta tänään onnistuin yllättämään iloisesti sekä 7-vuotiaan esikoiseni että 1,5-vuotiaan kuopukseni.

Ruokana oli kuivatuista porkkanoista ja punajuurista sekä auringonkukan-, pellavan- ja seesaminsiemenistä koottu pastasalaatti. Ateria syntyy niin, että kuivatuotteet sekä kourallinen hyviä mausteyrttejä laitetaan pannulle muhimaan rypsiöljyssä miedolla lämmöllä. Kansi on hyvä pitää päällä turhan energiahävikin välttämiseksi. Pasta keitetään eri kattilassa, ja kun se on kypsää on aika yhdistää ainekset ja syödä. Idut ja tuoresalaatin voi heittää joukkoon tai syödä erikseen.

Koska pääruuan valmistamiseen kului aktiivista työaikaa alle 10 minuuttia vaivauduin tekemään vielä jälkiruuan. Kotitekoisesta kauramaidosta ja kaupan ruusunmarjasoseesta tulikin sokerilla maustettuna kelpo vanukas, jonka tarjosin pakastevadelmien kanssa. Eikä senkään tekemiseen muuten mennyt kuin 10 minuuttia, jos ei lasketa kauramaidon valmistukseen kulunutta aikaa eikä tiskiä, joka vielä odottaa tekijäänsä..

On muuten monia hyvin perinteisiä suomalaisia jälkiruokia, joihin ei tarvita maitoa eikä munia. Oma suosikkini tästä ruokaperheestä on omenamuru, johon sekoitetaan sopivassa suhteessa sokeria (1,5dl), jauhoja (2dl), hiutaleita (2dl) ja kasvismargariinia (150g) sekä tietysti reilusti kanelilla ja sokerilla maustettuja omenalohkoja. Ladotaan vuokaan kolmena kerroksena, paistetaan rapeaksi ja haudutetaan jälkilämmöllä kypsäksi.

Ja eikun syömään vaikkapa kaurakerman keralla!

Lähikauppiaan juttusilla

2009-01-08T23:05:00.004+02:00

Käväisin tänään lähikaupassa etsimässä tyydytystä makeanhimolleni. Koska kaipaamani halva oli aivan kaupan äärimmäisessä nurkassa, jouduin myös ohittamaan lihatiskin. Hetkellisen impulssin ohjaamana soitin lihatiskin kelloa (koska kukaan ei seissyt tiskin takana) ja kun keski-ikäinen mieshenkilö ilmestyi näkyviin, aloitin keskustelun.

Syömäri: Hei, onko teidän kaupassa kotimaista luomulihaa? (Tiesin kyllä vastauksen ennalta, mutta en halunnut kuulostaa liian riidanhaluiselta.)

Kauppias: Niin, se luomu on oikeastaan aika vaikea juttu.

Syömäri: Meidän perheeltä loppui lihansyönti, kun muutettiin tähän. Siellä missä ennen asuttiin, oli lähikaupassa aina vähintään luomujauhelihaa.

Kauppias: ...

Syömäri: Oletko muuten lukenut tätä kirjaa (näyttää Petos lautasella kirjaa)?

Kauppias tarttuu kirjaan ja alkaa selailla sitä hajamielisenä sieltä täältä.

Syömäri: Kerronpa sinulle vähän esimerkkejä. Esimerkiksi savukinkku ei ole välttämättä savua nähnytkään vaan nestemäistä savuaromia, joka on imeytetty siihen ison vesimäärän keralla, ja ties kuinka monta tonnia broilerinlihaa päätyy vuosittain kaatopaikalle, kun se on kasvatus-kuljetus-teurastus -näytelmän jälkeen liian huonokuntoista enää ihmisravinnoksi.

Kauppias: Niin, nämä on sellaisia asioita, mutta tämä liha tässä, (Näyttää pakattua lihapakettia) se tulee sellaisesta pienestä lihatukusta, jossa muutama kaveri on töissä, tiedän yrityksen, hyvä työmoraali.

