Hesarin perunavirhe

Silmäilin tänään koulutuksen luppominuutteina Hesarin ruokasivuja. Kuinka ollakaan kotoinen peruna oli päässyt Ruokateeman kokosivun jutuksi. Jutun idea oli sinänsä hyvä, eli siinä toimittaja kyseli, miksi edullisen, kotoisen ja erittäin ekologisen raaka-aineen, eli perunan kulutus vähenee kokoajan. Toimittaja huomasi jopa sanoa, että jos perunan kulutuksen vauhti pysyy samana, niin "viimeinen perunansyöjä sammuttaa kellarista valot runsaan 40 vuoden kuluttua".

Kiinnitin itse jutussa huomita siihen, miten toisaalta todettiin, että pastan (tai nuudeleiden) keittäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perunan ja että multainen peruna on raaka-aineena "pelottavampi" kuin steriilin näköinen muovinen pastapussi.
Sitten toisaalta, ihan kuin toimittaja ei olisi ymmärtänyt, mitä haastattelulaatikkoon juuri äsken kirjoitti, hän tarjoili heti "pääjutun" viereen puolisivullista vielä paljon perusperunan keittoa monimutkaisempia perunalisäke. reseptejä.

Toisinsanoen, kun hän nyt ensin ilmaisi huolensa siitä, että kuluttaja ei ehdi/viitsi/jaksa/uskalla keittää hitaasti kypsyviä multaisia perunoita. Niin kuitenkin hän heti reseptit-kappaleessa uskoi, että nämä samat kuluttajat ehtivät/viitisivät/jaksavat/uskaltavat tarttua siihen samaan multaiseen perunaan tehdäkseen jotain moninverroin perusperunankeittämistä monimutkaisempaa ja hitaampaa, kuten

kermaperunoita
uuniperunoita
hasselbackanperunoita
suola- eli ryppyperunoita
leipurinperunoita
perunalunta
perunasosetta
röstiperunoita
perunalettuja

Toinen vaihtoehto on tietysti se, ettei toimittaja olettanutkaan kuluttajien ryhtyvän väsäämään näitä monimutkaisia lisäkereseptejä arkiruuaksi, vaan kenties vieraille ja juhlaan, mutta eikö juuri arkiruoka ole se, jossa näkyy jonkun raaka-aineen kulutuksen lasku ja nousu? Lanttua ja punajuurtakin syödään runsaasti joulusesonkina, mutta koska käyttö muina vuodenaikoina on olematonta, ei näiden juuresten kulutusjuhlasta todellakaan voi puhua.

Tai sitten tässä oli kyse samasta ilmiöstä, joka näkyy usein kauppojen asiakasomistajalehtien resepteissä. Tehdään lehteen resepti vaikkapa kalakukosta, johon ei sitten edes saman ryhmän kaupasta löydy raaka-aineita (tuoreet muikut), mutta sen sijaan einesversio löytyy kyllä hyllytä (valmis kalakukko).

Hesarilla nyt ei varmaan toisaalta ole mitään syytä puffata elintarviketeollisuutta ja houkutella ihmisiä ostamaan lisää pakastealtaasta, kuivahyllyiltä ja einesosastolta löytyviä valmiita peruneineksiä

tai mistäpä sitäkään tietää.

Jäin myös miettimään Hesarin linjaa luomun markkinoinnissa ja syytä siihen, miksi reseptissä, Lämmin perunasalaatti, oli ainesosana 4 luomumunaa, mutta reseptissä, Peruna-ruispohjainen lohipiiras, olikin 2 kananmunaa?

Itse pitäisin hienona linjauksena sitä, että vähän samaan tapaan, kuin jotkut seurakunnat siirtyivät aikanaan tarjoamaan pelkkää reilunkaupan kahvia, niin Hesari ja monet muut ruokamediat siirtyisivät resepteissään ehdottamaan vain luomumunia ja luomumaitoa (näitä molempia on jo kaikkialla helposti saatavilla ja kuluttajat ovat ymmärtäneet hiukan korkeamman hinnan yhteyden laatuun ja tuotanto-olosuhteisiin).

