Irja Askolalle ja muille ekopaastoajille

Aina pääsiäisen aikaan kirkolliset lehdet pursuavat enemmän ja vähemmän tunnettuja ihmisiä, jotka tunnustavat paastoavansa ja ainakin yrittävänsä paastota.

Raikkain näistä tunnustuksista taisi olla eräs kolumnisti, joka kertoi päättäneensä luopua paastonajaksi pullaksi ja jälkeenpäin totesi, ettei ole eläessään syönyt yhtä paljon pullaa kuin tuona kyseisenä paastonaikana.

Nyt paastoajien keulakuvaksi on päässyt itse Helsingin piispa Irja Askola. Hän, kuten niin monet muutkin puhuvat trendikkäästi ekopaastosta, joka ilmeisesti viittaa siihen, että se mikä on itseltä pois, menisi luomakunnan hyväksi. Sivulauseessa Askola puhuu myös keventämisestä, mikä taas viittaa painonhallintaan, mikä ei enää olekaan itseltä pois vaan päinvastoin jotain, mitä useimmat länsimaiset naiset (yhä useammin myös miehet) tavoittelevat kaiken aikaa.

Usein tuntuu, että näissä eko-, media-, kiire-, pulla-, karkki-, kahvi-, alkoholi- ym. paastoissa on koko paaston idea kääntynyt päälalleen. Siis (hataran teologisen tuntemiseni perusteella) paaston ideana, olisi luopua jostain, mitä yleensä haluaa eli tavalla tai toisella ruokaan kytkeytyneestä mielihyvästä. Näissä paastoiksi kutsutuissa karkki-, tupakka-, televisio- ja mässäilylakoissa ihmiset kuitenkin pyrkivät yhä voimallisemmin kohti sitä, mitä he muutenkin ruokaan liittyen haluavat, eli nykyajalle tyypillisesti hoikempaa olemusta, parempaa terveyttä, kepeämpää oloa ja mediaseksikkäämpää ruokavaliota.

Mutta ei tämän kirjoituksen tarkoituksena ollenkaan ole romuttaa paastomisen ideaa, päinvastoin. Uskonhan itsekin, että paasto voi Vanhan Testamentin Jesajan sanoin tehdä ihmeitä: "Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? (Jes 58:6)"

Hiljattain luin Suvi-Anne Siimeksen kirjaa, Kilvoitus. Kyseisessä kirjassa entinen rouva ministeri ja puoluejohtaja kertailee ortodoksien paastoamisen historiaa näin: "Pääsiäistä edeltävää suurta paastoa voitiin 500-luvun syyrialaisessa kirkossa viettää pidättäytymällä ruuasta joko viikko kerrallaan, neljän päivän jaksoissa, kolmen päivän jaksoissa, yksittäisinä päivinä tai syömällä vain iltaisin ehtoopalveluksen jälkeen. Viimeksi mainittu oli kuulemma hyvin suosittu ja sen mukaiseksi muotoutui myös islamilainen paasto."

Eräs ystäväperheeni kertoi joskus aikoinaan harrastaneensa sellaistakin paastomista, että perheen aikuiset jättivät iltaruuan väliin ja laittoivat siitä säästyvät eurot hyväntekeväisyyteen. Jättekiva!

Tällaisessa paastomisen "karvalakkiversiossa" on mielestäni monia hyviä puolia. Kun ei syödä mitään, säästyy paljon rahaa ja aikaa. Kun paastosta sen puoleen väännetään joku huovutettu muotipipo, eli aletaan taiteilla jotain uutta erikoisruokavaliota (paaston nimissä tai muuten), lopputuloksena on useimmiten, että kuluu enemmän aikaa keittiössä, kuluu enemmän rahaa kaupassa ja on paljon enemmän varausta mielessä kaikelle mikä liittyy ruokaan ja syömiseen. Pahimmillaan tietysti käy niin kuin pullakolumnistille, että koko paasto epäonnistuu, jolloin itse ruokaakin kuluu määrällisestikin enemmän.

Pirkko Jalovaara kirjoittaa paastosta kirjassaan Auta jos sinä jotakin voit, näin (hän oikeastaan lainaa erästä toista kirjaa, mutta se siitä): "paasto osoittautuu Jumalan suureksi siunaukseksi elimistölle.. monet jättävät aamiaisen syömättä, koska tuntevat itsensä hengellisesti vireämmiksi ilman aamiaista... muutamat jättivät kolmenkymmenen päivän ajaksi pois yhden päivän kolmesta ateriasta, tuloksena oli voimien uusiutuminen sekä suurempi hengellinen voima ja elämä Jumalan yhteyedessä. Miksi näin? Aterian poisjättäminen antaa kehon toiminnoille mahdollisuuden rentoutumiseen ja ruokahalu sopeutuu tähän uuteen aikatauluun helposti. Vanhetessaan ihmisen ruuan tarve vähenee. Keho vaatii vähemmän.. Tässä pitkän iän salaisuus.. kaikki ylimääräinen ruoka jää meihin turhaksi painoksi.. Vatsa on heidän jumalansa (Fil.3:18)".

Itse rakastan paastomista nykyään ja olen erinomaisesti tiedostanut, että paastoamiseen voi jäädä koukkuun ihan siinä kuin ylenpalttiseen mässäilyynkin. Ei ehkä ole kovin terveellistä sanoa (ainakaan kenellekään wannabee anorektikolle), mutta joskus luin eräästä anoreksiaa käsittelevästä artikkelista, että anoreksiassa (joka on hengenvaarallista!) keho alkaa tuottaa nälkiintymisestä mielihyvää. Toisesta anoreksia-artikkelista luin (eräs pitkänlinjan anoreksia-potilas oli siinä haastattelussa), että anorektikko voi kadottaa loppuiäksi kaiken näläntunteensa.

Oma hupipaastoiluni ei kylläkään lähtenyt ajatuksesta painonhallinnasta tai uudenlaisen mielihyvän tavoittelusta tai edes unelmasta näläntunteen lopulliseksi kadottamiseksi vaan uskontotieteen kirjasta. Tulin nimittäin Ralf Gothonin kirjasta, johdatus uskontotieteeseen (pahoittelut jos muistin nimen väärin) joskus lukeneeksi eräästä buddhalaisluostarista, jossa syötiin vain yksi ateria päivässä (muistaakseni ennen puoltapäivää).