Syömäri: On aika huvittavaa muuten, kun ihmisillä on tiettyjä mielikuvia, jotka ei pidä paikkansa, en voi sanoa tässä nimeä, mutta olin kesätöissä erään tosi arvostetun tavaratalon lihatiskillä, ja katsos vaan, kun siellä laitettiin eilistä jauhelihaa tuoreen sekaan, riittävän pieniä määriä tietenkin, ettei laatu laskisi liikaa mutta tuoreena myytiin asiakkaille.

Satunnainen naisasiakas, joka lappaa juuri ostoskoriinsa jauhelihaa: Kylläpä tekee mieli ostaa jauhelihaa.

Syömäri: Ja sitten kaikki harjoittelijat ja opiskelijat ja keikkatyöläiset kävi lihakaapissa hakemassa lisää makkaraa tiskiin myytäväksi ja tuli sieltä ulos suut täynnä lihaa käsiä essuun pyyhkien.

Jälkikäteen tajusin, että sen oli täytynyt olla kauppias, jonka kanssa tulin jutelleeksi ja olin tyytyväinen itseeni. Vielä tyytyväisempi olen tietysti, jos jollain aikavälillä kauppaan myös ilmestyisi luomulihaa. Itse en siihen toki tämän vuoden aikana koskisi, mutta mies on uhkaillut hankkia itselle ja lapsille jotain liha/kala-ruokaa ainakin satunnaisesti vuoden 2009 aikana.

Punajuuriohrattoa ja hernekaurapihvejä

2009-01-07T18:24:00.000+02:00

Minulla on käytössäni erinomainen fennovegaanisuutta liputtava keittokirja nimeltään Härkäpapua sarvista (tekijät: Somersalo, Mattila, Tuomisto ja Haimi). Tämän kappaleen omistan kyseisen kirjan mainostamiseen ja samalla kerron, mitä meillä tänään syötiin.

Kirkkaanpunaisen sipuli-punajuuriohraton viimeistelin kotitekoisella kauramaidolla ja maustoin tilkalla punaviinietikkaa ja kotimaisia kuivattuja yrttejä. Kauramaidon valmistuksessa syntyneet kaurakuidut sekoitin keitettyyn hernerouhesoseeseen (joka myös oli omassa myllyssä jauhettua) ja maustoin epäortodoksisesti italialaisella tomaattipyreellä, pippurilla ja basilikalla. Taikinaa piti tässä tapauksessa hiukan kiinteyttää kaupan korppujauholla (joka toivon mukaan oli suomalaista) ennen kuin paistoin sen pannulla rypsiöljyssä kullanruskeiksi pihveiksi. Lopullisesti kypsensin pihvit epäekologisesti uunissa, mutta samassa uunissa paistoin myös pehmeitä omena-porkkana muffinsseja, luonnollisesti ilman kananmunia.

Nam nam. Seuraavan kerran kun ryhdyn näin isotöiseen ruuanlaittoon, yritän muistaa tehdä vielä isomman annoksen, että saa samalla viikon tarpeiksi ainakin hernepihvejä, joissa oli eniten työvaiheita.

Laki synnyttää vihaa

2009-01-06T23:54:00.004+02:00

Käsi ylös kaikki jotka ovat joskus aloittaneet karkki- tai herkkulakon ja epäonnistuneet. Luin kerran lohduttavan kolumnin, jossa kirjoittaja avautui kertomalla omasta paastonajastaan. Hän oli nimittäin päättänyt luopua muutamaksi viikoksi pullasta ja kuinka kävikään. Jälkeenpäin hän totesi, ettei ole eläessään syönyt yhtä ahkerasti ja paljon pullaa.

Minun ei tarvinne edes sanoa, että itse olen langennut samaan ties kuinka monta kertaa. Päättänyt luopua jostain, päättänyt aloittaa yhden naisen kunto- ja terveyskuurin ja epäonnistunut raskaasti heti alkumetreillä.

Viime kirjamessuilla käteeni osui kirja siiten, miten voi pitää kotinsa siistinä. Monien käytännöllisten pikkuniksien lisäksi opuksessa sanottiin, että kannattaa minimoida päivässä tehtävien päätösten määrä. Ihastuin tähän lauseeseen kovasti. Ehkä se toimisi myös ruoka- ja terveysasioissa.