Itse uskon, että jos perunankulutusta halutaan ylös, on paras heti alkajaisiksi lopettaa puheet luonnosta vieraantuneesta sukupolvesta (monet näistä leimoista toimivat vain itseään toteuttavina ennusteina), mutta hyväksyä se tosiasia, että monet ihmiset (nuoret ja vanhat) elävät nykään niin kiireistä ja tarkkaan aikataulutettua arkea, että 15 minuutin säästö ruuanvalmistuksen kokonaisajassa tuntuu paljolta.

Siksi minusta onkin typerää tuoda tällaisessa yhteydessä esiin jotain monivaiheisia perinneperunalisäkereseptejä (ja leimata taas perunaa joko vain tylsäksi ja hitaaksi peruslisäkkeeksi tai sitten juhlavaksi erikoiskuriositeetiksi vieraspöytään). Ai niin, olihan Hesarilla sentään yksi suht nopea, arkipöytäänkin sopiva "perunaruoka" nimittäin perunacurry. Perunacurryssä oli jopa kasvisperäinen proteiininlähde, tofu, mutta kas vain, tämäkin perunaruoka neuvottiin tarjoamaan riisin kera.

Kiire on varmaan hesarillakin, kun näitä ruokasivujaan tekevät...

Päivän reseptiksi valitsin tälläkertaa vaihteeksi jonkun muun kuin itseni kehittämän ruuan. Tulinen perunakaalipannu löytyy tämän blogin lisäksi kirjasta Härkäpapua sarvista s.100 (tekijät, Somersalo, Mattila, Tuomisto, Haimi). Lihansyöjille vihjeeksi, että raa´at perunapalat voi myös kypsentää samassa paistinpannussa tai uunivuoassa (kannen alla) raakojen lihapaljoen kanssa nesteessä. Sain kerran tällaista ruokaa venäläisen ystäväni luona, joka kertoi että tällaista hänen isoäitinsä usein teki ja hyvää oli.

Minusta onkin erinomainen idea kypsentää samassa pannussa useampia asioita kerralla ja samalla energiankulutuksella. Vielä kun saisi tänne sellaisen kypsennyspannun, josta luin intialaisen kasvissyöjän kirjasta. Siis yksi kattila, jossa on monessa kerroksessa ritilöillä tai pohjilla erotettuna neljä eri kypsennysmisastiaa. Kaikissa kypsyy oma kasvisruokalajinsa nopeasti ja saman lämpöenergian hyödyntäen.

Vuosi vegaaninan päättyi, elämä ekoilijana alkoi

Olen kovasti koettanut pitää näppini erossa näistä blogijutuista, mutta niin vain tuntuu käyvän, että samalla voimalla, jolla ylös ilmaan heitetty omena putoaa maahan, etsiytyy tämä syömärikin aina tilaisuuden tullen verkkoon ja aloittaa jonkun muka uuden blogin pitämisen.

Niinpä teinkin sitten sen päätöksen, että miksi suotta aloittaa uutta, kun voi yhtä hyvin paikkailla vanhaa. Varautukaa siis, että blogiin on lähiaikoina tulossa nimenmuutos ja muutenkin kaikenlaista uutta.

Ensinnäkin yritän palata lähemmäs ruokablogien alkuperäistä ideaa, eli kirjoittaa enemmän siitä, mitä meillä tänään syötiin. Paasaamista yritän harrastaa puolestani vähemmän, mutta katsotaan kuinka onnistun (ekoprofeetta on elossa). Saatan myös kertoilla muista kuulumisista, kuten elintarviketeollisuuden uusista tuulista (aloitin tällä viikolla täydennyskoulutuksen, jonka lopuksi minusta pitäisi tulla tuotekehitysasiantuntija johonkin suomalaiseen liukuhihnaruokatehtaaseen (pyydän anteeksi tätä arvolatautunutta ilmaisua). Lisäksi, kuten olen täällä kertonutkin, vedän ihastuttavaa 8-10 vuotiaiden lasten luontokerhoa ja jo muutamassa viikossa tämä työ on saanut pääni pyörälle ja sydämeni ympäri siitä, miten helppoa, palkitsevaa ja äärettömän hauskaa on kasvattaa uutta sukupolvea hieman vihreämpään ajatteluun.

Piilovegaanit ja muut salaa rakkaat

Vuosi vegaanina on päättynyt ja on viimeisen postauksen aika. Ryhdyn hommaan blogin pitäjän näkökulmasta haikein mielin, mutta muuten iloiten siitä, mitä kaikkea vuosi on tuonut eteen.