Ajatus tällaisesta elämästä, jossa ruoka olisi osa elämää vain kerran päivässä, rupesi tavattomasti kiehtomaan minua.

(Taustaksi tähän voi sanoa, että muistan edelleen elävästi hetken, jolloin teini-iässä, kun asuin vielä vanhempieni kodissa, isäni kerran katseli jatkuvaa kulkuani jääkaapille ja takaisin ja kysyi omaan sarkastiseen tyyliinsä: "täytyykö kurkusta kokoajan valua jotain alas?")

Mutta kyllä minä luulen, että jotta paastossa (tai minun tapauksessani edes siinä, ettei jääkaapin ovi aukeilisi ihan hengityksen tahtiin) voisi onnistua, täytyy oppia myös rakastamaan nälkää, rakastamaan sitä tunnetta, kun vatsa ei ole täynnä, rakastamaan pientä heikotusta, olemaan siinäkin läsnä. Koska niin kauan, kun paastominen on joku ankea välivaihe ennen kuin taas pääsee mässäilemään, siis tunneilmastossa jotain yhtä houkuttelevaa kuin lentokentän aulassa istuminen ennen kivaa lomamatkaa, niin paasto pysyy välineenä, joka useimmille ihmisille ei pysty tarjoamaan muuta kuin väliaikaisen päänsäryn. No, korjaan, voi siitä nykyaikana saada myös jotain mediaseksikkyyttä, jos pitää paastostaan isoa ääntä, kuten Irja Askola ja moni muu (anteeksi vaan Irja, tiedän että piispana sinun kuuluu juuri näin tehdä).

Lopetan tämänkertaisen kirjoittelun palaamalla Suvi-Anne Siimeksen kirjan ihanan armollisiin sanoihin: "Paasto-ohjeenkin voi mielestäni parhaiten antaa munkki Serafimin kirjassa siteeratun Iisak Niiniveläisen neuvon avulla: "Jos sinusta ei ole paastomaan koko vuorokautta, paastoa edes iltaan asti. Jos sinusta ei ole paastomaan iltaan asti, varjele itsesi kylläisyydeltä." Arjessa kokeiltuna sekin on jo hyvin vaikea asia, mutta se on kuitenkin sellainen, että sitä kohti voi pyrkiä myös tavallisessa perhe-elämässä ja työn täyttämässä arjessa."

Iloa paastoamiseenne kaikille, jotka sitä harrastavat tai haluaisivat harrastaa!

Ja vielä pikku vinkiksi meille, jotka kumminkin miettivät paastotessaan myös mielihyvää, painonhallintaa ja muuta paastoon virallisesti kuulumatonta: kun ravintonsa syö mahdollisimman vesipitoisessa muodossa (keitto, puuro, pirtelö), tunne kylläisyydestä tulee paljon paljon pienemmällä energiamäärällä.

Ja vielä muistutukseksi niillekin, jotka paastoavat, mutta eivät minkään kristillisen tai muunkaan paastosäännön mukaan: eli paasto on kuin alennusmyynti, jos sitä on kaikenaikaa, ei enää puhuta paastosta vaan pysyvästi riuduttavasta ruokavaliosta (vrt.pysyvästi alempi hintataso). Alennusmyyntien enimmäiskestoista on tiemmä säädetty jopa lailla ja on kehollakin omat lakinsa siitä, kauanko paastoa se kestää, kunnioittakaamme niitä.

Kivittäkää läskit

Tämä jälkikristillinen aikamme on löytänyt uuden jumalan, vatsan. Toisin kuin kristillinen jumala, joka on kolmiyhteinen, tämä on kaksiyhteinen. Vatsan sisältö ja vatsan ympärys muodostavat sen kaksi persoonaa. Vatsan sisältö on tämän jumalan henki ja vatsan ulospäin näkyvä ulottuvuus sen lihaksi tullut inkarnaatio. Ja kuten kristittyjen lihaksi tullut jumala, myös ulospäin näkyvä vatsa kerää helposti ympäristönsä pilkan ja epäluulon. Mutta toki suurenpuoleinen vatsa voi toimia myös armon välittäjänä ja syntisten puolustajana kuten kristittyjen ihmis-jumalan kerrotaan tehneen.

Keitä sitten ovat vatsa-kultin syntiset ja keitä taas fariseukset ja toisten tuomitsijat? Syntisiä tietysti ne, joilta oikeaoppinen vatsan palvominen on unohtunut ja synti eli ahmiminen ottanut jalansijaa elämässä näkyvine seurauksineen. Fariseukseksi kelpaa puolestaan kuka tahansa timmissä kunnossa oleva himoliikkujakarppaajafitnesspilatesmestari, joka oman erinomaisuutensa norsunluutornista jakelee rahvaalle liikunta- ja laihdutus- ja ruuanlaitto-ohjeita.

Samoin kuin kristillisen jumalan palvojat muodostavat seurakunnan, myös vatsanpalvojilla on omat vähintään yhtä riitaisat nurkkakuntansa. Ja koska vatsanpalvontaakin on harrastettu jo maailman sivu, on äitikirkosta tähän päivään mennessä ehtinyt erkaantua ties minkälaista suuntaa ja haaraa (atkinsit, zonet, lautasmallit, raw-foodit jne.), jotka jakelevat ärhäköitä tuomioita toinen toisilleen ja julistavat parhaimmillaan ja pahimmillaan suoria kadotustuomioita toinen toisilleen ja pelastusta yksin oman piirinsä jäsenille.

Mutta jos kristillisen uskon päämäärä on ikuinen elämä isän jumalan ja kaikkien hänen kolmiyhteisten persooniensa sekä enkelien ja muiden pyhien seurassa, niin mikä onkaan vatsa-uskon päämäärä? No tietysti pysyä litteänä kaikissa olosuhteissa ja jos oikein fundamentalisteiksi heittäydytään niin ei sekään riitä, vaan tärkeää on myös näkymättömissä oleva suolen mikrobifloora ja paksusuolen kuonakerros, joka pitää muistaa poistaa säännöllisin väliajoin joko kotisuolihuuhteluin tai koneellisesti ammattilaisen opastuksella eikä keväinen paastokaan ole pahitteeksi.

