Tervetuloa luomuteollisuus ja keliakia?

Kuka ajattelee, että luomu on pientä, puhdasta ja paikallista? Kuka lisäksi ajattelee, että luomu on kotoista, perinteistä ja lisäaineetonta?

Itselläni oli tapana ajatella suunnilleen näin, kunnes opin, että markkinoille puuhataan kovalla kiireellä luomulisäaineita (muutama on jo tullut), että luomun tuotannossa halutaan kasvattaa volyymiä (kansainväliset markkinat odottavat!) ja että luomuruuan menekin kasvu edellyttäisi nimeomaan luomun teollistumista ja uusien, luomulle soveltuvien teollisten menetelmien kehittämistä.

Kun yritin tätä kehitystä kyseenalaistaa opin, että luomusta on eriytymässä kaksi erillistä haaraa, teollinen luomu ja sitten tämä "maatilatoriluomu" (vaikka oikealla maatilatorillahan kaikki ei olekaan luomua).

Toisin sanoen, teollinen luomu eroaa lopulta tavanomaisesta tuotannosta (tässä minun kauhuskenaariossani) jossainvaiheessa enää siten, että luomukarkeissa on rivi luomulisäaineita, että luomupellossa on kasa kemiallisia luomutorjunta-aineita, että luomusonnit popsivat luomu-luulihajauhoa ja että luomulehmät lypsetään luomulypsyroboteilla.

Tätäkö me haluamme? Ja vainko siksi, että luomuleivän hintaa saataisiin pudotettua 50 sentillä per leipä?

Huomasin harmikseni myös, että lähikauppani (joka on kunnostautunut hankkimaan hyllyilleen monia luomutuotteita pyynnöstäni) on saanut leipähyllyynsä näkyvän mainoksen kanssa luomuruisleivän, jossa on leivonnan apuaineena käytetty gluteenia.

Gluteeni ei toki ole mikään peikko noin itsessään. Sehän on viljan proteiini, jota etenkin vehnää sisältävät tuotteet sisältävät luonnostaan. Gluteenilisäystä voi silti pitää harmillisena etenkin luomuleivässä, sillä lisättyyn gluteeniin ja ylipäänsä gluteenin ylimääräiseen käyttöön on liitetty epäilys (siis pelkkä epäilys) sen mahdollisesta vaikutuksesta keliakiariskin lisääntymiseen (edellytyksenä on toki perinnöllinen alttius siellä pohjalla).

Ruotsissa ja Suomessa, joissa on pitkään syöty teollista leipää (joissa tätä gluteeni-lisääkin käytetään) keliakiadiagnoosit ovat nimittäin kasvaneet kasvamistaan. Tämän (hatarahkon) näytön lisäksi keliakia-gluteeni -teoriaa tukee sellainen hassu "sattuma", että kun Ruotsissa oli kokeilu lisätä teollisiin vauvanruokiin gluteenia, niin samaan ajankohtaan osui selvä piikki pikkulasten keliakiadiagnooseissa.

Pelätkää gluteenia jos tahdotte tai olkaa pelkäämättä, itse en ainakaan halua omille lapsilleni ehdoin tahdoin syöttää elintarviketta, johon on vasta muutaman kymmenen vuoden ajan lisätty jotain, mitä siinä ei ole satojen edeltävien vuoden aikana ollut ja joka pahimmillaan saattaa aiheuttaa sellaisen elinikäisen riesan kuin keliakia. (Tämä on myös se syy, miksi en ole koskaan innostunut seitanista tai muistakaan teollisista lihankorvikkeista.)

Harmistuin myös suunnattomasti tästä teollisen luomuruisleivän näkyvästä mainoksesta: panosta tulevaisuuteesi (tai jotain sen suuntaista), kun kuitenkin apuaineena tässä "tulevaisuusleivässä" oli tämä pahanilmanlintu lisäaine-gluteeni, jonka keliakiariskittömyydestä ei ole varmuutta.

Niille, jotka lisättyä gluteenia aikovat tästälähtien välttää on loppuun kertoa vähän hyviäkin uutisia. Lähileipä-standardi kieltää gluteeni-lisän käytön! Hip hei! Seuraavaksi tilaisin viranomaisilta meille vaikkapa sellaisen maatiais-standardin, joka kieltäisi kaikkien uusien temppujen tuomisen yritä-erehdy -periaattella meidän jokapäiväiseen leipäämme.