Ensinnäkin oli hienoa alkutalvesta 2009 huomata miten tiukassa lihanhimo istui. Näin jopa unia, jossa punaisesta lihasta leikatut pihvit tirisivät pannussa ja säälittelin itseäni juuston puuttesta joka kerta kun voitelin itselleni leivän. Oli myös hämmentävää tajuta, miten vähän Suomessa (puhumattakaan tässä etelä-Suomessa)tuotettua ruokaa tapaa ravintoloista tai kauppojen hyllyiltä.

Hyvin nopeasti jouduin myön huomaamaan, miten uusiin saappaisiin olin astunut sosiaalisesti, kun minulta kysymättä, sain päälleni joka kerta uuden identiteetin, kun erehdyin mainitsemaan vegaaniprojektistani.

Antoisinta vuodessa oli kuitenkin ehdottomasti ruoka itse. Ennen vuotta 2009 osasin valmistaa esimerkiksi kaalista vain kolme ruokalajia, jota olivat jauheliha-kaalikeitto, jauheliha-kaalivuoka uunissa ja karjalainen kaalipiiras ilman lihaa. Nyt kaalista riittää hyviä vegereseptejä niin paljon, että voisin tehdä pelkästä kaalista keittokirjan, jos haluaisin (ja jos joku kustantaja uskosi siihen). Mutta kaalin lisäksipä olen löytänyt myös punajuuren, lantun, perunan, porkkanan, sienet, marjat, villivihannekset, idut ja versot ja kaikki aivan uudella ja kiinnostavalla tavalla.

Jos vuodessa olisi enemmän kuukausia, yrittäisin varmasti vielä jatkaa projektia kuivattujen herneiden ja papujen kanssa. Niistäkin kokeiluja on toki kertynyt, mutta lopputulokset ovat jääneet vaatimattomiksi (siis jotain mitä vain perheen aikuiset ovat suostuneet syömään ja pahimmillaan hekin ovat saaneet palkaksi rohkeudestan kiusallisia ilmavaivoja). Uskon kuitenkin, että herneessä ja härkäpavussa olisi ihan yhtä paljon löydettävää kuin kotimaisissa juureksissakin, joten siinäpä olisi jollekin toiselle innokkaalle blogaajalle myös puuhaa.

Vaikka tammikuun puolessa välissä onkin vähän myöhäistä kertoa uudenvuoden lupauksistaan, kerron silti, mitä vuosi 2010 tahtoo tuoda tullessaan tälle pian entiselle blogaajalle. Olen intoa puhkuen ilmoittautunut opettajaksi lasten luontokerhoon ja viimeksi tänään pesin maitopurkkeja, kalapuikkopaketteja, suklaakääreitä ja kananmunakennoja suureen pussiin nimeltä luontokerhomatskut. Ehkäpä pysähdyttävien elämystuokioiden, verrattomien yhteisleikkien ja tiukan infoamisen mukana saan istutettua nämän kourallisen lapsia mieliin siememen, joka aikuisuudessa itää kohti hyvän, kotimaisen kasvisruuan vaatimista.

Siihen asti näkemiin ja tsemppiä kaikille bloggaamista jatkaville kollegoille, sekä suunnaton kiitos Sre-lle ihanasta illasta ravintola Lasipalatsissa.

ps. otsikko viittaa siihen, että jos/kun jatkan vegaanina/vegetaristina/ekoilijana/flexarina, miksi ikinä haluatte kutsua, yritän tehdä sen vaihteeksi salaa ja ilman tällaista haloota :)

Älkää murehtiko siitä mitä söisitte..

Aina välillä näiden ruoka-asioiden ympärillä pyöriminen herättää minussa voimakkaan tunteen siitä, että oma elämänvoima pitäisi oikeastaan käyttää johonkin muuhun. Että ei pitäisi niin kauheasti miettiä sitä, mitä nyt söisi ja mitä voi syödä ja mikä on eettistä.

Sitten onnekkaasti nämä pohdinnat keskeytyvät johonkin järkyttävää uutiseen, kuten kevättalvella tähän todella pienelle mediahuomiolle jääneeseen uutiseen sikojen kalttaamisesta (keittämisestä) elävältä täällä Suomessa

ja nyt aktivistien kuvamateriaaliin A-talk:ssa paksussa liejussa makaavista, kuoliaaksi purruista sioista.

