Irja Askolalle ja muille ekopaastoajille

Aina pääsiäisen aikaan kirkolliset lehdet pursuavat enemmän ja vähemmän tunnettuja ihmisiä, jotka tunnustavat paastoavansa ja ainakin yrittävänsä paastota.

Raikkain näistä tunnustuksista taisi olla eräs kolumnisti, joka kertoi päättäneensä luopua paastonajaksi pullaksi ja jälkeenpäin totesi, ettei ole eläessään syönyt yhtä paljon pullaa kuin tuona kyseisenä paastonaikana.

Nyt paastoajien keulakuvaksi on päässyt itse Helsingin piispa Irja Askola. Hän, kuten niin monet muutkin puhuvat trendikkäästi ekopaastosta, joka ilmeisesti viittaa siihen, että se mikä on itseltä pois, menisi luomakunnan hyväksi. Sivulauseessa Askola puhuu myös keventämisestä, mikä taas viittaa painonhallintaan, mikä ei enää olekaan itseltä pois vaan päinvastoin jotain, mitä useimmat länsimaiset naiset (yhä useammin myös miehet) tavoittelevat kaiken aikaa.

Usein tuntuu, että näissä eko-, media-, kiire-, pulla-, karkki-, kahvi-, alkoholi- ym. paastoissa on koko paaston idea kääntynyt päälalleen. Siis (hataran teologisen tuntemiseni perusteella) paaston ideana, olisi luopua jostain, mitä yleensä haluaa eli tavalla tai toisella ruokaan kytkeytyneestä mielihyvästä. Näissä paastoiksi kutsutuissa karkki-, tupakka-, televisio- ja mässäilylakoissa ihmiset kuitenkin pyrkivät yhä voimallisemmin kohti sitä, mitä he muutenkin ruokaan liittyen haluavat, eli nykyajalle tyypillisesti hoikempaa olemusta, parempaa terveyttä, kepeämpää oloa ja mediaseksikkäämpää ruokavaliota.

Mutta ei tämän kirjoituksen tarkoituksena ollenkaan ole romuttaa paastomisen ideaa, päinvastoin. Uskonhan itsekin, että paasto voi Vanhan Testamentin Jesajan sanoin tehdä ihmeitä: "Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? (Jes 58:6)"

Hiljattain luin Suvi-Anne Siimeksen kirjaa, Kilvoitus. Kyseisessä kirjassa entinen rouva ministeri ja puoluejohtaja kertailee ortodoksien paastoamisen historiaa näin: "Pääsiäistä edeltävää suurta paastoa voitiin 500-luvun syyrialaisessa kirkossa viettää pidättäytymällä ruuasta joko viikko kerrallaan, neljän päivän jaksoissa, kolmen päivän jaksoissa, yksittäisinä päivinä tai syömällä vain iltaisin ehtoopalveluksen jälkeen. Viimeksi mainittu oli kuulemma hyvin suosittu ja sen mukaiseksi muotoutui myös islamilainen paasto."

Eräs ystäväperheeni kertoi joskus aikoinaan harrastaneensa sellaistakin paastomista, että perheen aikuiset jättivät iltaruuan väliin ja laittoivat siitä säästyvät eurot hyväntekeväisyyteen. Jättekiva!

Tällaisessa paastomisen "karvalakkiversiossa" on mielestäni monia hyviä puolia. Kun ei syödä mitään, säästyy paljon rahaa ja aikaa. Kun paastosta sen puoleen väännetään joku huovutettu muotipipo, eli aletaan taiteilla jotain uutta erikoisruokavaliota (paaston nimissä tai muuten), lopputuloksena on useimmiten, että kuluu enemmän aikaa keittiössä, kuluu enemmän rahaa kaupassa ja on paljon enemmän varausta mielessä kaikelle mikä liittyy ruokaan ja syömiseen. Pahimmillaan tietysti käy niin kuin pullakolumnistille, että koko paasto epäonnistuu, jolloin itse ruokaakin kuluu määrällisestikin enemmän.

Pirkko Jalovaara kirjoittaa paastosta kirjassaan Auta jos sinä jotakin voit, näin (hän oikeastaan lainaa erästä toista kirjaa, mutta se siitä): "paasto osoittautuu Jumalan suureksi siunaukseksi elimistölle.. monet jättävät aamiaisen syömättä, koska tuntevat itsensä hengellisesti vireämmiksi ilman aamiaista... muutamat jättivät kolmenkymmenen päivän ajaksi pois yhden päivän kolmesta ateriasta, tuloksena oli voimien uusiutuminen sekä suurempi hengellinen voima ja elämä Jumalan yhteyedessä. Miksi näin? Aterian poisjättäminen antaa kehon toiminnoille mahdollisuuden rentoutumiseen ja ruokahalu sopeutuu tähän uuteen aikatauluun helposti. Vanhetessaan ihmisen ruuan tarve vähenee. Keho vaatii vähemmän.. Tässä pitkän iän salaisuus.. kaikki ylimääräinen ruoka jää meihin turhaksi painoksi.. Vatsa on heidän jumalansa (Fil.3:18)".

Itse rakastan paastomista nykyään ja olen erinomaisesti tiedostanut, että paastoamiseen voi jäädä koukkuun ihan siinä kuin ylenpalttiseen mässäilyynkin. Ei ehkä ole kovin terveellistä sanoa (ainakaan kenellekään wannabee anorektikolle), mutta joskus luin eräästä anoreksiaa käsittelevästä artikkelista, että anoreksiassa (joka on hengenvaarallista!) keho alkaa tuottaa nälkiintymisestä mielihyvää. Toisesta anoreksia-artikkelista luin (eräs pitkänlinjan anoreksia-potilas oli siinä haastattelussa), että anorektikko voi kadottaa loppuiäksi kaiken näläntunteensa.