Kumma kyllä nyt huomaan, että tätä löyhästi fennovegaanista elämäntapaani on kestänyt jo kokonaisen viikon. Se on pitkä aika sitä taustaa vasten, että yleensä "elämä uusiksi" tempaukseni ovat kestäneet korkeintaan kaksi päivää.

Eläintuotteita olen syönyt muutamilla viikkoon sattuneilla kutsuilla ja kekkereillä ja kotona tyhjensin kerran lapseni aloittaman maitolasin freeganistisia oppeja seuraten (eli epäeettisenkin ruuan saa syödä, mikäli se muuten joutuisi roskikseen).

Alkavaa viikkoa odotan malttamattomana, mielessä muhii monia projekteja, joilla luomulähiruuan hankintaa olisi tarkoitus tehdä helpommaksi ja haaveissa on myös kehittää arsenaali pikaruokareseptejä aidoista, puhtaista raaka-aineista.

Ruokake tahi muona

2009-01-05T03:53:00.000+02:00

Sain joululahjaksi Mats-Eric Nilssonin kirjan Petos lautasella. Aloitin lukemisen innokkaasti ja sain heti takakannesta ulos kiinnostavan yksityiskohdan, jonka muistamisella voi keräillä pisteitä kotitekoisissa tietokilpailuissa. Kuinka paljon lisäaineita keskivertokuluttaja syö keskimäärin vuodessa teollistuneissa maissa? Oikea vastaus on 6-7 kiloa. Kirjassa kerrottiin myös, että savukinkku ei välttämttä ole savua nähnytkään, vaan savun maku saattaa olla peräisin kinkkuun ruiskutetusta nestemäisestä savuaromista. Myös luonnonvanilijalla ratsastavassa kalliimman hintaluokan jäätelössä luonnonvanilijaa saattaa olla vain nimeksi ja todellinen vanilijan maku tulla keinotekoisesta aromiaineesta.

Kirjan lukeminen herätti minussa halun paitsi syödä vähemmän teollisesti pitkälle jalostettua ruokaa, myös halun erottaa tällaisen halvan lisäainemössön oikeasta ruuasta nimeämisen avulla.

Kun Eu-säädökset kielsivät sanan voi käytön muussa kuin oikeassa voissa, tuli tunnetulle tavaramerkille Voimariini kiire keksi uusi riittävän läheinen nimi. Oivariini olikin loistoidea, miltei samat kirjaimet, miltei sama äänneasu ja kuitenkin eri sisältö (vieläpä osuva ja postitiivinen merkitys.) Ruokakerman muuttaminen pelkäksi Ruoka nimeksi oli mielestäni vähemmän onnistunut.

Nyt ehdottaisinkin, että kaikkea teollisesti valmistettua, lisäaineilla ehostettua ruokaa alettaisiin systemaattisesti kutsumaan muonaksi. Sana kuvaisi hyvin sitä merkitystä, joka eineksille ihmisillä jo muutenkin on. Täyttää vatsan, on ihan ok, muttei ole kuitenkaan sitä ihan oikeaa kotiruokaa, mitä toivottaisiin.

Toinen enemmän arvolatauksia sisältävä olisi sitten ruokake, joka on saanut inspiraationsa sanasta vaimoke. Tietääkseni tähän sanaa liittyy jonkilainen hierarkia avoliiton ja avioliiton välillä jälkimmäistä suosien ja vaimoke sanan käytöllä halutaan selvästi osoittaa, että kyse ei ole siitä oikeasta aviovaimosta.

Ruokake olisi siis ei siis ihan oikeaa ruokaa, mutta vähän sinne päin kuitenkin.

Se, käyttäisikö sanaa muona vai ruokake, kertoisi heti, kumpaan leiriin puhuja kuuluu, teollisen ruuan arjen pelastajana vastaanottajiin, vai keittiössä hikipäässä harrastaviin viljelypalsta ja luomupiiriihmisiin.

Fennovegaani kahvikutsuilla

2009-01-04T20:26:00.000+02:00

Miten fennovegaani ihminen voi käydä kylässä? Oikea vastaus on, ei mitenkään. Siis nimittäin jos on ehdoton.