Näistä muistui myös mieleen vanhat lihateknologian luennot (pakollisia perusopintoja kaikille elintarvikealan opiskelijoille) yliopistolla. Siellä professori piti kovaa meteliä siitä, että tuotantoeläimiä ei voida kohdella huonosti jo siitäkään syystä, että stressi heikentää lihan laatua. Tästä on tehty kaksi hienoa nimitystäkin, sioilla puhutaan stressin yhteydessä PSE-lihasta, joka on vaaleaa, pehmeää ja vetistä lihaa. Naudoilla stressi tuottaa tervalihaa, joka on nimensä mukaisesti kovaa, kuivaa ja helposti pilaantuvaa.

PSE-lihan synnystä voi lukea vaikkapa Lihakeskusliiton lehdestä. Kyseessä on voimakas stressireaktio, jonka seurauksena sian energia-aineenvaihdunta muuttuu anaerobiseksi, jolloin maitohappoa syntyy lihaksiin erittäin paljon ja lihasten pH laskee, mikä rikkoo lihaksen normaaleita tukirakenteita teurastuksen jälkeen ja aikaansaa tätä epämiellytävää vetistä lihaa.

Muistaakseni A-talkin ohjelmassa sanottiin, että 15% sikatiloista saa eläinlääkärien tarkastuksessa huomautuksen puuttellisista oloista. No PSE-mittarilla mitaten vakavasti stressaantuneiden eläinten määrä on 5-7%. Tosin PSE:n syntyyn vaikuttaa käsittääkseni eniten sian elämän aivan viimeiset metrit (olosuhteet teurastamolla hetkeä ennen tainnutusta), joten tuo 5-7% lienee niitä, jotka ovat kiljuneet lihaksensa maitohapoille teurasjonossa (tai kalttauskattilassa).

Lihakeskusliiton lehdessä hauskasti todettiin myös, että "1990-luvun alussa jalostuksella saatiin sikojen stressiherkkyyttä aiheuttavia tekijöitä poistettua suomalaisesta sikakannasta. Lisäksi sian käsittelyä teurastamoissa parannettiin". Ts. jalostettiin elukat sietämään paremmin stressiä, niin ei tarvitse muuttaa toimintatapoja niin paljon, mikä on kieltämättä aika kätevää...

En aina jaksa ymmärtää niitä ääniä, jotka tuntuvat ajattelevan, että jos eläimiä kohdeltaisiin hyvin, se olisi jotenkin pois ihmisiltä. Vähän sama argumentti kuin se, että ei tänne voida ottaa sota- ja kriisialueilta akuutissa hengenvaarassa olevia ihmisiä pakolaisiksi, koska meillä on täällä omiakin työttömiä ja syrjäytyneitä.

Jukka Kemppinen, oikeustieteen professori kirjoitti muuten omassa blogissaan ihan osuvan vastalauseen vegaanien teeseille eläinten oikeuksista. Hänen mielestään kun eläimillä ei ole oikeuksia (tämä lienee nyt jotain käsitteiden kanssa pelaamista), koska eläimet eivät ole oikeushenkilöitä tai kykene muutenkaan oikeuksiaan ajamaan, vahingonkorvauksia vaatimaan jne.. Sensijaan Kemppinen puolusti ajatusta, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan, nimittäin velvollisuus kohdella eläimiä hyvin. Tähän minäkin yhdyn. Eläinten rinnastaminen ihmisiin (ja päinvastoin) kun sahaa vain eläintensuojelun omaa oksaa. Eiväthän eläimet nimittäin pittaa vähääkään toisten lajien oikeuksista (tainnutukseen ennen kuolemaa, stressittömään loppuun tai lajityypilliseen elämään). En ole eläintutkija, mutta käsittääkseni eläimiä yleensä kiinnostaa lähinnä oman lajin etujen ajaminen ja juuri tämän soisin olevan erilaista meissä ihmisissä.