Loppuun asiaan kuuluvat toivotukset:

Muistakaa tehdä paljon syntiä, korjaan syödä paljon suklaamunia ja juhlia kaikkia mahdollisia voittojanne hesburgerissa

ja

muistakaa kivittää kaikki läskit, korjaan ostaa kallis kuntosalikortti heti loman loputtua

ja lopuksi

muistakaa julkisesti ristiinnaulita kaikki tahot, jotka kehtaavat esittää, että elämässä voisi keskittyä muuhunkin, kuin seuraavan suupalan miettimiseen ja sen ongelman yhä uusiin ja uusiin luoviin ja pikkutarkkoihin ratkaisuihin, kuinka voisi yhtäaikaa maksimoida kehollisen nautintonsa ja ulkoisen täydellisyytensä.

Hyvää pääsiäistä!

Syödään yhdessä

Syödään yhdessä on teema, johon on mahdoton olla tarttumatta pitkänkään blogitauon jälkeen. Sain nimittäin ruokakulttuurin tähän osaan kiinnostavan näkökulman vegaanivuoteni aikana, kun yhdessä syömisestä tuli käytännössä mahdotonta, jos halusi olla uskollinen projektille, jonka mukaan lautaselleen kokoaa vain ekologista ja vegaanista lähiruokaa (siis viljoja, juureksia, marjoja, sieniä, siemeniä, papuja ja herneitä). Hyvin nopeasti teinkin sen päätöksen, että minulle yhteys ihmisiin on idelogiaa tärkeämpää ja luovuin ekoperiaatteista yhteisten aterioiden ajaksi. Moni kuitenkin valitsee toisin. Haastattelin vegaanivuoteni aikana jokaista eteen osunutta vegaania ja kuulin, että tyypillisesti vegaanin ystäväpiiri muodostuu sellaiseksi, että suurin osa yhteisen pöydän jakajista noudattaa samaa ruokavaliota. Muissa ympyröissä kuljetaan sitten omien eväiden kanssa tai jos kyse on tutusta kyläpaikasta, tai hyvästä laitosruokalasta (tai ravintolasta) saadaan eteen oma yksilöllinen annos.

Akuutti kirjoitti hiljattain aiheesta, jota olen itsekin jo pitkään pyöritellyt päässäni, nimittäin, että tulevaisuudessa ihmisten geeneistä pystytään lukemaan jokaiselle yksilöllisesti sopivin ruokavalio. Tämä tarkoittanee osalle eskimodieettiä, osalle kivikausi-kuuria, joillekin karppausta, muutamille kasvisruokaa ja niin edelleen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka yhteiset ateriat sitten järjestetään, jos osa ei syö leipää, osa ei perunaa, osa ei mitään eläintuotteita, osa ei palkokasveja, osa ei mitään soija- tai sokeripitoista jne. Ja mikä vielä kiinnostavampaa, onko se yhdessä syömistä, että kukin availee omia eväspussukoitaan vierekkäin? Kumpi on yhteisöllisempi eväsretki, kullakin oma pussi vai nyyttikestit ja yhteinen viltti?

Muistan, kun ystäväni lapsi oli aikanaan vaikeasti allergisille lapsille tarkoitetussa päiväkodissa, miten vuolaasti ystäväni kiitteli sitä, kuinka taitavasti päiväkodin keittiö pyrki valmistamaan jokaiselle moniallergiselle lapselle eri raaka-aineista ulkoisesti samannäköiset annokset. Ystäväni oli nimittäin monesti kärsinyt lapsensa tähden, joka tunsi erilaisuutta ja ulkopuolisuutta jokaisilla ei-allergisten lasten syntymäpäiväkekkereillä toisten ahmiessa kakkua ja karkkia yhteisistä kulhoista kun tämä yksi allerginen popsi omia viljattomia-munattomia-maidottomia-soijattomia-pähkinättömiä allergiakeksejään.

Ja sitten on muistettava, että terveys, politiikka, uskonto ja muut ideologiat ovat vain yksi tulokulma ruokaan ja yhdessä syömiseen. Toinen vähintään yhtä tärkeä on kulttuuri ja elintaso. Heurekan uudessa ruokanäyttelyssä oli varsin puhutteleva valokuvasarja, jossa (muistaakseni) viisi nelihenkistä perhettä eri puolelta maailmaa oli valokuvattu sen ruokamäärän kanssa, jonka kussakin maassa keskivertoperhe syö viikossa.(En tiedä oliko tässä valokuvassa mukana myös ruuan hävikkimäärä, Suomessahan se on varsin korkea jopa 30% kotiin ostetusta ruuasta menee roskiin). Vierekkäin olivat lihava perhe, jonka ruokapöytä oli kukkuroillaan punaista lihaa, laiha perhe, jolla ei ollut ruokapöytää, mutta perheen edessä savisessa maassa oli säkki riisiä ja säkki linssejä sekä muutama erivärinen vihannes sekä vielä muutamia muita perheitä, joilla ruokapöydän täyttivät erilaiset teolliset ruokapaketit (Suomessa teollisten ruokien lisäksi oli paljon vilja- ja maitotuotteita, Japanissa paljon kalaa).

En tiedä, onko aivan utopistista toivoa, että syödään yhdessä koskettaisi koko maailmaa, mutta jos näin olisi, millainen olisi se yhteinen ruokapöytä, jossa istuisivat yhdessä köyhä muslimi, rikas juutalainen, allerginen kristitty, ja ideologinen ateisti? Tai millainen olisi edes se ruokapöytä, jonka jakaisivat perussuomalainen hodarinjonottaja, vasemmistolainen leipäjonossa seisoja, hyviä ravintoloita harrastava kokoomuslainen, kotiruokaa arvostava demari sekä superfoodia lautaselleen keräävä vihreä? Ja mihin näistä porukoista mahtuisi muslimitaustainen uussuomalainen tai kadunvarressa kököttävä romanikerjäläinen?

Teuvo Pakkalan kirjasta Lapsuuteni kosketti kohta, jossa perheen isän kuolema johti perheen elintason jyrkkään tippumiseen. Aluksi entiset ystävät auttoivat mutta kaikkosivat pian ja lopettivat kohta kaiken yhteydenpidon. Yhteydenpito köyhiin olisi nimittäin vaatinut jatkuvaa omastaan antamista ja sitä ei haluttu. Siksi kai romanikerjäläisetkin halutaan pois kaduilta. He muistuttavat ikävästi siitä, että meillä olisi mistä antaa, mutta emme halua antaa.