Oma hupipaastoiluni ei kylläkään lähtenyt ajatuksesta painonhallinnasta tai uudenlaisen mielihyvän tavoittelusta tai edes unelmasta näläntunteen lopulliseksi kadottamiseksi vaan uskontotieteen kirjasta. Tulin nimittäin Ralf Gothonin kirjasta, johdatus uskontotieteeseen (pahoittelut jos muistin nimen väärin) joskus lukeneeksi eräästä buddhalaisluostarista, jossa syötiin vain yksi ateria päivässä (muistaakseni ennen puoltapäivää).

Ajatus tällaisesta elämästä, jossa ruoka olisi osa elämää vain kerran päivässä, rupesi tavattomasti kiehtomaan minua.

(Taustaksi tähän voi sanoa, että muistan edelleen elävästi hetken, jolloin teini-iässä, kun asuin vielä vanhempieni kodissa, isäni kerran katseli jatkuvaa kulkuani jääkaapille ja takaisin ja kysyi omaan sarkastiseen tyyliinsä: "täytyykö kurkusta kokoajan valua jotain alas?")

Mutta kyllä minä luulen, että jotta paastossa (tai minun tapauksessani edes siinä, ettei jääkaapin ovi aukeilisi ihan hengityksen tahtiin) voisi onnistua, täytyy oppia myös rakastamaan nälkää, rakastamaan sitä tunnetta, kun vatsa ei ole täynnä, rakastamaan pientä heikotusta, olemaan siinäkin läsnä. Koska niin kauan, kun paastominen on joku ankea välivaihe ennen kuin taas pääsee mässäilemään, siis tunneilmastossa jotain yhtä houkuttelevaa kuin lentokentän aulassa istuminen ennen kivaa lomamatkaa, niin paasto pysyy välineenä, joka useimmille ihmisille ei pysty tarjoamaan muuta kuin väliaikaisen päänsäryn. No, korjaan, voi siitä nykyaikana saada myös jotain mediaseksikkyyttä, jos pitää paastostaan isoa ääntä, kuten Irja Askola ja moni muu (anteeksi vaan Irja, tiedän että piispana sinun kuuluu juuri näin tehdä).

Lopetan tämänkertaisen kirjoittelun palaamalla Suvi-Anne Siimeksen kirjan ihanan armollisiin sanoihin: "Paasto-ohjeenkin voi mielestäni parhaiten antaa munkki Serafimin kirjassa siteeratun Iisak Niiniveläisen neuvon avulla: "Jos sinusta ei ole paastomaan koko vuorokautta, paastoa edes iltaan asti. Jos sinusta ei ole paastomaan iltaan asti, varjele itsesi kylläisyydeltä." Arjessa kokeiltuna sekin on jo hyvin vaikea asia, mutta se on kuitenkin sellainen, että sitä kohti voi pyrkiä myös tavallisessa perhe-elämässä ja työn täyttämässä arjessa."

Iloa paastoamiseenne kaikille, jotka sitä harrastavat tai haluaisivat harrastaa!

Ja vielä pikku vinkiksi meille, jotka kumminkin miettivät paastotessaan myös mielihyvää, painonhallintaa ja muuta paastoon virallisesti kuulumatonta: kun ravintonsa syö mahdollisimman vesipitoisessa muodossa (keitto, puuro, pirtelö), tunne kylläisyydestä tulee paljon paljon pienemmällä energiamäärällä.

Ja vielä muistutukseksi niillekin, jotka paastoavat, mutta eivät minkään kristillisen tai muunkaan paastosäännön mukaan: eli paasto on kuin alennusmyynti, jos sitä on kaikenaikaa, ei enää puhuta paastosta vaan pysyvästi riuduttavasta ruokavaliosta (vrt.pysyvästi alempi hintataso). Alennusmyyntien enimmäiskestoista on tiemmä säädetty jopa lailla ja on kehollakin omat lakinsa siitä, kauanko paastoa se kestää, kunnioittakaamme niitä.

Kivittäkää läskit

Tämä jälkikristillinen aikamme on löytänyt uuden jumalan, vatsan. Toisin kuin kristillinen jumala, joka on kolmiyhteinen, tämä on kaksiyhteinen. Vatsan sisältö ja vatsan ympärys muodostavat sen kaksi persoonaa. Vatsan sisältö on tämän jumalan henki ja vatsan ulospäin näkyvä ulottuvuus sen lihaksi tullut inkarnaatio. Ja kuten kristittyjen lihaksi tullut jumala, myös ulospäin näkyvä vatsa kerää helposti ympäristönsä pilkan ja epäluulon. Mutta toki suurenpuoleinen vatsa voi toimia myös armon välittäjänä ja syntisten puolustajana kuten kristittyjen ihmis-jumalan kerrotaan tehneen.

Keitä sitten ovat vatsa-kultin syntiset ja keitä taas fariseukset ja toisten tuomitsijat? Syntisiä tietysti ne, joilta oikeaoppinen vatsan palvominen on unohtunut ja synti eli ahmiminen ottanut jalansijaa elämässä näkyvine seurauksineen. Fariseukseksi kelpaa puolestaan kuka tahansa timmissä kunnossa oleva himoliikkujakarppaajafitnesspilatesmestari, joka oman erinomaisuutensa norsunluutornista jakelee rahvaalle liikunta- ja laihdutus- ja ruuanlaitto-ohjeita.