Vaan voipa olla, ettei näistäkään asioista tarvitse enää kauaa saivarrella, kun ihmiset oppivat tyydytämään lihanhimonsa ilman, että täytyisi tehdä kompromisseja eläinten hyvinvoinnin tai ympäristön saastumisen suhteen. Timesin mukaan hollantilaiset onnistuivat rakentamaan laboratoriossa sianlihaa elävän sian soluista. Hienoa Hollanti! Vaan eipä taida ehtiä teknoliha sarjatuotantoon vielä näille joulukinkkumarkkinoille.

Vielä loppuun pieni tarina niille, jotka ajattelevat, että veganismi liittyy yksinomaan luonnosta, maaseudusta, elämästä ja kuolemasta vieraantuneiden (nuorten naisten) sielunelämään.

Mummoni, maatalossa syntynyt ja kasvanut kieltäytyi koko elämänsä ajan syömästä kanaa, koska oli lapsena nähnyt päättöminä pitkin kanatarhaa lentäviä kanoja (tarinan mukaan hänen lemmikkikanansa oli jopa onnistunut lentämään pikkuemäntänsä syliin pään jo lojuessa sahanpuruilla). Sikaa ja nautaa mummo sen sijaan popsi kuolemaansa asti todennäköisesti siksi, että näiden eläinten teurastaminen oli pidetty lapsilta piilossa (tai sitten vain siksi, ettei isojen eläiten kuoliaaksi sohiminen herättänyt hänessä yhtälaisia tunteita).

On hienoa, että mm.animalia ja vegaani-liitto pitävät esillä sikojen ja muiden eläinten asiaa niin, ettei omantunnon herääminen perustu nykyaikana enää siihen sattuuko lapsena istumaan väärässä paikassa väärään aikaan ja näkemään jotain sellaista, mitä aikuiset (ja muut auktoriteetit) mieluiten pitäisivät katseilta piilossa.

Jouluiloa tasapuolisesti kaikille ministeri Anttilaa ja sianlihan imagokampanjaa unohtamatta!

Kerjäläinen, nunna ja statussymbolit

Törmäsin illalla keskustassa ruokakaupassa kahteen kerjäläiseen. He olivat päivän työnsä tehneet ja oli tullut aika koota kolikot ja ostaa se, mitä niillä saa. Kerjäläiset olivat jakaneet ostoksensa kahteen osioon. Ensimmäisen osion ruuat olivat välttämättömyyksiä: neljä ranskanleipää, iso pussi perunoita, jotain muita vihanneksia ja lämmintä lihaa kaupan grillistä. Seuraavassa osiossa oli vain kaksi tuotetta: iso pullo keltaista limsaa ja monikkopakkaus pieniä, makeita, lapsiin vetoavin kuvin koristeltuja jugurtteja.

Lopullisen ostopäätöksen limsapullon ja jälkiruokien osalta kerjäläiset tekivät vasta, kun ensimmäiset oli maksettu (valtavasta kolikkovuoresta, joka koostui etupäässä viisisenttisistä) ja varmistui, että raha "turhuuksiinkin" riitti.

Niin, tästäpä taas muistin, että ruoka on ja pysyy vatsan täytteen lisäksi statussymbolina, kulttuurisena työkaluna, sosiaalisena ulottuvuutena, identiteetin rakennuspalikkana, kommunikointikanavana jne. Eikä asiaan näyttäisi edes vaikuttavan se, onko sattunut syntymään Romanian kerjäläiseksi, vai Suomen hyvätuloiseksi (vaikka toki kerjäläisillä rahaa näihin satussymboleihin onkin paljon vähemmän).

Itse muistan jossain vaiheessa tätä vegeprojektiani turhautuneeni perusteellisesti sellaiseen ajatukseen, että mitä jos muutaman nopeasti kypsytetyn kalan/kananmunan/siipikarjan tai jopa possunsiivun popsiminen pari kertaa viikossa olisikin kokonaisuutena ekologisempaa (helppoudesta puhumattakaan) kuin papukattiloiden tuntien keittely ja vielä keitettyjen papujen jatkojalostaminen sähkökoneilla tai jopa uunissa. Suurin osa pavuista kun tulee vielä ulkomailta ja koska niiden proteiini on vaikeammin sulavaa, täytyy niitä syödä määrällisesti enemmän kuin eläinproteiineja.