Hiljattain olin Koti Kaupungissa yhdistyksen erinomaisessa yhteisövuorovaikutuskoulutuksessa ja siellä mieleen jäi lause, että mitkään vuorovaikutustaidot eivät auta tai hyödytä, jos hyvä tahto ihmisten välitä puuttuu. Näinhän se on myös mitä yhdessä syömiseen tulee. Vaikka joku onnistuisikin teknisesti kokoamaan sellaisen ruokapöydän, jossa jokaiselle umpi-ideologiselle jäärällekin ekovegaanista pelkkiä ranskalaisia ja jauhelihapihvejä ahmivaan, löytyisi jotain syötävää, niin se ei vielä yksistään saisi näitä kahta istumaan alas viereisille tuoleille ja avaamaan suitaan ruualle ja yhteydenpidolle.

Minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka pystyvät toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kohtaamaan ihmisiä ikäänkuin paljaana heidän elintaso-, kulttuuri, ideologia- ja uskonto-lokeroistaan. Toivoisin itsekin olevani sellainen ja siksi en enää halua lokeroida itseäni enempää vegaaniksi kuin ekovegaaniksikaan ja vaihdan tämän blogin nimen vain: Syömärin päiväkirjaksi.

Oli muuten rohkaisevaa kuulla eilen Sre:n (Suomalaisen ruokakulttuurin edistämis-hankeen) päätösseminaarissa Jorma Ollilan puheenvuorossa, että Suomen maabrändi-komitean loppuraportissa on suositus, että vuoteen 2030 mennessä puolet suomalaisesta ruuantuotannosta olisi luomua ja että samaan vuoteen mennessä kaikki Suomen järvet olisivat juomakelpoisen puhtaita. Mikäs siinä, yleviä hankkeita, kyllä olisi hienoa olla suomalainen, jos kaikki tuntisivat meidät, ei Saunan, sisun ja Sibeliuksen maana vaan puhtaan ruuan ja juomaveden aittana. Siihen vielä päälle sellainen yhdessäsyömisen kulttuuri, jossa samaan ruokapöytään mahtuisi koko maailma kaikkine ideologioineen ja painotuksineen, niin sehän olisi melkein kuin taivas maan päällä.

Ahkera puuhastelu vai laiskana möllöttely?

Kumpi elämäntapa on ekologisempi, se jossa kykitään kaiket päivät puskissa nokkosta poimimassa vai se, jossa maataan laiskana kotona ja vältetään kaikenlaista vaivannäköä niin pitkälle kuin mahdollista?

Oikeastan kysymys on väärin asetettu. Itse huomaan, että moni omista ns. ekologisista elämäntapavalinnoistani perustuu paljon enemmän laiskana möllöttelyyn kuin ahkeraan puuhasteluun.

Otetaan esimerkiksi yksityisautoilun välttely.

Joku voisi pitää sankaritekona sitä, että perheellinen ihminen ei käytä autoa, (vaikka sellainen seisoo omassa kotipihassa) kuin äärimmäisessä pakossa. Minun tapauksessani kyse on kuitenkin kaikkein eniten mukavuudenhalusta.

Ensinnäkin, inhoan koko sydämestäni autonratissa stressaamista ruuhkaisessa Helsingissä, inhoan vielä enemmän parkkipaikoista taistelua, siedän huonosti takapenkillä tappelevia lapsia, joihin oma auktoriteetti ei yllä, kun kädet ovat kiinni ratissa ja inhoan lisäksi kaikkia auton pitoon liittyviä puhdetöitä, kuten renkaiden vaihtoa, huoltamoilla jonottamista, katsastuksen muistamista ja määräaikaishuolloista perillä oloa.

Pyörällä liikkuessani koen aivan toista vapaudentunnetta kuin autoillessa ja samoin nautin joukkoliikenteestä ja siitä ylellisyydestä, että joku toinen ajaa, huolehtii kartanluvusta (tosin ammattiautoilijat eivät sitä edes joudu tekemään), bensan riittävyydestä, ruuhkasta, äksyistä kanssa-autoilijoista yms. ja minä voin keskittyä lehdenlukuun tai lasten kanssa puuhasteluun ja maiseman tarkkailuun.

Toinen ns. ekovalinta, joka yhtälailla perustuu mukavuudenhaluun, on kaikenlaisten isojen kauppojen ja kauppakeskusten välttely.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että niihin joutuu yleensä menemään autolla, mitä vältän, mutta muitakin syitä inhoon on.

Inhoan sitä, etten löydä hakeamiani tavaroita muuta kuin kuljeskelemalla ankeissa varastohalleissa paljon pidemmän matkan, kuin mitä kulkisin kolme kertaa lähikauppaan ja takaisin. Inhoan jos myyjiä joutuu jonottamaan info-tiskeillä, inhoan sitä, että kauppaan on lähdettävä varta vasten, eikä automarkettiin ikinä satu noin niin kuin ohikulkumatkalla. Inhoan myös ruuhkaa, myyjistä tappelevia ihmisiä, ylipäänsä sitä, että ihmisiä on liikaa samassa paikassa, että tavaraa ja valikoimaa on niin paljon, että se houkuttaa elämään yli varojen ja sitä, että ostaessani joudun kuuntelemaan kaikenlaista mainostusta tai ankeaa musiikkia kovaäänisistä.

Sen sijaan iloitsen, kun satun löytämään oman taloyhtiön roskakatoksesta tai roskalavalta täysin ehjän nojatuolin ja lipaston, minua onnistaa kun tutut muuttavat ulkomaille ja myyvät edullisesti (kotiinkuljetuksen kera) kaikki vanhat kirjahyllynsä, olen kiitollinen, kun toiset tutut uusivat ruokapöytänsä ja lastenhuoneensa ja kysyvät kelpaisivatko vanhat meille, olen innoissani, kun huuto.net :stä löydän juuri haluamanlaiseni avohyllykön taas kotiinkuljetus sopimuksella.

Lisäksi minulle sopii se, että kaikenlaiset turhat heräteostokset jäävät kauppaan, kun niissä ei tule edes käytyä. Minulle riittää se, mitä lähiruokakauppa tarjoaa päivittäistavaroiden suhteen. Onnistun välttämään jopa turhan tiheää lähikaupassa käyntiä, kun idätän ja versotan itse tuoretta, eikä kuivatavaroita tarvitse hakea kuin kerran pari viikossa. Tykkään myös tuunailla vanhaa ja tehdä itse lahjoja lastenkutsuille ja kylään viemiseksi. Kotitekoinen hillo (joka syntyy samalla kun tekee perhelle ruokaa) tai lorupussi synttäreitä viettävälle lapselle ilahduttavatkin yleensä saajaperhettä enemmän kuin jostain jättihallista haettu "bulkkilelu" tai viinipullo.