Kävimme tänään perheen kanssa lastenkutsuilla. Herkkuja notkuvassa pöydässä oli kyllä huomioitu kasvissyöjät, voitaikinanyyteissä oli sisällä soijarouhetta, keksivalikoimasta löytyi maidottomia voileipäkeksejä ja pistaasipähkinät olisivat käyneet jopa tiukan linjan vegaanille.

Porkkanat, punajuuret, lantut, auringonkukasiemenet, nokkonen, kotimaiset marjat ja sienet sekä muu fennovegaaninen vain loisti poissaolollaan, eikä ihme.

Luin hiljattain erään suomalaisen päivittäistavarakauppaketjun asiakasomistajalehden ruokaliitettä etsien siitä fennovegaanille sopivaa reseptiä. Suureksi yllätyksekseni löysinkin kokonaista yhden reseptin. Jostain syystä punajuurisosekeittoon oli kuitenkin päätetty lisätä myös päärynää, mutta sen korvaaminen kotimaisella omenalla ei varmaan olisi ylivoimaista edes sunnuntaikokkaajalle.

Muuten olen kyllä useasti ihmetellyt näiden asiakasomistajalehtien ruokaohjeita. Itse kun lähtökohtaisesti ajattelen, että ruokaa tehdään helposti saatavista ja edullisista raaka-aineista, joita ovat kotimaiset viljat, vihannekset, (liha, kala, maito), juurekset ja marjat, mutta näissä lehdissä näyttääkin vallitsevana käytäntönä olevan, että ruoan raaka-aineena käytetään eksoottisia, pitkälle jalostettuja ja raskaasti pakattuja ruokasäilykkeitä, kuten sinihomejuuston makuista kevyttuorejuustoa, säilyketonnikalaa, soijapavun ituja, israelilaista bataattia tai jopa aamiaismuroja!

Varmasti kauppa hyötyy, jos se saa perheen syömään arkipäivän välipalaksi pirtelöä, jossa maidon sekaan on sotkettu Amerikkalaisen Kellogs-yhtiön maissihiutaleita, Etelä-Afrikkalaista säilykemangoa ja koristeeksi Israelilaista kiiwiheldelmää muovirasiassa. Yhtä hyvää olisi kyllä saanut kaurahiutaleista ja kotimaisista marjoista.

Palaan vielä lastenkutsuihin ja ajatusleikkinä mietin, mitä siellä ehkä olisi tarjottu, jos ruokakulttuurimme (ja elintarviketeollisuutemme) olisi kehittynyt voimakkaammin kotimaisten (kasvis)raaka-aineiden ehdoilla.

Suolaisena palana olisi kenties ollut pikkupitsoja, joiden täytteenä olisi ollut mehevää punajuuripyreetä, metsäsieniä ja punasipulia. Myös rapeat ruisvohvelit sokeroidun puolukkahillon ja sienisalaatin kanssa olisivat voineet maistua päivänsankarin vanhemmille ja muille aikuisvieraille.

Jyvillä ja siemenillä koristettuja täysjyväkeksejä olisikin sitten uponnut nuorempaan väkeen ja punajuuri-, porkkana- ja mustikkajauheella niihin olisi halutessaan saanut kauniita, kirkkaita kuorrutteita. Juomana olisi ollut koivunmahlaa ja raparperinektaria, joiden lisäksi aikuiset olisivat hörppineet mustikanlehdistä ja piparmintusta haudutettua teetä.

Kuivatut, sokeroidut marjat ja omenat olisivat olleet omissa lasikulhoissaan sivupöydillä kuten myös perunalastujen keralla suolaiset porkkana-, lanttu- ja punajuurilastut, joita olisi voinut kastaa mäkimeiramilla ja nokkos- sekä sipulijauheella maustetuissa kaurapohjaisissa dippikastikkeissa. Jälkiruokapöydän olisi sitten kruunannut kaurajäätelökakku, joka olisi kuorrutettu raidalliseksi vadelma-, ruusunmarja- ja tyrnihyytelöillä.

Ja eikun syömään!