Samoin kuin kristillisen jumalan palvojat muodostavat seurakunnan, myös vatsanpalvojilla on omat vähintään yhtä riitaisat nurkkakuntansa. Ja koska vatsanpalvontaakin on harrastettu jo maailman sivu, on äitikirkosta tähän päivään mennessä ehtinyt erkaantua ties minkälaista suuntaa ja haaraa (atkinsit, zonet, lautasmallit, raw-foodit jne.), jotka jakelevat ärhäköitä tuomioita toinen toisilleen ja julistavat parhaimmillaan ja pahimmillaan suoria kadotustuomioita toinen toisilleen ja pelastusta yksin oman piirinsä jäsenille.

Mutta jos kristillisen uskon päämäärä on ikuinen elämä isän jumalan ja kaikkien hänen kolmiyhteisten persooniensa sekä enkelien ja muiden pyhien seurassa, niin mikä onkaan vatsa-uskon päämäärä? No tietysti pysyä litteänä kaikissa olosuhteissa ja jos oikein fundamentalisteiksi heittäydytään niin ei sekään riitä, vaan tärkeää on myös näkymättömissä oleva suolen mikrobifloora ja paksusuolen kuonakerros, joka pitää muistaa poistaa säännöllisin väliajoin joko kotisuolihuuhteluin tai koneellisesti ammattilaisen opastuksella eikä keväinen paastokaan ole pahitteeksi.

Loppuun asiaan kuuluvat toivotukset:

Muistakaa tehdä paljon syntiä, korjaan syödä paljon suklaamunia ja juhlia kaikkia mahdollisia voittojanne hesburgerissa

ja

muistakaa kivittää kaikki läskit, korjaan ostaa kallis kuntosalikortti heti loman loputtua

ja lopuksi

muistakaa julkisesti ristiinnaulita kaikki tahot, jotka kehtaavat esittää, että elämässä voisi keskittyä muuhunkin, kuin seuraavan suupalan miettimiseen ja sen ongelman yhä uusiin ja uusiin luoviin ja pikkutarkkoihin ratkaisuihin, kuinka voisi yhtäaikaa maksimoida kehollisen nautintonsa ja ulkoisen täydellisyytensä.

Hyvää pääsiäistä!

Syödään yhdessä

Syödään yhdessä on teema, johon on mahdoton olla tarttumatta pitkänkään blogitauon jälkeen. Sain nimittäin ruokakulttuurin tähän osaan kiinnostavan näkökulman vegaanivuoteni aikana, kun yhdessä syömisestä tuli käytännössä mahdotonta, jos halusi olla uskollinen projektille, jonka mukaan lautaselleen kokoaa vain ekologista ja vegaanista lähiruokaa (siis viljoja, juureksia, marjoja, sieniä, siemeniä, papuja ja herneitä). Hyvin nopeasti teinkin sen päätöksen, että minulle yhteys ihmisiin on idelogiaa tärkeämpää ja luovuin ekoperiaatteista yhteisten aterioiden ajaksi. Moni kuitenkin valitsee toisin. Haastattelin vegaanivuoteni aikana jokaista eteen osunutta vegaania ja kuulin, että tyypillisesti vegaanin ystäväpiiri muodostuu sellaiseksi, että suurin osa yhteisen pöydän jakajista noudattaa samaa ruokavaliota. Muissa ympyröissä kuljetaan sitten omien eväiden kanssa tai jos kyse on tutusta kyläpaikasta, tai hyvästä laitosruokalasta (tai ravintolasta) saadaan eteen oma yksilöllinen annos.

Akuutti kirjoitti hiljattain aiheesta, jota olen itsekin jo pitkään pyöritellyt päässäni, nimittäin, että tulevaisuudessa ihmisten geeneistä pystytään lukemaan jokaiselle yksilöllisesti sopivin ruokavalio. Tämä tarkoittanee osalle eskimodieettiä, osalle kivikausi-kuuria, joillekin karppausta, muutamille kasvisruokaa ja niin edelleen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka yhteiset ateriat sitten järjestetään, jos osa ei syö leipää, osa ei perunaa, osa ei mitään eläintuotteita, osa ei palkokasveja, osa ei mitään soija- tai sokeripitoista jne. Ja mikä vielä kiinnostavampaa, onko se yhdessä syömistä, että kukin availee omia eväspussukoitaan vierekkäin? Kumpi on yhteisöllisempi eväsretki, kullakin oma pussi vai nyyttikestit ja yhteinen viltti?

Muistan, kun ystäväni lapsi oli aikanaan vaikeasti allergisille lapsille tarkoitetussa päiväkodissa, miten vuolaasti ystäväni kiitteli sitä, kuinka taitavasti päiväkodin keittiö pyrki valmistamaan jokaiselle moniallergiselle lapselle eri raaka-aineista ulkoisesti samannäköiset annokset. Ystäväni oli nimittäin monesti kärsinyt lapsensa tähden, joka tunsi erilaisuutta ja ulkopuolisuutta jokaisilla ei-allergisten lasten syntymäpäiväkekkereillä toisten ahmiessa kakkua ja karkkia yhteisistä kulhoista kun tämä yksi allerginen popsi omia viljattomia-munattomia-maidottomia-soijattomia-pähkinättömiä allergiakeksejään.