Ruuanlaitossa olen välillä puuhakas välillä taas mukavuudenhaluinen. Silloin kun olen mukavuudenhaluinen, teen niin isoja annoksia, ettei viikkoon tarvitse seistä hellan ääressä tai tiskata likaisia kattiloita. Myös aamupuuron keittoni on vaihtunut tuorepuuroksi aika pitkälti mukavuussyistä. Inhoan nimittäin puuron hämmentelyä ja ainaista pohjaan kärähtämistä (lapsille kelpaa vain maitoon keitetty) sekä mustuneen kattilanpohjan jynssäämistä. Makeat tuorepuurot ja pirtelöt lapsille maistuvat yleensä erinomaisesti ja syntyvät muutamassa minuutissa tehokkaassa sekoittajassa. Jos en jaksa nähdä vaivaa tuorepuuronkaan vertaa (kannun purku osiin ja tiskaus työllistävät hiukan), tarjoan aamiaiseksi vain marjoja pakkasesta (ja ehkä kourallisen pähkinöitä päälle) ja saan yleensä pisteet kotiin.

Idättäminen ja versottaminen sopivat muuten erinomaisesti juuri mukavuudenhaluiselle kotikokille, koska ituja ei tarvitse kuoria (kuten suurta osaa tavallisista vihanneksista) ja samoista versonsiemenistä saa yleensä (lajista riippuen) kolmekin satoa. Kyllä yhdet mullat ja siemenet levittää kasvatusalustoihin helposti sillä vaivalla mitä tekisi kolme eri kertaa hakea kaupasta tuoretta syötävää (ja heittää roskiin kolme tai enemmän pientä muoviruukkua ja muovipussia kaupan salaattien ja versojen ympäriltä).

Vastaus alun kysymykseen: vaatiiko ekologinen elämäntapa ahkeraa puuhastelua vai laiskana möllöttelyä kuuluu siis: ei kumpaakaan.

Mutta oppimista se vaatii. Ja ehkä jonkinasteista kykyä tehdä havaintoja omasta toiminnasta ja siitä, mikä omassa arjessa on yhtäaikaa epäekologista ja epämukavaa, tuhoisaa maapallolle ja kuormittavaa itselle. Hyvä olisi myös huomata, mikä olisi sellaista, josta itse pitää ja maapallo kiittää, että itse voisi elää levossa ja kiitollisuudessa ja myös luonto voisi elää oman kiertonsa mukaan, välillä kuormittuen ja taas uusiutuen.

Henki lähti - makkara säilyi!

Olen jo jonkin aikaa harrastanut "heräteostoksia" kirjastossa. Toisinsanoen tartun täysin suunnittelematta johonkin kirjaan, jonka kansikuva, nimi, kannen väri tai vain katseen korkeudelle sattuminen herättää mielenkiintoni. Tällä metodilla tulee luettua kaikenlaista sellaista, mihin ei muuten ikinä tulisi tartuttua. Siis hyvä metodi jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaansa!

Viimeksi tällaisena "heräteostona" lähti mukaan Hannu J. Ahosen Henki lähti! -suomalaisia henkirikoksia (2009).

Heti johdantokappaleen lopusta kirjasta löytyi tähän blogiin sopiva sitaatin arvoinen pätkä:

"Syitä kanssaihmisen hengenriistämiseen on useita. Makkara on myös ollut syynä henkirikokseen. Yhdessä tapauksessa nakkikioskilla ollut mies sai surmansa, kun paikalle tullut halusi hänkin makkaraa ja uhri ei luopunut omastaan. Nujakan seurauksena mies kuoli. Toisessa tapauksessa ehdittiin hieman pidemmälle, sillä uhri ehti haukata kaverinsa makkarasta palan. Kaveri tietysti suuttui silmittömästi ja uhri pääsi hengestään. Mustasukkaisuuden äärimmäisiin ilmiöihin kuuluu tietysti surmata hän, joka katsoo toisen miehen vaimoa liian pitkään tai liian usein."

Antti Nylen, vegaaniesseisti, jota olen aiemminkin lainaillut täällä kirjoittaa omassa kokoelmassaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lihansyönnin ja maskuliinisuuden suhteesta Subtv:n Äijät-ohjelmassa näin:

"Jone Nikula ja Jouni Hynynen [eräänlaiset viralliset äijät] kiroilevat estoitta, ja vähintään kolmen minuutin välein ajatellaan seksiä ja tehdään selväksi, että Nikula ja Hynynen ovat epätavallisen usein emätinyhdynnässä tai muussa heteroeroottisesti huomionarvoisessa tilanteessa. Enemmän kuin äijyys heitä yhdistävätkin samat halun kohteet: naisten ruumiit, vallankin niiden tietyt osat. Luonnollisesti he himoitsevat myös eläinten ruumiita, vallankin niiden tiettyjä osia. Subtv:n internetsivuilla olevassa ohjelmaesittelyssä Nikula ilmoittaa lempiruuakseen "kuolleet eläimet" ja Hynynen "kaikki, paitsi jotkut vitun idut ja leseet". Ohjelmassa he kokevat peräti neljästi eläinten ja niiden ruumiiden käsittelyyn liittyviä töitä (hirvenmetsästäjän, lihanleikkaajan, kalatukkurin ja sikatilan isännän.)"

Hyvin on siis kyketty lihansyönti maskuliiniseen uhoon molemmissa sitaateissa. Ja te, jotka omistatte telkkarin, katsokaapa joskus makkaramainoksia ja miettikää hetki, minkälaisille ihmisille ne on suunnattu ja mitä arvoja ja arvostuksia ne kantavat? Väitän, että ylikorostunut maskuliinisuus on läsnä aika monessa.

Onko tappamisessa sitten oikeasti jotain lajityypillisesti miehisyyteen kuuluvaa? Jos tähän vastaisi mitä tahansa, vastaus olisi jokatapauksessa väärä, joten jätän vastaamatta. Sen sijaan yhden pikkupojan (ja yhden pikkutytön) äitinä sekä lukuisien pikkutyttöjen ja pikkupoikien uteliaana havainnoijana voin sanoa, että tämäntyyppisiä keskusteluja en ole koskaan kuullut yhdenkään tapaamani pikkutytön suusta:

- tää mun miekka tappaa kyllä kaikki!