Jos karhut laihduttaisivat, mitä meille tapahtuisi?

Varma kevään merkki tässä perhepiirissä on, kun äitini huudahtaa minulle eteisessä (heti kun olen saanut pitkän, peittävän takkini riisuttua), "Kylläpäs sinä olet laihtunut!"

Varma syksyn/talven merkki on myös se, kun appiukkoni kysäisee puolihuomaamattomasti kahvipöydässä, "mikä se sinun painoindeksisi on.."

No, jätetään sukulaiset nyt vähäksi aikaa rauhaan ja kysytään, kuinka moni tämän blogin lukijoista on havainnut saman? Että keväällä paino putoaa ihan itsestään ja että syksyllä sitä kertyy, ihan itsestään.

Joskus hamassa nuoruudessa, kun vielä yritin taistella tätä maailman luonnollisinta sykliä vastaan, mm. laihdutuskuurien voimin, isäni kysäisi minulta kerran, olenko koskaan huomannut, että vain lihavat ihmiset laihduttavat (tämä oli siis 90 luvulla, nykyään kai vain laihat ja normaalipainoiset laihduttavat ja lihavat ovat keksineet jo aikaa sitten järkevämpää tekemistä). Isän pointti lihavien laihduttamisesta oli se, että jos kerran vain lihavat laihduttavat, niin ehkä se on juuri laihduttaminen, joka tekee ihmisestä lihavan tai ainakin pitää hänet siinä tilassa.

Vastaavan esimerkin kertoi äitini eräästä vanhasta työkaveristaan, jonka ikuinen puheenaihe kaikilla kahvitunneilla oli omat laihdutuskuurit. Tämä täti oli aiheesta niin innostunut, että toi jopa kahvihuoneen seinälle näytille painotaulukkonsa (hienon graafin), jossa muutaman gramman pudotus vyötäröllä näkyi heti valtavana pudotuksena "pörssikurssissa".

Koska tarinan on tarkoitus olla varoittava esimerkki, on kerrottava vielä, että kun äitini sattumalta vuosia työpaikan vaihdon jälkeen törmäsi tähän laihdutusintoiseen tätiin, oli tämä paisunut lähes muodottoman lihavaksi.

No, miten tämä kaikki liittyy tämän blogin punaiseen lankaan, eli siihen, mitä meillä tänään syötiin? Liittyypä hyvinkin. Meillä syötiin tänään (tai oikeastaan eilen, koska kirjoitan tätä aamulla, kun lapset vielä nukkuvat) porkkana-linssikeittoa (johon innokas 2v kokkiapulaiseni lorautti suoraan pullosta rypsiöljyä), sen päällä tarjoiltiin aimo keko rypsiöljyssä uivia kotimaisia herneitä ja papuja, sekä vielä tuoreita mungpavun ituja. Njam. Rasva on ihanaa!

As.Oy Maltan murkinat

Uskomatonta, eli totta, mutta yhteisökerrostalohanke meidän ja 70 muun perheen kanssa edistyy! Tänään juuri kuulimme asukasillassa, että tulevan kotimme piirtää arkkitehtitoimisto, joka on mm. piirtänyt Viikin infokeskuksen sinisen ympyrätalon ja Vuosaaren hienon merimiesten "puukalan". Kyllä meidän siis kelpaa. Vielä innostavampaa oli kuulla asunto-osakeyhtiö Maltan ruokaryhmän suunnitelmista koko 70 kotitalouden säännöllisistä yhteisistä illallisista.

Hankkeen yksi äideistä ja johtohahmoista jopa intoutui ruokaryhmän esittelyn jälkeen pitämään puheenvuoron, jossa hän muistutti maailman muuttuvan yhteisten ruokailujen voimin, ja kuinka tästä todistavat hänen lisäkseen muumimamma, Jeesus ja tasavallan presidentti. Muumimamman puheenvuoro meni suunnilleen niin, että kukaan ei voi olla kauaa vihainen syötyään hyvän aterian, Jeesuksella taas oli kuulemma kiire varmistaa joka välissä viinin ja leivän riittävyys, koska hän tiesi, mikä valta yhdessä jaetuilla aterioilla on, presidentit kaikkialla maailmassa puolestaan tarjoavat vierailleen huippukokkien laatimia juhlavia aterioita miksipä muuksi, kuin varmistaakseen hyvät diplomaattisuhteet ja maailmanrauhan!