Ja sitten on muistettava, että terveys, politiikka, uskonto ja muut ideologiat ovat vain yksi tulokulma ruokaan ja yhdessä syömiseen. Toinen vähintään yhtä tärkeä on kulttuuri ja elintaso. Heurekan uudessa ruokanäyttelyssä oli varsin puhutteleva valokuvasarja, jossa (muistaakseni) viisi nelihenkistä perhettä eri puolelta maailmaa oli valokuvattu sen ruokamäärän kanssa, jonka kussakin maassa keskivertoperhe syö viikossa.(En tiedä oliko tässä valokuvassa mukana myös ruuan hävikkimäärä, Suomessahan se on varsin korkea jopa 30% kotiin ostetusta ruuasta menee roskiin). Vierekkäin olivat lihava perhe, jonka ruokapöytä oli kukkuroillaan punaista lihaa, laiha perhe, jolla ei ollut ruokapöytää, mutta perheen edessä savisessa maassa oli säkki riisiä ja säkki linssejä sekä muutama erivärinen vihannes sekä vielä muutamia muita perheitä, joilla ruokapöydän täyttivät erilaiset teolliset ruokapaketit (Suomessa teollisten ruokien lisäksi oli paljon vilja- ja maitotuotteita, Japanissa paljon kalaa).

En tiedä, onko aivan utopistista toivoa, että syödään yhdessä koskettaisi koko maailmaa, mutta jos näin olisi, millainen olisi se yhteinen ruokapöytä, jossa istuisivat yhdessä köyhä muslimi, rikas juutalainen, allerginen kristitty, ja ideologinen ateisti? Tai millainen olisi edes se ruokapöytä, jonka jakaisivat perussuomalainen hodarinjonottaja, vasemmistolainen leipäjonossa seisoja, hyviä ravintoloita harrastava kokoomuslainen, kotiruokaa arvostava demari sekä superfoodia lautaselleen keräävä vihreä? Ja mihin näistä porukoista mahtuisi muslimitaustainen uussuomalainen tai kadunvarressa kököttävä romanikerjäläinen?

Teuvo Pakkalan kirjasta Lapsuuteni kosketti kohta, jossa perheen isän kuolema johti perheen elintason jyrkkään tippumiseen. Aluksi entiset ystävät auttoivat mutta kaikkosivat pian ja lopettivat kohta kaiken yhteydenpidon. Yhteydenpito köyhiin olisi nimittäin vaatinut jatkuvaa omastaan antamista ja sitä ei haluttu. Siksi kai romanikerjäläisetkin halutaan pois kaduilta. He muistuttavat ikävästi siitä, että meillä olisi mistä antaa, mutta emme halua antaa.

Hiljattain olin Koti Kaupungissa yhdistyksen erinomaisessa yhteisövuorovaikutuskoulutuksessa ja siellä mieleen jäi lause, että mitkään vuorovaikutustaidot eivät auta tai hyödytä, jos hyvä tahto ihmisten välitä puuttuu. Näinhän se on myös mitä yhdessä syömiseen tulee. Vaikka joku onnistuisikin teknisesti kokoamaan sellaisen ruokapöydän, jossa jokaiselle umpi-ideologiselle jäärällekin ekovegaanista pelkkiä ranskalaisia ja jauhelihapihvejä ahmivaan, löytyisi jotain syötävää, niin se ei vielä yksistään saisi näitä kahta istumaan alas viereisille tuoleille ja avaamaan suitaan ruualle ja yhteydenpidolle.

Minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka pystyvät toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kohtaamaan ihmisiä ikäänkuin paljaana heidän elintaso-, kulttuuri, ideologia- ja uskonto-lokeroistaan. Toivoisin itsekin olevani sellainen ja siksi en enää halua lokeroida itseäni enempää vegaaniksi kuin ekovegaaniksikaan ja vaihdan tämän blogin nimen vain: Syömärin päiväkirjaksi.

Oli muuten rohkaisevaa kuulla eilen Sre:n (Suomalaisen ruokakulttuurin edistämis-hankeen) päätösseminaarissa Jorma Ollilan puheenvuorossa, että Suomen maabrändi-komitean loppuraportissa on suositus, että vuoteen 2030 mennessä puolet suomalaisesta ruuantuotannosta olisi luomua ja että samaan vuoteen mennessä kaikki Suomen järvet olisivat juomakelpoisen puhtaita. Mikäs siinä, yleviä hankkeita, kyllä olisi hienoa olla suomalainen, jos kaikki tuntisivat meidät, ei Saunan, sisun ja Sibeliuksen maana vaan puhtaan ruuan ja juomaveden aittana. Siihen vielä päälle sellainen yhdessäsyömisen kulttuuri, jossa samaan ruokapöytään mahtuisi koko maailma kaikkine ideologioineen ja painotuksineen, niin sehän olisi melkein kuin taivas maan päällä.

Ahkera puuhastelu vai laiskana möllöttely?

Kumpi elämäntapa on ekologisempi, se jossa kykitään kaiket päivät puskissa nokkosta poimimassa vai se, jossa maataan laiskana kotona ja vältetään kaikenlaista vaivannäköä niin pitkälle kuin mahdollista?

Oikeastan kysymys on väärin asetettu. Itse huomaan, että moni omista ns. ekologisista elämäntapavalinnoistani perustuu paljon enemmän laiskana möllöttelyyn kuin ahkeraan puuhasteluun.

Otetaan esimerkiksi yksityisautoilun välttely.