(johon kaveri vastaa vielä painokkaammalla äänensävyllä)

- tää mun miekka tappaa myös kaikki!

(Kyseessä oli vain yksi esimerkki pian 3-vuotta täyttävän poikani ja hänen hiljattain 3-vuotta täyttäneen kaverinsa väkivaltakeskusteluista.)

Ansioitunut poikapsykologi Jari Sinkkonen onneksi vakuuttaa, että autot, miekat, väkivaltaleikit, tappelu ja muu nujakointi kuuluvat jokaisen pojan kehityskaareen, eikä niillä ole yhteyttä aikuisen epäsosiaaliseen käytökseen. Monelta äidiltä ja muulta kasvattajalta olen onnekseni myös kuullut, että monesta väkivaltaa syvästi ihannoineesta pikkupojasta on kasvanut äärirauhallisia aikuisia miehiä.

Näin minäkin uskon, enkä olekaan millään tapaa yrittänyt rajoittaa oman poikani rakkautta väkivaltaleikkeihin (enkä edes makkaraan). Pikemminkin ajattelen, että nikulat, hynyset ja nakkikioskeilla toisia makkaransyöjiä murhaavat miehet ovat ehkä jumiutuneet johonkin aikaisempaan kehitysvaiheeseen, joka heiltä on silloin 3-vuotiaana jäänyt hyvää tarkoittavien kasvattajien vuoksi elämättä. Siinä ei tietenkään enää ole mitään hauskaa tai hellyyttävää, jos aikuinen mies ei suostu syömään mitään vihreää tai jos aikuinen mies saa samassa määrin kiksejä väkivaltafantasioista (tai jopa niiden toteuttamisesta) kuin kaksi 3-vuotiasta.

Mieleeni jäi (olisiko ollut Voima-lehden?) kannesta ihastuttava lause, jonka Emma Kari tokaisi jollekin haastattelijalle läpi menneen kasvispäiväaloitteensa jälkeen:

Tunnen suurta hellyyttä valkoihoista, keski-ikäistä lihansyöjämiestä kohtaan. Se maailma, jossa hän oli kuningas on nyt murtumassa ja muuttumassa uudeksi, joten ei ole ihme, että hän on hädissään. (Jouduin siteeraamaan ulkomuistista, koska en arkistoi lehtiä tai löytänyt lähdettä netistä).

Hienoa on sekin, etteivät kaikki edes keski-ikäiset miehet tyydy siihen kukistuvan kuninkaan rooliin, joka väistämättä kuuluu punaisen lihan syömistä jokapäiväisenä oikeutena pitävälle ihmiselle (sukupuolesta riippumatta). Loistava esimerkki tästä on tämänpäiväisen nettisurffailun helmi, uutinen megaluokan nyrkkeilijä Mike Tysonin siirtymisestä vegaaniruokaan.

Kukapa tietää, vaikka muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi jo tosivegaani (ei siis tämän blogin kirjoittajan kaltainen osa-aika kasvissyöjä) presidenttinä? Tuskin moni olisi uskonut 50 vuotta sitten sitäkään, että musta mies hallitsisi maailman keskuksena itseään pitävää Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 2010.

Onko veganismissa mitään järkeä?

Olen viime päivinä lueskellut hyvällä "ruokahalulla" Dalai-Laman elämänkerrallista kirjaa, Vapaus Maanpaossa. Toistaiseksi olen lukenut miehen lapsuudeseta ja ensiajoista Tiibetin lapsihallitsijana luostarissa, en siis voi kommentoida koko kirjaa, vain sen ensimmäistä neljännestä.

En ole mikään Dalai-Lama asiantuntija, mutta mielikuvani on, että Dalai-Lama olisi innoittanut monia länsimaalaisia kasvissyöntiin, eläintensuojeluun sekä muutenkin vihreään ajatteluun. Mielenkiintoista oli siis lukea kirjasta tämäntapaisia katkelmia:

"Erityisen hauskaa oli karata ruoka-aikoina. Tämä johtui siitä, että munkiksi aikovan nuoren pojan oli kielletty syödä määrättyjä ruokia kuten kananmunia ja sianlihaa. Vain vanehmpieni talossa minulla oli mahdollisuus maistella näitä. Kerran muistan, että eräs vanhemmista virkamiehistä sai minut kiinni munia syömässä. Hän oli kauhuissaan ja niin olin minäkin. "Painu tiehesi!" huusin hänelle kurkun täydeltä. Toisen kerran muistan istuneeni isäni vierellä kuin koiranpentu ja vain katsellen, kuinka hän nautti sianlihapaistia, toivoen, että hän antaisi palan minullekin - minkä hän tekikin. Se oli herkullista."

Dalai Lama kertoo samassa kirjassa myös, että tiibetissä buddhalaisten oli yleisesti tapana syödä lihaa, mutta koska eläimiä ei saanut tappaa, maassa asuvat muslimit hoitivat teurastukset. Buddhalaiset eivät myöskään saaneet tilata lihaa (koska se olisi johtanut teurastukseen, ts. lihatukkuliikkeessä/lihakaupassa toimiminenkin oli jätettu muslimien huoleksi). Mikään ei kuitenkaan estänyt buddhalaisia ostamasta ja syömästä lihaa. Poikkeuksena olivat ilmeisesti vain munkit ja erityisesti munkkikokelaat, jotka nämäkin tosin kirjan mukaan kiersivät sääntöä ja varastelivat lihapaloja aina kun siihen tarjoutui tilaisuus..

Hyvin erilainen tulokulma kasvissyöntiin on länsimaisella veganismilla. Vegaaniliitto ry:n säännöistä luin, kohdasta 2 tarkoitus ja toiminta seuraavat kohdat:

"Yhdistyksen toiminnan lähtökohtana on ajatus, että ihmisten ja muiden eläinten kohtelussa tulisi noudattaa samoja oikeudenmukaisuusperiaatteita ja että eläinten riisto on tästä syystä väärin.

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää kasvissyöntiä ja veganismia, elämäntapaa, jossa vältetään kaikkia kokonaan tai osittain eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita, sekä ylipäätään kaikkia tuotteita ja palveluita, joiden tuottaminen perustuu eläinten riistoon.

Veganismilla edistetään terveellisiä elämäntapoja sekä kaikkien elollisten olentojen ja koko luonnon hyvinvointia."