Vegaaniliiton sivuilta löysin loistavan artikkelin tähän liittyen. Sen mukaan on tosiaan niin, että soijapavun energiakertymä (kiloa kohden) on suurempi kuin silakan tai lehmänmaidon ja tämä korkeampi energiakertymä johtuu nimenomaan pitkästä keittoajasta. Samassa artikkelissa kerrottiin myös että luonnonmarjojen energiakertymä ylittää jopa naudanpaistin ja kasvihuonetomaatit, jos niitä käydään hakemassa vaikka vain 20 kilometrin päästä kotoa henkilöautolla!

MTT:n luonnonvarapuntarista luin myös, että "Teollisesti valmistetuissa valmisruoissa päästään usein parempaan raaka-aineiden ja energian käytön tehokkuuteen kuin kotiruoan valmistuksessa." Eli samantien voisi lopettaa myös näiden työläiden vegereseptien rustaaminen ja suositella lukijoille atrian porkkanalaatikkoa ja gogreenin sojanakkoja lähikaupasta.

Yksi tapa ekoilla olisi sekin, että söisi vain halvinta ranskanleipää ja makkaraa (plus dyykkaisi roskiksesta ja keräisi tienvarsilta) ja laittaisi jokaisen luomukvinoasta ym. viherpestystä statusruuasta säästyneen killingin ikimetsien suojelemiseen.

Toisaalta voisi myös valita elävän ravinnon, jossa ei olisi kypsentämiseen liittyvää energiahukkaa, eikä eläinperäisiä raaka-aineita, mutta huoooh, se taas olisi kokonainen elämäntapa, ja kuka ihme rupeaa elävälle ravinnolle vain siksi, että voisi vähän enemmän keventää CO2-kuormaansa.

Kaikkein helpointa ja ekologisinta olisi tietysti laihduttaa itsensä BMI 19 ja pysyä siinä elämänsä loppuun. Voisi myös välttää kaikkea turhaa kuntourheilua, niin ei tarvitsisi syödä sitäkään vähää, mitä enemmän liikkuvan laiheliinin. Mutta kuten sanottu, en usko, että edes mikään näistä ylläkuvatuista "hulluuksista" muuttaisi sitä tosiasiaa, että me maksamme ruokaa ostaessamme aina myös jostain muusta kuin riittävästä ravitsemuksesta.

Viimeisin kirja, jonka luin, oli muuten kahden ortodoksin (joista toinen on vasemmistopoliitikko) keskustelukirja, Suvi-Anne Siimes & Nunna Kristoduli: Taivas alkaa maasta. Kirjeitä. Minerva.

Pidin kirjasta ja poimin siitä omaan muistikirjaani monia osuvia lauseita kahden erilaisen naisen ajattelusta. Yhden ajatustenvaihdon haluan leikata myös tänne, kyse oli tietysti ekovalinnoista. Niistä poliitikon repla oli varsin perinteinen, mutta nunnan vastaus siihen oli jotenkin mukavan fanaattinen, olkaapa hyvät:

Suvi-Anne: Energiankulutus ei voi enää kokoajan kasvaa. Myös tavarataivaan rajat tulevat vastaan. Siksi aika pitää tulevaisuudessa käyttää johonkin muuhun kuin jatkuvaan kuluttamiseen.

Nunna Kristoduli: Pyhä Isak Niniveläinen 600-luvulta sanoo, että "himot ovat maailman käyttövoima. Himoja ovat rikkauden rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, ruumiin lihottaminen, kunnian rakastaminen, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallan huuma, hienostelu, ihmissuosio.. Missä näiden eteneminen vaimenee, siellä maailma pysähtyy ja sen järjestys hiipuu siinä määrin kuin nämä hiljenevät." Nyt olosuhteiden pakosta (ekoasiat) tälle himovetoiselle systeemille on keksittävä vaihtoehto. Siinäpä ihmiskunnalla on tekemistä. Jollei uutta suhtautumistapaa ja perustavasti erilaista asennetta kyetä kehittämään, pelkään pahoin, että ainoaksi "vaihtoehdoksi" jää verinen kilpailu resursseista. Tästä toimintamallista ihmiskunnalla on kyllä liiaksikin kokemusta.

Nunna Kristodulista saisi ehkä hyvinkin uuden Pentti Linkolan jos hänen intresseissään olisi ruveta tuomiopäivän pasuunaksi kulutusyhteiskunnalle. Jään uteliaana odottamaan ortodoksikirkon seuraavaa tempausta Isä Mitron politiikkaan lähdön jälkeen.