Joku voisi pitää sankaritekona sitä, että perheellinen ihminen ei käytä autoa, (vaikka sellainen seisoo omassa kotipihassa) kuin äärimmäisessä pakossa. Minun tapauksessani kyse on kuitenkin kaikkein eniten mukavuudenhalusta.

Ensinnäkin, inhoan koko sydämestäni autonratissa stressaamista ruuhkaisessa Helsingissä, inhoan vielä enemmän parkkipaikoista taistelua, siedän huonosti takapenkillä tappelevia lapsia, joihin oma auktoriteetti ei yllä, kun kädet ovat kiinni ratissa ja inhoan lisäksi kaikkia auton pitoon liittyviä puhdetöitä, kuten renkaiden vaihtoa, huoltamoilla jonottamista, katsastuksen muistamista ja määräaikaishuolloista perillä oloa.

Pyörällä liikkuessani koen aivan toista vapaudentunnetta kuin autoillessa ja samoin nautin joukkoliikenteestä ja siitä ylellisyydestä, että joku toinen ajaa, huolehtii kartanluvusta (tosin ammattiautoilijat eivät sitä edes joudu tekemään), bensan riittävyydestä, ruuhkasta, äksyistä kanssa-autoilijoista yms. ja minä voin keskittyä lehdenlukuun tai lasten kanssa puuhasteluun ja maiseman tarkkailuun.

Toinen ns. ekovalinta, joka yhtälailla perustuu mukavuudenhaluun, on kaikenlaisten isojen kauppojen ja kauppakeskusten välttely.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että niihin joutuu yleensä menemään autolla, mitä vältän, mutta muitakin syitä inhoon on.

Inhoan sitä, etten löydä hakeamiani tavaroita muuta kuin kuljeskelemalla ankeissa varastohalleissa paljon pidemmän matkan, kuin mitä kulkisin kolme kertaa lähikauppaan ja takaisin. Inhoan jos myyjiä joutuu jonottamaan info-tiskeillä, inhoan sitä, että kauppaan on lähdettävä varta vasten, eikä automarkettiin ikinä satu noin niin kuin ohikulkumatkalla. Inhoan myös ruuhkaa, myyjistä tappelevia ihmisiä, ylipäänsä sitä, että ihmisiä on liikaa samassa paikassa, että tavaraa ja valikoimaa on niin paljon, että se houkuttaa elämään yli varojen ja sitä, että ostaessani joudun kuuntelemaan kaikenlaista mainostusta tai ankeaa musiikkia kovaäänisistä.

Sen sijaan iloitsen, kun satun löytämään oman taloyhtiön roskakatoksesta tai roskalavalta täysin ehjän nojatuolin ja lipaston, minua onnistaa kun tutut muuttavat ulkomaille ja myyvät edullisesti (kotiinkuljetuksen kera) kaikki vanhat kirjahyllynsä, olen kiitollinen, kun toiset tutut uusivat ruokapöytänsä ja lastenhuoneensa ja kysyvät kelpaisivatko vanhat meille, olen innoissani, kun huuto.net :stä löydän juuri haluamanlaiseni avohyllykön taas kotiinkuljetus sopimuksella.

Lisäksi minulle sopii se, että kaikenlaiset turhat heräteostokset jäävät kauppaan, kun niissä ei tule edes käytyä. Minulle riittää se, mitä lähiruokakauppa tarjoaa päivittäistavaroiden suhteen. Onnistun välttämään jopa turhan tiheää lähikaupassa käyntiä, kun idätän ja versotan itse tuoretta, eikä kuivatavaroita tarvitse hakea kuin kerran pari viikossa. Tykkään myös tuunailla vanhaa ja tehdä itse lahjoja lastenkutsuille ja kylään viemiseksi. Kotitekoinen hillo (joka syntyy samalla kun tekee perhelle ruokaa) tai lorupussi synttäreitä viettävälle lapselle ilahduttavatkin yleensä saajaperhettä enemmän kuin jostain jättihallista haettu "bulkkilelu" tai viinipullo.

Ruuanlaitossa olen välillä puuhakas välillä taas mukavuudenhaluinen. Silloin kun olen mukavuudenhaluinen, teen niin isoja annoksia, ettei viikkoon tarvitse seistä hellan ääressä tai tiskata likaisia kattiloita. Myös aamupuuron keittoni on vaihtunut tuorepuuroksi aika pitkälti mukavuussyistä. Inhoan nimittäin puuron hämmentelyä ja ainaista pohjaan kärähtämistä (lapsille kelpaa vain maitoon keitetty) sekä mustuneen kattilanpohjan jynssäämistä. Makeat tuorepuurot ja pirtelöt lapsille maistuvat yleensä erinomaisesti ja syntyvät muutamassa minuutissa tehokkaassa sekoittajassa. Jos en jaksa nähdä vaivaa tuorepuuronkaan vertaa (kannun purku osiin ja tiskaus työllistävät hiukan), tarjoan aamiaiseksi vain marjoja pakkasesta (ja ehkä kourallisen pähkinöitä päälle) ja saan yleensä pisteet kotiin.

Idättäminen ja versottaminen sopivat muuten erinomaisesti juuri mukavuudenhaluiselle kotikokille, koska ituja ei tarvitse kuoria (kuten suurta osaa tavallisista vihanneksista) ja samoista versonsiemenistä saa yleensä (lajista riippuen) kolmekin satoa. Kyllä yhdet mullat ja siemenet levittää kasvatusalustoihin helposti sillä vaivalla mitä tekisi kolme eri kertaa hakea kaupasta tuoretta syötävää (ja heittää roskiin kolme tai enemmän pientä muoviruukkua ja muovipussia kaupan salaattien ja versojen ympäriltä).