Hitaana hämäläisenä oma istuntoni asukaskokouksessa meni (tunnustetaan se tässä) melkolailla muutosvastarinnan kourissa kiemurrellessa ja kaikenlaisissa murinoissa pikku yksityiskohdista ja siitä, saankohan juuri minä varmasti oman ääneni kuuluviin tällaisen ison porukan veneen perätuhdolta käsin. Kotona onneksi karjalaiset sukujuureni heräsivät talviunestaan ja tajusin, miten uskomaton rikkaus piilee siinä ajatuksessa, että iso joukko toistensa välittömässä läheisyydessä asuvia naapureita todella hoitaisi osan ruokahuoltoaan yhdessä.

Suoraan sanottuna en meinannut pysyä nahkoissani, kun oivalsin, että 70 perheen joukkovoima tekisi meistä kaupan keskusliikket ohittavan sisäänostajan, että mikään ei estäisi meitä solmimasta suoria suhteita erilaisiin viljeilijöihin ympäri uutta-maata, että mikään ei pidättelisi meitä hankkimasta yhteisön pakastinta täyteen kotimaisia marjoja ja sieniä ja kylmätiloja (jotka nekin tietysti rakennettaisiin isoiksi) täyteen kotimaisia juureksia ja vihanneksia, papuja, herneitä ja siemeniä. Että luonnollisesti meillä olisi varaa hankkia myöps parhaat ja laadukkaimmat prosessointivälineet ja että kaiken tämän lisäksi meillä olisi vielä valtava joukko käsipareja toteuttamassa näitä hienoja ideoita ja siivoamassa ja tiskaamassa keittiötä jälkikäteen.

Pienenä lisähuomautuksena, että myös yhteisön lihaanit voisivat riemuita siitä, että yhteisötalo voisi hankkia suoraan tilalta vaikka kokonaisia luomuporsaita ja -lampaita (hyvin huokeaan hintaan verrattuna siihen, miten luomulihaa yleensä kuluttajille myydään.) Yhteisö voisi myös hankkia lihasahan ja kylmätilat raakakypsytystä varten.

Jos joku nyt innostui tästä (ei mainokseksi tarkoitetusta) postauksesta, niin ei muuta kuin kipin kapin liittymään koti kaupungissa (hem i stan) -yhdistyksen jäseneksi. Jäsenmaksu on vaivaiset 20 euroa vuodessa ja mikään ei estä esimerkiksi teitä ruokablogaajia rakennuttamasta itselleen uutta yhteisökerrostaloa, jonka johtavana ajatuksena olisi herkullinen, laadukas, naapureitten kesken jaettu ruoka. Siitähän tässä kuvien kanssa ruokablogaamisessakin kai on kyse. Jakaa näiden käsien tuotos mahdollisimman monen lukijan kesken, vai mitä?

Oikealla vielä virtuaalisesti teille jaettu soppa, joka meillä syötiin tänään, olkaa hyvät.

Hesarin perunavirhe

Silmäilin tänään koulutuksen luppominuutteina Hesarin ruokasivuja. Kuinka ollakaan kotoinen peruna oli päässyt Ruokateeman kokosivun jutuksi. Jutun idea oli sinänsä hyvä, eli siinä toimittaja kyseli, miksi edullisen, kotoisen ja erittäin ekologisen raaka-aineen, eli perunan kulutus vähenee kokoajan. Toimittaja huomasi jopa sanoa, että jos perunan kulutuksen vauhti pysyy samana, niin "viimeinen perunansyöjä sammuttaa kellarista valot runsaan 40 vuoden kuluttua".

Kiinnitin itse jutussa huomita siihen, miten toisaalta todettiin, että pastan (tai nuudeleiden) keittäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perunan ja että multainen peruna on raaka-aineena "pelottavampi" kuin steriilin näköinen muovinen pastapussi.
Sitten toisaalta, ihan kuin toimittaja ei olisi ymmärtänyt, mitä haastattelulaatikkoon juuri äsken kirjoitti, hän tarjoili heti "pääjutun" viereen puolisivullista vielä paljon perusperunan keittoa monimutkaisempia perunalisäke. reseptejä.