Ekologista jalanjälkeä laskemassa

2009-01-03T19:17:00.000+02:00

Asioin tänään Kannelmäen isossa Prismassa tavoitteenani löytää mahdollisimman paljon suomalaisia (ei eläinperäisiä ja mieluiten luonnonmukaisesti viljeltyjä) tuotteita. Saldo oli hiukan masentava. Porkkanaa, perunaa, punajuurta ja sipulia toki löytyi. Myös (kasvihuoneessa viljeltyjä) suomalaisia ruukkusalaatteja sekä täällä Suomessa tehtyjä tuoreituja löytyi (idätyksessä käytettyjen siementen alkuperästä ei tosin ollut mainintaa).

Omenoiden suhteen tilanne olikin heti huonompi, kotimaista ei ollut ja jouduin valitsemaan hollantilaisen, ranskalaisen ja puolalaisen taviksen sekä italialaisen luomun väliltä. Valitsin luomun, vaikka en olekaan varma, onko meidän perheellä varaa jatkuvasti syödä ylellisyystuotteeksi hinnoiteltua ruokaa.

Edellispäiväisen kalsiumtutkimuksen innostamana päädyin myös etsimään pakastealtaasta runsaasti kalsiumia sisältäviä pinaattia ja ruusunmarjasosetta. Molempia löytyi, mutta pinaatin alkuperämaa oli Hollanti eikä ruusunmarjasoseen alkuperää ilmoitettu lainkaan.

Kotimaista luomuleipää löytyi helposti, samoin lapsia varten ostamaani luomumaitoa. Lastenvalmisruokahyllyllä vietin pitkän tovin todetakseni, että kotimaista luomua ei ainakaan tästä kaupasta löydy. Nestle, Hiphop ja Semper tuottivat kaikki luomulastenruokaa, mutta valmistusmaana ei ollut Suomi vaan joku muu pohjoismaa. Ja sitäpaitsi ei tarvitse olla kovin välkky arvatakseen, ettei näissäkään kaikki raaka-aineet tule pohjoismaista vaan paljon kauempaa.

Valmisvaippojahan kukaan ekologisesti ajatteleva ihminen ei käytä, mutta vilkaisin silti Prisman tarjontaa. Muumi-vaippa liputti näkyvästi suomalaisuutta, toisaalta eräs ruotsalainen valmistaja mainosti 100% biohajoavuutta.

Viimeisenä kauppalistallani oli tälläkertaa deodorantti. Yksi suomalaisen oloinen valmistaja, Lumene löytyi hyllystä, mutta koska sen hinta oli reilusti kaksinkertainen muihin hyllyn tuotteisiin verrattuna, eikä valmistusmaata (saati raaka-aineiden alkuperää) kuitenkaan oltu ilmoitettu valitsin hintaluokan halvimman ulkomaisen. (Säästyneen rahan voi ainakin haaveissaan laittaa sitten WWF:lle tai muulle ekokatastrofia hidastavalle järjestölle.)

Tämän kauppareissun innostamana jäin pohtimaan, miten huutava tarve olisi pikaisesti saada kaikkiin markettien tuotteisiin merkintä ekologisesta jalanjäljestä. Sertifioinnin voisi aloittaa keräämällä nettiin ekojalanjälkiä ensin niiden tuotteiden osalta, joiden valmistajat jakavat auliisti tietoa valmistusprosessista ja sitten pikkuhiljaa merkintä tulisi pakolliseksi kaikkiin myytäviin tuotteisiin, suoraan kuluttajapakkauksiin.

Nythän tämä ekologisen vaikutuksen miettiminen on tällaista nopanheittoa ja eettisistä valinnoista haaveileva kulkee musta jätesäkki päässä pimeässä haparoiden. Kun siitäkään ei voi olla varma, että kotimainen luomuruis on ympäristövaikutuksiltaan parempi valinta italialaiseen tehovehnään nähden. Italialaisilla kun on valttinaan aurinko, jonka puutetta me pohjolassa asuvat joudumme korvaamaan esimerkiksi sähköä kuluttavalla kuivausprosessilla.

Eettisyys olisikin sitten kokonaan ekologisuuden rinnalla kulkeva oma näkökulmansa tähän kuluttajavalintaan mutta etiikkajalanjäljen laskeminen yksittäisille tuotteille olisi vielä paljon paljon ekojalanjälkeä vaikeampaa. Vai millaiset eettisyyspisteet sinä antaisit tuotteelle A) kotimaisuudesta, B) kehitysmaiden ihmisten työllistämisestä, C) yksinkertaisesti tuottoisasta yritystoiminnasta, joka kerää veroeuroja valtionkassaan ja sitämyöten rahoittaa monia eettisiä projekteja, kuten Natura-hanketta?