Vastaus alun kysymykseen: vaatiiko ekologinen elämäntapa ahkeraa puuhastelua vai laiskana möllöttelyä kuuluu siis: ei kumpaakaan.

Mutta oppimista se vaatii. Ja ehkä jonkinasteista kykyä tehdä havaintoja omasta toiminnasta ja siitä, mikä omassa arjessa on yhtäaikaa epäekologista ja epämukavaa, tuhoisaa maapallolle ja kuormittavaa itselle. Hyvä olisi myös huomata, mikä olisi sellaista, josta itse pitää ja maapallo kiittää, että itse voisi elää levossa ja kiitollisuudessa ja myös luonto voisi elää oman kiertonsa mukaan, välillä kuormittuen ja taas uusiutuen.

Henki lähti - makkara säilyi!

Olen jo jonkin aikaa harrastanut "heräteostoksia" kirjastossa. Toisinsanoen tartun täysin suunnittelematta johonkin kirjaan, jonka kansikuva, nimi, kannen väri tai vain katseen korkeudelle sattuminen herättää mielenkiintoni. Tällä metodilla tulee luettua kaikenlaista sellaista, mihin ei muuten ikinä tulisi tartuttua. Siis hyvä metodi jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaansa!

Viimeksi tällaisena "heräteostona" lähti mukaan Hannu J. Ahosen Henki lähti! -suomalaisia henkirikoksia (2009).

Heti johdantokappaleen lopusta kirjasta löytyi tähän blogiin sopiva sitaatin arvoinen pätkä:

"Syitä kanssaihmisen hengenriistämiseen on useita. Makkara on myös ollut syynä henkirikokseen. Yhdessä tapauksessa nakkikioskilla ollut mies sai surmansa, kun paikalle tullut halusi hänkin makkaraa ja uhri ei luopunut omastaan. Nujakan seurauksena mies kuoli. Toisessa tapauksessa ehdittiin hieman pidemmälle, sillä uhri ehti haukata kaverinsa makkarasta palan. Kaveri tietysti suuttui silmittömästi ja uhri pääsi hengestään. Mustasukkaisuuden äärimmäisiin ilmiöihin kuuluu tietysti surmata hän, joka katsoo toisen miehen vaimoa liian pitkään tai liian usein."

Antti Nylen, vegaaniesseisti, jota olen aiemminkin lainaillut täällä kirjoittaa omassa kokoelmassaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lihansyönnin ja maskuliinisuuden suhteesta Subtv:n Äijät-ohjelmassa näin:

"Jone Nikula ja Jouni Hynynen [eräänlaiset viralliset äijät] kiroilevat estoitta, ja vähintään kolmen minuutin välein ajatellaan seksiä ja tehdään selväksi, että Nikula ja Hynynen ovat epätavallisen usein emätinyhdynnässä tai muussa heteroeroottisesti huomionarvoisessa tilanteessa. Enemmän kuin äijyys heitä yhdistävätkin samat halun kohteet: naisten ruumiit, vallankin niiden tietyt osat. Luonnollisesti he himoitsevat myös eläinten ruumiita, vallankin niiden tiettyjä osia. Subtv:n internetsivuilla olevassa ohjelmaesittelyssä Nikula ilmoittaa lempiruuakseen "kuolleet eläimet" ja Hynynen "kaikki, paitsi jotkut vitun idut ja leseet". Ohjelmassa he kokevat peräti neljästi eläinten ja niiden ruumiiden käsittelyyn liittyviä töitä (hirvenmetsästäjän, lihanleikkaajan, kalatukkurin ja sikatilan isännän.)"

Hyvin on siis kyketty lihansyönti maskuliiniseen uhoon molemmissa sitaateissa. Ja te, jotka omistatte telkkarin, katsokaapa joskus makkaramainoksia ja miettikää hetki, minkälaisille ihmisille ne on suunnattu ja mitä arvoja ja arvostuksia ne kantavat? Väitän, että ylikorostunut maskuliinisuus on läsnä aika monessa.

Onko tappamisessa sitten oikeasti jotain lajityypillisesti miehisyyteen kuuluvaa? Jos tähän vastaisi mitä tahansa, vastaus olisi jokatapauksessa väärä, joten jätän vastaamatta. Sen sijaan yhden pikkupojan (ja yhden pikkutytön) äitinä sekä lukuisien pikkutyttöjen ja pikkupoikien uteliaana havainnoijana voin sanoa, että tämäntyyppisiä keskusteluja en ole koskaan kuullut yhdenkään tapaamani pikkutytön suusta:

- tää mun miekka tappaa kyllä kaikki!

(johon kaveri vastaa vielä painokkaammalla äänensävyllä)

- tää mun miekka tappaa myös kaikki!

(Kyseessä oli vain yksi esimerkki pian 3-vuotta täyttävän poikani ja hänen hiljattain 3-vuotta täyttäneen kaverinsa väkivaltakeskusteluista.)

Ansioitunut poikapsykologi Jari Sinkkonen onneksi vakuuttaa, että autot, miekat, väkivaltaleikit, tappelu ja muu nujakointi kuuluvat jokaisen pojan kehityskaareen, eikä niillä ole yhteyttä aikuisen epäsosiaaliseen käytökseen. Monelta äidiltä ja muulta kasvattajalta olen onnekseni myös kuullut, että monesta väkivaltaa syvästi ihannoineesta pikkupojasta on kasvanut äärirauhallisia aikuisia miehiä.