Toisinsanoen, kun hän nyt ensin ilmaisi huolensa siitä, että kuluttaja ei ehdi/viitsi/jaksa/uskalla keittää hitaasti kypsyviä multaisia perunoita. Niin kuitenkin hän heti reseptit-kappaleessa uskoi, että nämä samat kuluttajat ehtivät/viitisivät/jaksavat/uskaltavat tarttua siihen samaan multaiseen perunaan tehdäkseen jotain moninverroin perusperunankeittämistä monimutkaisempaa ja hitaampaa, kuten

kermaperunoita
uuniperunoita
hasselbackanperunoita
suola- eli ryppyperunoita
leipurinperunoita
perunalunta
perunasosetta
röstiperunoita
perunalettuja

Toinen vaihtoehto on tietysti se, ettei toimittaja olettanutkaan kuluttajien ryhtyvän väsäämään näitä monimutkaisia lisäkereseptejä arkiruuaksi, vaan kenties vieraille ja juhlaan, mutta eikö juuri arkiruoka ole se, jossa näkyy jonkun raaka-aineen kulutuksen lasku ja nousu? Lanttua ja punajuurtakin syödään runsaasti joulusesonkina, mutta koska käyttö muina vuodenaikoina on olematonta, ei näiden juuresten kulutusjuhlasta todellakaan voi puhua.

Tai sitten tässä oli kyse samasta ilmiöstä, joka näkyy usein kauppojen asiakasomistajalehtien resepteissä. Tehdään lehteen resepti vaikkapa kalakukosta, johon ei sitten edes saman ryhmän kaupasta löydy raaka-aineita (tuoreet muikut), mutta sen sijaan einesversio löytyy kyllä hyllytä (valmis kalakukko).

Hesarilla nyt ei varmaan toisaalta ole mitään syytä puffata elintarviketeollisuutta ja houkutella ihmisiä ostamaan lisää pakastealtaasta, kuivahyllyiltä ja einesosastolta löytyviä valmiita peruneineksiä

tai mistäpä sitäkään tietää.

Jäin myös miettimään Hesarin linjaa luomun markkinoinnissa ja syytä siihen, miksi reseptissä, Lämmin perunasalaatti, oli ainesosana 4 luomumunaa, mutta reseptissä, Peruna-ruispohjainen lohipiiras, olikin 2 kananmunaa?

Itse pitäisin hienona linjauksena sitä, että vähän samaan tapaan, kuin jotkut seurakunnat siirtyivät aikanaan tarjoamaan pelkkää reilunkaupan kahvia, niin Hesari ja monet muut ruokamediat siirtyisivät resepteissään ehdottamaan vain luomumunia ja luomumaitoa (näitä molempia on jo kaikkialla helposti saatavilla ja kuluttajat ovat ymmärtäneet hiukan korkeamman hinnan yhteyden laatuun ja tuotanto-olosuhteisiin).

Itse uskon, että jos perunankulutusta halutaan ylös, on paras heti alkajaisiksi lopettaa puheet luonnosta vieraantuneesta sukupolvesta (monet näistä leimoista toimivat vain itseään toteuttavina ennusteina), mutta hyväksyä se tosiasia, että monet ihmiset (nuoret ja vanhat) elävät nykään niin kiireistä ja tarkkaan aikataulutettua arkea, että 15 minuutin säästö ruuanvalmistuksen kokonaisajassa tuntuu paljolta.

Siksi minusta onkin typerää tuoda tällaisessa yhteydessä esiin jotain monivaiheisia perinneperunalisäkereseptejä (ja leimata taas perunaa joko vain tylsäksi ja hitaaksi peruslisäkkeeksi tai sitten juhlavaksi erikoiskuriositeetiksi vieraspöytään). Ai niin, olihan Hesarilla sentään yksi suht nopea, arkipöytäänkin sopiva "perunaruoka" nimittäin perunacurry. Perunacurryssä oli jopa kasvisperäinen proteiininlähde, tofu, mutta kas vain, tämäkin perunaruoka neuvottiin tarjoamaan riisin kera.

Kiire on varmaan hesarillakin, kun näitä ruokasivujaan tekevät...

Päivän reseptiksi valitsin tälläkertaa vaihteeksi jonkun muun kuin itseni kehittämän ruuan. Tulinen perunakaalipannu löytyy tämän blogin lisäksi kirjasta Härkäpapua sarvista s.100 (tekijät, Somersalo, Mattila, Tuomisto, Haimi). Lihansyöjille vihjeeksi, että raa´at perunapalat voi myös kypsentää samassa paistinpannussa tai uunivuoassa (kannen alla) raakojen lihapaljoen kanssa nesteessä. Sain kerran tällaista ruokaa venäläisen ystäväni luona, joka kertoi että tällaista hänen isoäitinsä usein teki ja hyvää oli.