Mielestäni nämä periaatteet ovat kauniita paperilla, mutta minun on vaikea nähdä, kuinka ne käytännössä voisivat toteutua missään muussa kuin paratiisimaailmassa, jossa resursseja riittää kaikille loputtomasti, eikä mitään kilpailua elintilasta tämän vuoksi pääse syntymään.

Biologiassahan olemme oppineet, että kaikkien eliöiden elämä (ihminen ei ole tästä poikkeus) perustuu aina kilpailuun resursseista. Toisin sanoen, me (niin kuin kaikki muutkin) elämme täällä "syö tai tule syödyksi" maailmassa.

Tietenkään sen ei enää nykyaikana tarvitse ihmisillä tarkoittaa konkreettista eläimien syömistä. Aivan äärimmilleen viety veganismikin on nykyoloissa mahdollista, kiitos pitkälle kehittyneen kemian- ja lääketeollisuuden, jotka kaikessa hyvyydessään ovat tuottaneet meille B12 vitamiinin, jota ilman vegaani ja hänen lapsensa ennen pitkää kuolisivat.

Silti yhä nykyaikanakin on fakta, että ellemme me ihmiset olisi näin massiivisena populaationa levittäytyneet lähes koko maailman lähes kaikkiin kolkkiin taloinemme, peltoinemme, teinemme, autoinemme, roskinemme jne.. olisi kaikilla muilla tämän maapallon eliöillä aivan toiset mahdollisuudet elää, eli kilpailla niistä resursseista, joista me ihmiset nyt haukkaamme "leijonan"osan.

No mikäänhän ei tietenkään estä tiukkaa vegaania olemasta myös hyvin väestönkasvukriittinen, pidättäytymään itse kokonaan lisääntymästä ja lisäksi viemästä pienten perheiden ilosanomaa kaikkialle maailmassa. Se, mikä minua tiukassa veganismissa ärsyttää ei kuitenkaan ole se, miten vähän vegaanipiireissä puhutaan väestönkasvun vaikutuksista "kaikkien elollisten olentojen ja koko luonnon hyvinvointiin", vaan se, että vegaanipiireissä ehkä unohdetaan, että lopputulos on silti aina enemmän kuin keinot.

Mitä tällä tarkoitan? En olen vielä päässyt keskustelemaan aiheesta kenenkään vegaaniliiton edustajan tai muun tiukkis-vegaanin kanssa mutta voisin kuvitella, että vegaanit eivät hyväksyisi esim. liivatteesta (tai jostain muusta eläinperäisestä aineesta) valmistetua biohajoavaa "muovia". On totta, että biomuovia voi tehdä (ja tehdään) myös kasviraaka-aineista, mutta onko raaka-aineella loppujen lopuksi mitään väliä, jos

"YK:n ympäristöohjelma on määritellyt, että joka vuosi miljoona merilintua kuolee muovin takia, ja noin 100 000 merikilpikonnaa sekä merinisäkästä (hylkeitä, merileijonia, valaita, delfiinejä) kokee saman kohtalon." En muista lukua, mutta myös hirmuinen määrä pingviinejä tukehtuu vuosittain muoviroskaan.Lähde

Jos biomuovi mistä tahansa raaka-aineesta tehtynä estää nämä kuolemat, eikö sen pitäisi olla vegaaniliiton arvojen mukaista?

Sitäpaitsi mitä tulee liivatteesta urputtamiseen, jokaisen vegaanin pitäisi sen verran perehtyä lihateollisuuteen, että ymmärtäisi, ettei possuja tai lehmiä liivatteen takia tapeta vaan liivate on lihateollisuuden "sivuvirtaa", jotain, jolle pitää keksiä käyttökohteita, jottei se joutuisi teollisuuden näkökulmasta kalliisti biokompostoitavaksi. Siinä vaiheessa kun lihansyönti on marginalisoitunut niin, että jossain tapettaisiin todella kokonainen eläin sen sisältämän liivatteen takia, on liivatteelle jo aikaa sitten keksitty kasviperäiset korvikkeet, sen verran kalliiksikin sellainen liivate tulisi..

Toinen esimerkki ääriveganismin tukehtumisesta omaan liiallisen idealismiinsa löytyy hirvimetsältä.

Minustakaan ei ole mukavaa ajatella hädissään metsässä ihmisiä ja heidän pyssyjään pakoon juoksevia eläimiä. Mutta kas vain, kun tämä ihmissuku meni lisääntymään niin, ettei suurpedoille (ahma, susi, karhu) enää ollut tilaa meidän teollisuusmetsissämme, niin hirvikanta pääsi räjähtämään ja ihmisen, joka aloitti susien tappamisella ja heidän reviiriensä kutistamisella, täytyi seuraavaksi alkaa tappaa hirviä. Lisäksi meille ihmisille syntyi jossain vaiheessa halu päästä liikkumaan nopeasti paikasta toiseen ja me rakensimme hienon tieverkon ja hienoja autoja, jotka myös toimivat tehokkaina "hirvenmetsästyslaitteina". Hirven lopettaminen autolla on kuitenkin tietääkseni hirvelle melkolailla tuskallisempaa pyssyyn verrattuna ja lisäksi siinä leikissä lähtee usein henki myös ihmiseltä.

Onko hirvenmetsästykselle siis olemassa jokin tosivegaaninen vaihtoehto, muu kuin se, että 90% ihmiskunnasta räjäytettäisiin ilmaan tai se, että ne loput harvat aidot metsät aidattaisiin kilometrin korkeudelta ja ihmisiltä (myös heidän pakokaasuiltaan) estettäisiin kokonaan pääsy näihin viimeisiin ekologisiin linnakkeisiin.

Jotta tästä postauksesta ei tulisi mammuttimaisen pitkä kiirehdin loppupäätelmiin:

Minun tämänhetkinen kantani on, että veganismi on syvimmältä olemukseltaan uskonto, vaikka liitto itse väittääkin olevansa "polittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton". Taannoisessa ylioppilaslehdessä (jos oikein muistan) oli hyvä juttu tiedekriittisistä ihmisistä ja siitä, miksi aina vaan (täysin riippumatta tieteen valtavirrasta) löytyy esim. ilmastonmuutoskriitikoita, kreationisteja tai ihmisiä, jotka eivät rokota lapsiaan. Syy oli tietysti "uskovaisuus". Ja uskovaisuuden hyvä mittari oli tämän artikkelin kirjoittajan mukaan se, löytyykö mitään argumenttia tai perustetta, jolla (esim. ilmastonmuutosen kieltävä ihminen) suostuisi muuttamaan näkökantansa ja hyväksymään ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Jos ei löydy, kyse on puhtaasta uskonnosta.