Näin minäkin uskon, enkä olekaan millään tapaa yrittänyt rajoittaa oman poikani rakkautta väkivaltaleikkeihin (enkä edes makkaraan). Pikemminkin ajattelen, että nikulat, hynyset ja nakkikioskeilla toisia makkaransyöjiä murhaavat miehet ovat ehkä jumiutuneet johonkin aikaisempaan kehitysvaiheeseen, joka heiltä on silloin 3-vuotiaana jäänyt hyvää tarkoittavien kasvattajien vuoksi elämättä. Siinä ei tietenkään enää ole mitään hauskaa tai hellyyttävää, jos aikuinen mies ei suostu syömään mitään vihreää tai jos aikuinen mies saa samassa määrin kiksejä väkivaltafantasioista (tai jopa niiden toteuttamisesta) kuin kaksi 3-vuotiasta.

Mieleeni jäi (olisiko ollut Voima-lehden?) kannesta ihastuttava lause, jonka Emma Kari tokaisi jollekin haastattelijalle läpi menneen kasvispäiväaloitteensa jälkeen:

Tunnen suurta hellyyttä valkoihoista, keski-ikäistä lihansyöjämiestä kohtaan. Se maailma, jossa hän oli kuningas on nyt murtumassa ja muuttumassa uudeksi, joten ei ole ihme, että hän on hädissään. (Jouduin siteeraamaan ulkomuistista, koska en arkistoi lehtiä tai löytänyt lähdettä netistä).

Hienoa on sekin, etteivät kaikki edes keski-ikäiset miehet tyydy siihen kukistuvan kuninkaan rooliin, joka väistämättä kuuluu punaisen lihan syömistä jokapäiväisenä oikeutena pitävälle ihmiselle (sukupuolesta riippumatta). Loistava esimerkki tästä on tämänpäiväisen nettisurffailun helmi, uutinen megaluokan nyrkkeilijä Mike Tysonin siirtymisestä vegaaniruokaan.

Kukapa tietää, vaikka muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi jo tosivegaani (ei siis tämän blogin kirjoittajan kaltainen osa-aika kasvissyöjä) presidenttinä? Tuskin moni olisi uskonut 50 vuotta sitten sitäkään, että musta mies hallitsisi maailman keskuksena itseään pitävää Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 2010.

Onko veganismissa mitään järkeä?

Olen viime päivinä lueskellut hyvällä "ruokahalulla" Dalai-Laman elämänkerrallista kirjaa, Vapaus Maanpaossa. Toistaiseksi olen lukenut miehen lapsuudeseta ja ensiajoista Tiibetin lapsihallitsijana luostarissa, en siis voi kommentoida koko kirjaa, vain sen ensimmäistä neljännestä.

En ole mikään Dalai-Lama asiantuntija, mutta mielikuvani on, että Dalai-Lama olisi innoittanut monia länsimaalaisia kasvissyöntiin, eläintensuojeluun sekä muutenkin vihreään ajatteluun. Mielenkiintoista oli siis lukea kirjasta tämäntapaisia katkelmia:

"Erityisen hauskaa oli karata ruoka-aikoina. Tämä johtui siitä, että munkiksi aikovan nuoren pojan oli kielletty syödä määrättyjä ruokia kuten kananmunia ja sianlihaa. Vain vanehmpieni talossa minulla oli mahdollisuus maistella näitä. Kerran muistan, että eräs vanhemmista virkamiehistä sai minut kiinni munia syömässä. Hän oli kauhuissaan ja niin olin minäkin. "Painu tiehesi!" huusin hänelle kurkun täydeltä. Toisen kerran muistan istuneeni isäni vierellä kuin koiranpentu ja vain katsellen, kuinka hän nautti sianlihapaistia, toivoen, että hän antaisi palan minullekin - minkä hän tekikin. Se oli herkullista."

Dalai Lama kertoo samassa kirjassa myös, että tiibetissä buddhalaisten oli yleisesti tapana syödä lihaa, mutta koska eläimiä ei saanut tappaa, maassa asuvat muslimit hoitivat teurastukset. Buddhalaiset eivät myöskään saaneet tilata lihaa (koska se olisi johtanut teurastukseen, ts. lihatukkuliikkeessä/lihakaupassa toimiminenkin oli jätettu muslimien huoleksi). Mikään ei kuitenkaan estänyt buddhalaisia ostamasta ja syömästä lihaa. Poikkeuksena olivat ilmeisesti vain munkit ja erityisesti munkkikokelaat, jotka nämäkin tosin kirjan mukaan kiersivät sääntöä ja varastelivat lihapaloja aina kun siihen tarjoutui tilaisuus..

Hyvin erilainen tulokulma kasvissyöntiin on länsimaisella veganismilla. Vegaaniliitto ry:n säännöistä luin, kohdasta 2 tarkoitus ja toiminta seuraavat kohdat:

"Yhdistyksen toiminnan lähtökohtana on ajatus, että ihmisten ja muiden eläinten kohtelussa tulisi noudattaa samoja oikeudenmukaisuusperiaatteita ja että eläinten riisto on tästä syystä väärin.

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää kasvissyöntiä ja veganismia, elämäntapaa, jossa vältetään kaikkia kokonaan tai osittain eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita, sekä ylipäätään kaikkia tuotteita ja palveluita, joiden tuottaminen perustuu eläinten riistoon.