Minusta onkin erinomainen idea kypsentää samassa pannussa useampia asioita kerralla ja samalla energiankulutuksella. Vielä kun saisi tänne sellaisen kypsennyspannun, josta luin intialaisen kasvissyöjän kirjasta. Siis yksi kattila, jossa on monessa kerroksessa ritilöillä tai pohjilla erotettuna neljä eri kypsennysmisastiaa. Kaikissa kypsyy oma kasvisruokalajinsa nopeasti ja saman lämpöenergian hyödyntäen.

Vuosi vegaaninan päättyi, elämä ekoilijana alkoi

Olen kovasti koettanut pitää näppini erossa näistä blogijutuista, mutta niin vain tuntuu käyvän, että samalla voimalla, jolla ylös ilmaan heitetty omena putoaa maahan, etsiytyy tämä syömärikin aina tilaisuuden tullen verkkoon ja aloittaa jonkun muka uuden blogin pitämisen.

Niinpä teinkin sitten sen päätöksen, että miksi suotta aloittaa uutta, kun voi yhtä hyvin paikkailla vanhaa. Varautukaa siis, että blogiin on lähiaikoina tulossa nimenmuutos ja muutenkin kaikenlaista uutta.

Ensinnäkin yritän palata lähemmäs ruokablogien alkuperäistä ideaa, eli kirjoittaa enemmän siitä, mitä meillä tänään syötiin. Paasaamista yritän harrastaa puolestani vähemmän, mutta katsotaan kuinka onnistun (ekoprofeetta on elossa). Saatan myös kertoilla muista kuulumisista, kuten elintarviketeollisuuden uusista tuulista (aloitin tällä viikolla täydennyskoulutuksen, jonka lopuksi minusta pitäisi tulla tuotekehitysasiantuntija johonkin suomalaiseen liukuhihnaruokatehtaaseen (pyydän anteeksi tätä arvolatautunutta ilmaisua). Lisäksi, kuten olen täällä kertonutkin, vedän ihastuttavaa 8-10 vuotiaiden lasten luontokerhoa ja jo muutamassa viikossa tämä työ on saanut pääni pyörälle ja sydämeni ympäri siitä, miten helppoa, palkitsevaa ja äärettömän hauskaa on kasvattaa uutta sukupolvea hieman vihreämpään ajatteluun.

Piilovegaanit ja muut salaa rakkaat

Vuosi vegaanina on päättynyt ja on viimeisen postauksen aika. Ryhdyn hommaan blogin pitäjän näkökulmasta haikein mielin, mutta muuten iloiten siitä, mitä kaikkea vuosi on tuonut eteen.

Ensinnäkin oli hienoa alkutalvesta 2009 huomata miten tiukassa lihanhimo istui. Näin jopa unia, jossa punaisesta lihasta leikatut pihvit tirisivät pannussa ja säälittelin itseäni juuston puuttesta joka kerta kun voitelin itselleni leivän. Oli myös hämmentävää tajuta, miten vähän Suomessa (puhumattakaan tässä etelä-Suomessa)tuotettua ruokaa tapaa ravintoloista tai kauppojen hyllyiltä.

Hyvin nopeasti jouduin myön huomaamaan, miten uusiin saappaisiin olin astunut sosiaalisesti, kun minulta kysymättä, sain päälleni joka kerta uuden identiteetin, kun erehdyin mainitsemaan vegaaniprojektistani.

Antoisinta vuodessa oli kuitenkin ehdottomasti ruoka itse. Ennen vuotta 2009 osasin valmistaa esimerkiksi kaalista vain kolme ruokalajia, jota olivat jauheliha-kaalikeitto, jauheliha-kaalivuoka uunissa ja karjalainen kaalipiiras ilman lihaa. Nyt kaalista riittää hyviä vegereseptejä niin paljon, että voisin tehdä pelkästä kaalista keittokirjan, jos haluaisin (ja jos joku kustantaja uskosi siihen). Mutta kaalin lisäksipä olen löytänyt myös punajuuren, lantun, perunan, porkkanan, sienet, marjat, villivihannekset, idut ja versot ja kaikki aivan uudella ja kiinnostavalla tavalla.