Hollantilaisia ranskanperunoita Hesessä

2009-01-02T12:27:00.000+02:00

Kävimme lasten kanssa Korkeasaaressa. Eväänä oli itsetehtyjä sämpylöitä Lassilan luomutilan viljasta ja muutama lähikaupasta ostettu perunapiirakka (en kyllä tarkastanut, onko voideltu kananmunalla ja mikä oli raaka-aineiden alkuperä).

Kotimatkalla yllätti isompi nälkä ja piipahdimme kodin vieressä olevassa Hesburgerissa. Sain kuulla, että lihat ja kanat ovat kotimaisia, samoin sämpylät, mutta yllätys ylläyts, ranskanperunoiden raaka-aine, peruna, olikin hollantilaista.

Hesen kasvisten alkuperä vaihtelee saatavuuden mukaan. Ketsupin, sinapin, maustekurkkujen ja paistoöljyn alkuperää en edes yrittänyt kysyä. Pisteet ystävälliselle henkilökunnalle, joka selvitti parhaansa mukaan, missä Hesen monista muovipusseista lukee made in Finland.

Lupauksen sisältö

2009-01-01T11:06:00.000+02:00

Aamu alkaa, kun meidän keittiön nurkassa seisova yhdistetty viljamylly ja hiutalekone litistää kaurahelmistä hiutaleita. Hiutaleista keitän puuron, joka saa hautua ainakin puolituntia, mitä pitempään, sitä parempaa tulee. Heitän myös kaapista loput vehnäleseet puuron joukkoon. Uusia ei tänä vuonna sitten ostetakaan. Puuron päällä syön kaapista pois kotitekoisen banaanipäärynäsoseen. Huomisesta alkaen se vaihtuukin sitten omena- tai mustaherukkasoseeksi.

Kerrataanpa vielä lupauksen koko sisältö:

-Vältetään eläinperäisiä tuotteita
-Vältetään lisäaineita
-Vältetään kaukaa tuotuja elintarvikkeita.
-Suositaan luomua ja lähiruokaa
-Mennään iltaisin nukkumaan klo 22 mennessä :-)

Toisinsanoen teen yhdenperheen tutkimusmatkan siihen, millaista olisi elää sen varassa, mitä täältä Suomesta kasvikunnasta saa.

Kiinnostavaa olisi tietysti käydä mittaamassa omat ravintoainestatukset etenkin kriittisten vitamiinien ja mineraalien osalta ennen ja jälkeen lupauksen, mutta se taitaa kustannussyistä jäädä tekemättä.

Projektissa auttaa kotoa löytyvä viljamylly ja hyötykasvikuivuri sekä pieni marja-, mehu- ja hillovarasto viime kesältä. Vanhoja varastoja en aio roskiin heittää, vaan ensimmäisten kuukausien aikana syödään kaapeista kiltisti pois niin riisit kuin mantelitkin. Ja tietysti kompromisseja joutuu tekemään, mutta yritän raportoida niistä täällä.

Muutoksen psykologiaa

2008-12-31T15:48:00.000+02:00

Jos aiot muuttaa jotain elämässäsi, tee muutoksesta mahdollisimman julkinen. Näin sosiaalinen paine nostaa onnistumisen mahdollisuutta ainakin tavallisten pienten arkiharmien yläpuolelle. Vanha vitsi vai koeteltu totuus, kumpi tahansa, niin kyllä lupausten pettämiseenkin tulee rutiini ja sosiaalisen häpeän kipukynnys kasvaa siinä missä muukin sietokyky.

Mutta koska nyt eletään vielä lupausten antamisen (ei niiden rikkomisen aikoja) on syytä pitää uskoa yllä ja todeta, että vielä vajaat 8 tuntia aikaa tyhjentää kaapit maitosuklaasta, jugurteista, liivatetta sisältävistä karamelleista ja monesta muusta herkusta :)

Ja hyvää uuttavuotta 2009 kaikille lupausten antajille, rikkojille ja pettäjille!