Kannanotto älä osta mitään päivän kunniaksi

Koska Luontoliitto viettää tänään älä osta mitään päivää, ajattelin postata pitkästä aikaa omankin kannanottoni asian tiimoilta.

Muistan itse jo köyhänä opiskelijana, vuosia ennen minkäänlaista ekoherätystä ajatelleeni, että minulla on varaa ostaa kaikkea, mitä tarvitsen. Samaa mieltä olen edelleen, tuloista riippumatta. Että jokaisella ihmisellä tällä maapallolla tulisi olla mahdollisuus ostaa kaikki tarpeellinen, ei vähempää, eikä myöskään enempää.

Vihreä Lanka tarttui tämän päivän numerossaan aiheeseen, josta moni on jo kommentoinut verkossa, eli siihen, että Ruotsin Kansanterveyslaitoksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu jopa 40 prosenttia ruokakuluista. En harmikseni jaksanut selata alkuperäistutkimusta kouluruotsipohjaltani, mutta sen käsityksen sain, että tässä turhakkeilla tarkoitettiin etupäässä ravintoköyhiä jälkiruokia, snäksejä, virvoitusjuomia ym. Mahtoikohan alkoholi olla laskettuna mukaan?

No, sen toteamiseen ei ehkä tarvita tieteellistä tutkimusta, että suuri enemmistö laittaa ruokakaupassa mieluummin rahaansa erilaisiin epäterveellisiin heräteostoksiin, kuin luomuun, lähiruokaan ja muuhun kestävään kehitykseen.

Kerran, kun eräs hyvätuloinen tuttavani selitti (olimme juuri keskustelleet luomusta ja lähiruuasta) valitsevansa kaupassa aina hintaryhmän halvimman vaihtoehdon, koska kauppalasku on muutenkin niin järjettömän suuri, sain vain vaivoin hillittyä itseni kysymyästä, että maksaako siinä kauppalaskussa niin paljon lasten muovikääreisiin pakatut sokeri-lisäaine-maitovanukkaat iloisin eläinhahmoin kuvitettuina vai perjantai-illaksi ostettu merkki-herkkujäätelö vai kenties ulkomainen laatuolut vai ehkä vain iso pussillinen espanjalaisia tomaatteja tammikuussa.

No joo, pitäisi tietysti päästä yli tästä yksittäisten ihmisten ja kulutusvalintojen syyttämisestä ja syyllistämisestä ja astua askel eteenpäin siinä, että mitä voisin itse tehdä lisää, että luomun ja lähiruuan valitseminen tulisi keskiverto jauhelihatavikselle edes vähän houkuttelevammaksi.

Viime viikonloppuna minulla oli muuten ilo viedä joukko keski-eurooppalaisia tuttavia suomalaiselle luomutilalle ruokaostoksille. Kokemus oli heille toivottavasti paremmin mieleenjäävä kuin joku perusvisiitti jossain espan souvenier-shopissa. Näkyivät ostavan ennakkoluulottomasti hampunsiemeniä, härkäpapuja ja punaherukkamehua. Täytyypä joskus soittaa perään, ja kysyä, millaisen reseptin ruokaa rakastava italialaismies on mahtanut kehittää meidän kotoisista aineksistamme.

Sitä odotellessa vinkiksi kaikille joululeipureille: Laittakaa porkkanalaatikkoon riisin sijaan ohraa ja munien ja kerman sijaan vaikka kaurakermaa ja soijajauhoja. Kokeilin viikko sitten ja hyvää tuli! Myös pipareita kokeilin ilman munia ja täysjyvävehnäjauhoilla. Hyviä tuli niistäkin, tosin sen verran tarttuvampaa oli taikina, että perheen 8-vuotias ei yksin selviytynyt kaulitsemisosuudesta. Lopputulos kuitenkin palkitsi, sillä minusta vahva viljan maku sopi hyvin yhteen vahvojen joulumausteiden kanssa!

Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön

Käppäilin viime viikolla Helsingin kaupungin ruusutarhan ohitse ja huomasin, että ruusunmarjakausi on edelleen voimissan. Nypin innoissani erimuotoisia ruusunmarjoja taskut täyteen ja rupesin kotona aukomaan niitä. Hoh hoijaa. Ruusunmarjojen perkaaminen on sen verran puuduttavaa hommaa, että siinä on lähes pakko ruveta innovatiiviseksi.