Jos vuodessa olisi enemmän kuukausia, yrittäisin varmasti vielä jatkaa projektia kuivattujen herneiden ja papujen kanssa. Niistäkin kokeiluja on toki kertynyt, mutta lopputulokset ovat jääneet vaatimattomiksi (siis jotain mitä vain perheen aikuiset ovat suostuneet syömään ja pahimmillaan hekin ovat saaneet palkaksi rohkeudestan kiusallisia ilmavaivoja). Uskon kuitenkin, että herneessä ja härkäpavussa olisi ihan yhtä paljon löydettävää kuin kotimaisissa juureksissakin, joten siinäpä olisi jollekin toiselle innokkaalle blogaajalle myös puuhaa.

Vaikka tammikuun puolessa välissä onkin vähän myöhäistä kertoa uudenvuoden lupauksistaan, kerron silti, mitä vuosi 2010 tahtoo tuoda tullessaan tälle pian entiselle blogaajalle. Olen intoa puhkuen ilmoittautunut opettajaksi lasten luontokerhoon ja viimeksi tänään pesin maitopurkkeja, kalapuikkopaketteja, suklaakääreitä ja kananmunakennoja suureen pussiin nimeltä luontokerhomatskut. Ehkäpä pysähdyttävien elämystuokioiden, verrattomien yhteisleikkien ja tiukan infoamisen mukana saan istutettua nämän kourallisen lapsia mieliin siememen, joka aikuisuudessa itää kohti hyvän, kotimaisen kasvisruuan vaatimista.

Siihen asti näkemiin ja tsemppiä kaikille bloggaamista jatkaville kollegoille, sekä suunnaton kiitos Sre-lle ihanasta illasta ravintola Lasipalatsissa.

ps. otsikko viittaa siihen, että jos/kun jatkan vegaanina/vegetaristina/ekoilijana/flexarina, miksi ikinä haluatte kutsua, yritän tehdä sen vaihteeksi salaa ja ilman tällaista haloota :)

Älkää murehtiko siitä mitä söisitte..

Aina välillä näiden ruoka-asioiden ympärillä pyöriminen herättää minussa voimakkaan tunteen siitä, että oma elämänvoima pitäisi oikeastaan käyttää johonkin muuhun. Että ei pitäisi niin kauheasti miettiä sitä, mitä nyt söisi ja mitä voi syödä ja mikä on eettistä.

Sitten onnekkaasti nämä pohdinnat keskeytyvät johonkin järkyttävää uutiseen, kuten kevättalvella tähän todella pienelle mediahuomiolle jääneeseen uutiseen sikojen kalttaamisesta (keittämisestä) elävältä täällä Suomessa

ja nyt aktivistien kuvamateriaaliin A-talk:ssa paksussa liejussa makaavista, kuoliaaksi purruista sioista.

Näistä muistui myös mieleen vanhat lihateknologian luennot (pakollisia perusopintoja kaikille elintarvikealan opiskelijoille) yliopistolla. Siellä professori piti kovaa meteliä siitä, että tuotantoeläimiä ei voida kohdella huonosti jo siitäkään syystä, että stressi heikentää lihan laatua. Tästä on tehty kaksi hienoa nimitystäkin, sioilla puhutaan stressin yhteydessä PSE-lihasta, joka on vaaleaa, pehmeää ja vetistä lihaa. Naudoilla stressi tuottaa tervalihaa, joka on nimensä mukaisesti kovaa, kuivaa ja helposti pilaantuvaa.

PSE-lihan synnystä voi lukea vaikkapa Lihakeskusliiton lehdestä. Kyseessä on voimakas stressireaktio, jonka seurauksena sian energia-aineenvaihdunta muuttuu anaerobiseksi, jolloin maitohappoa syntyy lihaksiin erittäin paljon ja lihasten pH laskee, mikä rikkoo lihaksen normaaleita tukirakenteita teurastuksen jälkeen ja aikaansaa tätä epämiellytävää vetistä lihaa.

Muistaakseni A-talkin ohjelmassa sanottiin, että 15% sikatiloista saa eläinlääkärien tarkastuksessa huomautuksen puuttellisista oloista. No PSE-mittarilla mitaten vakavasti stressaantuneiden eläinten määrä on 5-7%. Tosin PSE:n syntyyn vaikuttaa käsittääkseni eniten sian elämän aivan viimeiset metrit (olosuhteet teurastamolla hetkeä ennen tainnutusta), joten tuo 5-7% lienee niitä, jotka ovat kiljuneet lihaksensa maitohapoille teurasjonossa (tai kalttauskattilassa).