Saman voisi kysyä esim. Vegfest-tapahtuman järjestäjiltä (jotka eivät sitten halunneetkaan minua Tampereelle luennoimaan tai kertomaan blogistani, koska tunnustin syöväni silloin tällöin eläintuotteita ja kannattavani muutenkin "joustavaa veganismia" ts. mahdollisimman pientä eläinkulutusta mutta kuitenkin tilanteen mukaan toimimista.) Siis nyt se kysymys Vegfest-ihmisille:

Voitko kuvitella mitään uutta tutkimustulosta tai muuta tietoa maailmasta/ihmisistä/eläimistä, joka saisi sinut jossain tilanteessa syömään lihaa, juomaan maitoa, käyttämään liivatebiomuovia, ampumaan hirven, käyttämään rannoilta kerättyjen kuolleiden merinilviäisten kuorista valmistettuja lisäaineita, kaatamaan lintujen pesimäpuun, räjäyttämään karhun pesäluolana toimineen kallion, rakentamaan kesämökin merenrantaan, jossa lepattelee harvinainen perhonen, raivaamaan pellon niitylle, jossa myyrät ja hiiret aiemmin möyrivät, kulkemaan valtamerilaivalla läheltä merilintujen pesimäalueita jne.

Jos mikään koskaan ei saisi sinua muuttamaan nykyistä käsitystäsi, olet auttamottomasti uskossa.

Lisäksi jos vastasit jokaiseen edellä esitetyistä kysymyksistä kieltävästi, olet varmaan lihan, maidon, kananmunien, nahkakenkien, hunajan, villan, silkin, liivatteen ja eläinlisäaineiden lisäksi luopunut myös kaikesta maa- vesi ja ilmaliikenteestä, nykyaikaisesta asumisesta, kaikista metsäteollisuuden tuotteista kuten paperista ja huonekaluista, kaikista kaukaa tuoduista tuotteista, kaikesta viljellystä ruuasta, ehkä jopa hengittämisestä, sillä kukapa ei joskus olisi vetäissyt kärpästä nenäänsä kesällä kun niitä pörrää ympärillä riesaksi asti.

En malta olla vielä loppuun kirjoittamatta hauskaa, suorastaan yllättävää pikku yksityiskohtaa eräästä luontokirjasta, jota lueskelin löytääkseni luontokerholaisille hauskoja tarinoita eläinten käytöksestä. Selvisi nimittäin, että eräs petokala (olisikohan ollut barracuda) harrastaa jotain, jota voi melkein kutsua lihantuotannoksi. Tällä petokalalla oli nimittäin tapana pienenä parvena ajaa iso pikkukalojen parvi saarroksiin johonkin matalaan lahdenpoukamaan ja sitten joukolla vartioida, ettei parvi pääse pakenemaan "aitauksestaan". Sitten ei tarvinnutkaan harrastaa työlästä saalistamista pitkään aikaan, sen kun vaan ui matalikkoon popsimaan muutaman kalan silloin tällöin parvesta ja sitten vatsa täytenä takaisin omalle vartiopaikalleen "eläväksi piikkilanka-aidaksi ateriaa sulattamaan".

Mitä hc-vegaani syö?

Sain vaihteeksi uuden lempinimen, kun eräs kaverini innostui nimittämään minua hc-vegaaniksi jonkin sellaisen perusteella, mitä olin kirjoittanut täällä blogissa. Itse minun on hyvin vaikea määrittää itseäni hc-vegaaniksi tai hc miksikään muuksikaan, mutta eivät kai ne fundamentalistitkaan itseään sillä nimellä kutsu..

Mutta asiaan, eli mitä tällainen hc-vegaani on tänään syönyt. Kuten alla olevista ruuista voi päätellä, ruokani on elävöitynyt kovasti sitten kun viimeksi kirjoitin omasta ruokapäivästäni.

Aamuni alkoi tuorepirtelöllä, jonka valmistuksen olin aloittanut edellisenä iltana laittamalla pieneen vesimäärään turpomaan kourallisen kaurahiutaleita ja muutaman cashew-pähkinän sekä hyppysellisen ruusunmarjajauhetta. Aamulla lisäsin joukkoon vielä omenamehua ja banaanin ja soseutin kaiken ihanaksi pirtelöksi. Koska pidän makeasta, aion ensi kerralla lisätä tähän reseptiin vielä pari kuivattua ananasta.

Lounaaksi popsin nuudeleita ja niiden kanssa porkkana-auringonkukansiemenlisäkettä sekä mung-pavun ituja. Porkkanalisäke syntyi kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että paistoin pannulla rypsiöljyssä kuivattua porkkanaraastetta (tuore käy yhtä hyvin) ja auringonkukansiemeniä. Lisäsin mausteeksi vähän soijakastiketta ja sidosaineeksi ruokalusikallisen soijakermaa. Lisäsin porkkanalisäkkeen ja reilusti tuoreita mung-pavun ituja sekä roppakaupalla sitruunamehua keitetyn nuudelin päälle omalla lautasellani.

Päivällä söin luontokerholaisten kanssa puolisen desiä Ben&Jerrys jäätelöä sekä yhden maitovanukkaan (meillä oli aiheena kulutusvalinnat ja lapset saivat ostaa tiettyjen ohjeiden mukaan kaupasta itse valitsemiaan tuotteita yhteisesti syötäväksi. Kriteerinä yhdellä ryhmällä oli miettiä pakkausjätettä, toisella ryhmällä tuotanotapaa ja kolmannella ryhmällä kotimaisuus-ulkomaisuus kysymystä. Kasvissyönnistä ei puhuttu).

Illalliseksi söimme kaupan luomuhernekeittoa ja sen päällä runsaasti mung-pavun ituja sekä paahtoleipiä maapähkinävoin ja härkäpavun versojen kanssa.

Onko tämä nyt sitten hc-veganismia, ei minusta, mutta ehkä ulkopuolisesta se tuntuu siltä. Eikä tälle päivälle sattunut edes mitään isotöistä itsejalostusta (idut ja versot olin toki itse tehnyt, mutta en juuri tänään.) Huomiseksi otin pakastimesta sulamaan viime syksynä tehtyjä hernepihvejä, jotka on kiireesti syötävä pois ennen kuin vanhenevat.