Ja niin kävi, että lopetin siementen kaivelemisen marjakuppien sisältä ja laitoin sen sijaan kertaalleen halkaistut marjat hyötykasvikuivuriin. Annoin kuivurin hurista yön yli ja aamulla kippasin kuivuneet marjat tehosekoittimeen, jonka leikkuuterät ovat jo onnellisesti hieman tylsistyneet.

Terät tekivät sen mitä toivoinkin, hakkasivat siemenet ulos kuivista marjoista, jonka jälkeen marjat ja siemenet oli todella helppo perata (siis erotella toisistaan). Laitoin kuivat marjanpuolikkaat takaisin tehosekoittimeen ja sadattelin mielessäni, etten vieläkään ole ostanut sitä sähköistä kahvimyllyä, jolla olisin saanut marjanpuolikkaani nätiksi jauheeksi, mutta ihan kelpo hiutaleita tästäkin prosessista syntyi. Otin tuotoksistani jopa kuvia, mutta niin energinen en vielä ole, että saisin kuvat julkaistua tälle sivulle :)

Mikä tämän tekstin merkitys siis oli? Todistaa, että lähiruokakokkaus on pohjimmiltaan suurta välineurheilua? No ei, vaan ruusunmarja on jäänyt kummittelemaan mieleeni todella pahoin laiminlyötynä lähiruokana siitä lähtien, kun kerran näin puliukon keräämässä ruusunmarjoja suureen alepan muovikassiin kaupungin puistikosta. Nostin mielessäni hattua puliukolle, joka ei halunnut jättää ilmaisia vitamiineja puskiin paleltumaan kuten 99% suomalaisista muuten tekee.

Seuraavan kerran törmäsin ruusunmarjaan elävänravinnon kurssilla, jossa opettajalla oli käytössään kaupan valmista ruusunmarjajauhetta (sitä meilläkin on käytetty mm. myslin seassa tai myslin tapaan). Kysyin opettajalta, eikö hän kerää itse ruusunmarjoja ja vastaus oli, ettei missään tapauksessa, kun niiden perkaamisessa on niin iso työ.

Lopullisesti löysin ruusunmarjat omaan ruokapöytääni pian sen jälkeen, kun jouluna 2008 sain päähäni että vuodesta 2009 pitäisi tulla jotenkin erilainen, että minun pitäisi ruveta fennovegaaniksi (missä en kylläkään ole lähestulkoonkaan onnistunut). No jokatapuksessa miettiessäni kalsiuminlähteitä uusiksi, huomasin, että nokkosen lisäksi myös ruusunmarja sisältään hirmuiset määrät kalsiumia ja sitäpaitsi satokausi ajoittuu kätevästi syksyyn, kun taas nokkosta pukkaa keväisin.

Ruusunmarjan täydelliset ravintotiedot löytyy täältä, alla muutama itseäni kiinnostava poiminta:

Tuore ruusunmarja sisältää /100g:

Kalsiumia 257 mg (sama määrä maitoa sisältää vain puolet siitä, eli 121 mg)

C-vitamiinia 1250 mg (sama määrä kuorittua appelsiina sisältää vaivaiset 51 mg

Eli ei muuta kuin muovipussi mukaan ja kaupungin puistikkoihin keräämään. Ruusunmarjoja on sikälikin hauska kerätä, että harva koira pissii niin korkealle, että ruusunmarjoja popsiessa tarvitsisi sille uhrata ajatuksta.

Ai niin, käyttövinkkejä kuivatun ruusunmarjan käyttöön otetaan innolla vastaan. Itse olen käyttänyt niitä tähän mennessä myslin seassa ja sitten myös salaatissa, siten että olen ensin antanut niiden pehmetä mausteöljyssä. Antoi kivan makean säväyksen. Toimisi varmaan myös erilaisissa sämpylä- ja piirakkataikinoissa porkkanaraasteen tapaan. Wokkiin ja ohrattoon aion myös vielä kokeilla noita öljyssä pehmitettyjä ruusunmarjanhiutaleita kunhan vaan kerkiän.