Lihakeskusliiton lehdessä hauskasti todettiin myös, että "1990-luvun alussa jalostuksella saatiin sikojen stressiherkkyyttä aiheuttavia tekijöitä poistettua suomalaisesta sikakannasta. Lisäksi sian käsittelyä teurastamoissa parannettiin". Ts. jalostettiin elukat sietämään paremmin stressiä, niin ei tarvitse muuttaa toimintatapoja niin paljon, mikä on kieltämättä aika kätevää...

En aina jaksa ymmärtää niitä ääniä, jotka tuntuvat ajattelevan, että jos eläimiä kohdeltaisiin hyvin, se olisi jotenkin pois ihmisiltä. Vähän sama argumentti kuin se, että ei tänne voida ottaa sota- ja kriisialueilta akuutissa hengenvaarassa olevia ihmisiä pakolaisiksi, koska meillä on täällä omiakin työttömiä ja syrjäytyneitä.

Jukka Kemppinen, oikeustieteen professori kirjoitti muuten omassa blogissaan ihan osuvan vastalauseen vegaanien teeseille eläinten oikeuksista. Hänen mielestään kun eläimillä ei ole oikeuksia (tämä lienee nyt jotain käsitteiden kanssa pelaamista), koska eläimet eivät ole oikeushenkilöitä tai kykene muutenkaan oikeuksiaan ajamaan, vahingonkorvauksia vaatimaan jne.. Sensijaan Kemppinen puolusti ajatusta, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan, nimittäin velvollisuus kohdella eläimiä hyvin. Tähän minäkin yhdyn. Eläinten rinnastaminen ihmisiin (ja päinvastoin) kun sahaa vain eläintensuojelun omaa oksaa. Eiväthän eläimet nimittäin pittaa vähääkään toisten lajien oikeuksista (tainnutukseen ennen kuolemaa, stressittömään loppuun tai lajityypilliseen elämään). En ole eläintutkija, mutta käsittääkseni eläimiä yleensä kiinnostaa lähinnä oman lajin etujen ajaminen ja juuri tämän soisin olevan erilaista meissä ihmisissä.

Vaan voipa olla, ettei näistäkään asioista tarvitse enää kauaa saivarrella, kun ihmiset oppivat tyydytämään lihanhimonsa ilman, että täytyisi tehdä kompromisseja eläinten hyvinvoinnin tai ympäristön saastumisen suhteen. Timesin mukaan hollantilaiset onnistuivat rakentamaan laboratoriossa sianlihaa elävän sian soluista. Hienoa Hollanti! Vaan eipä taida ehtiä teknoliha sarjatuotantoon vielä näille joulukinkkumarkkinoille.

Vielä loppuun pieni tarina niille, jotka ajattelevat, että veganismi liittyy yksinomaan luonnosta, maaseudusta, elämästä ja kuolemasta vieraantuneiden (nuorten naisten) sielunelämään.

Mummoni, maatalossa syntynyt ja kasvanut kieltäytyi koko elämänsä ajan syömästä kanaa, koska oli lapsena nähnyt päättöminä pitkin kanatarhaa lentäviä kanoja (tarinan mukaan hänen lemmikkikanansa oli jopa onnistunut lentämään pikkuemäntänsä syliin pään jo lojuessa sahanpuruilla). Sikaa ja nautaa mummo sen sijaan popsi kuolemaansa asti todennäköisesti siksi, että näiden eläinten teurastaminen oli pidetty lapsilta piilossa (tai sitten vain siksi, ettei isojen eläiten kuoliaaksi sohiminen herättänyt hänessä yhtälaisia tunteita).

On hienoa, että mm.animalia ja vegaani-liitto pitävät esillä sikojen ja muiden eläinten asiaa niin, ettei omantunnon herääminen perustu nykyaikana enää siihen sattuuko lapsena istumaan väärässä paikassa väärään aikaan ja näkemään jotain sellaista, mitä aikuiset (ja muut auktoriteetit) mieluiten pitäisivät katseilta piilossa.

Jouluiloa tasapuolisesti kaikille ministeri Anttilaa ja sianlihan imagokampanjaa unohtamatta!