Veganismilla edistetään terveellisiä elämäntapoja sekä kaikkien elollisten olentojen ja koko luonnon hyvinvointia."

Mielestäni nämä periaatteet ovat kauniita paperilla, mutta minun on vaikea nähdä, kuinka ne käytännössä voisivat toteutua missään muussa kuin paratiisimaailmassa, jossa resursseja riittää kaikille loputtomasti, eikä mitään kilpailua elintilasta tämän vuoksi pääse syntymään.

Biologiassahan olemme oppineet, että kaikkien eliöiden elämä (ihminen ei ole tästä poikkeus) perustuu aina kilpailuun resursseista. Toisin sanoen, me (niin kuin kaikki muutkin) elämme täällä "syö tai tule syödyksi" maailmassa.

Tietenkään sen ei enää nykyaikana tarvitse ihmisillä tarkoittaa konkreettista eläimien syömistä. Aivan äärimmilleen viety veganismikin on nykyoloissa mahdollista, kiitos pitkälle kehittyneen kemian- ja lääketeollisuuden, jotka kaikessa hyvyydessään ovat tuottaneet meille B12 vitamiinin, jota ilman vegaani ja hänen lapsensa ennen pitkää kuolisivat.

Silti yhä nykyaikanakin on fakta, että ellemme me ihmiset olisi näin massiivisena populaationa levittäytyneet lähes koko maailman lähes kaikkiin kolkkiin taloinemme, peltoinemme, teinemme, autoinemme, roskinemme jne.. olisi kaikilla muilla tämän maapallon eliöillä aivan toiset mahdollisuudet elää, eli kilpailla niistä resursseista, joista me ihmiset nyt haukkaamme "leijonan"osan.

No mikäänhän ei tietenkään estä tiukkaa vegaania olemasta myös hyvin väestönkasvukriittinen, pidättäytymään itse kokonaan lisääntymästä ja lisäksi viemästä pienten perheiden ilosanomaa kaikkialle maailmassa. Se, mikä minua tiukassa veganismissa ärsyttää ei kuitenkaan ole se, miten vähän vegaanipiireissä puhutaan väestönkasvun vaikutuksista "kaikkien elollisten olentojen ja koko luonnon hyvinvointiin", vaan se, että vegaanipiireissä ehkä unohdetaan, että lopputulos on silti aina enemmän kuin keinot.

Mitä tällä tarkoitan? En olen vielä päässyt keskustelemaan aiheesta kenenkään vegaaniliiton edustajan tai muun tiukkis-vegaanin kanssa mutta voisin kuvitella, että vegaanit eivät hyväksyisi esim. liivatteesta (tai jostain muusta eläinperäisestä aineesta) valmistetua biohajoavaa "muovia". On totta, että biomuovia voi tehdä (ja tehdään) myös kasviraaka-aineista, mutta onko raaka-aineella loppujen lopuksi mitään väliä, jos

"YK:n ympäristöohjelma on määritellyt, että joka vuosi miljoona merilintua kuolee muovin takia, ja noin 100 000 merikilpikonnaa sekä merinisäkästä (hylkeitä, merileijonia, valaita, delfiinejä) kokee saman kohtalon." En muista lukua, mutta myös hirmuinen määrä pingviinejä tukehtuu vuosittain muoviroskaan.Lähde

Jos biomuovi mistä tahansa raaka-aineesta tehtynä estää nämä kuolemat, eikö sen pitäisi olla vegaaniliiton arvojen mukaista?

Sitäpaitsi mitä tulee liivatteesta urputtamiseen, jokaisen vegaanin pitäisi sen verran perehtyä lihateollisuuteen, että ymmärtäisi, ettei possuja tai lehmiä liivatteen takia tapeta vaan liivate on lihateollisuuden "sivuvirtaa", jotain, jolle pitää keksiä käyttökohteita, jottei se joutuisi teollisuuden näkökulmasta kalliisti biokompostoitavaksi. Siinä vaiheessa kun lihansyönti on marginalisoitunut niin, että jossain tapettaisiin todella kokonainen eläin sen sisältämän liivatteen takia, on liivatteelle jo aikaa sitten keksitty kasviperäiset korvikkeet, sen verran kalliiksikin sellainen liivate tulisi..

Toinen esimerkki ääriveganismin tukehtumisesta omaan liiallisen idealismiinsa löytyy hirvimetsältä.

Minustakaan ei ole mukavaa ajatella hädissään metsässä ihmisiä ja heidän pyssyjään pakoon juoksevia eläimiä. Mutta kas vain, kun tämä ihmissuku meni lisääntymään niin, ettei suurpedoille (ahma, susi, karhu) enää ollut tilaa meidän teollisuusmetsissämme, niin hirvikanta pääsi räjähtämään ja ihmisen, joka aloitti susien tappamisella ja heidän reviiriensä kutistamisella, täytyi seuraavaksi alkaa tappaa hirviä. Lisäksi meille ihmisille syntyi jossain vaiheessa halu päästä liikkumaan nopeasti paikasta toiseen ja me rakensimme hienon tieverkon ja hienoja autoja, jotka myös toimivat tehokkaina "hirvenmetsästyslaitteina". Hirven lopettaminen autolla on kuitenkin tietääkseni hirvelle melkolailla tuskallisempaa pyssyyn verrattuna ja lisäksi siinä leikissä lähtee usein henki myös ihmiseltä.

Onko hirvenmetsästykselle siis olemassa jokin tosivegaaninen vaihtoehto, muu kuin se, että 90% ihmiskunnasta räjäytettäisiin ilmaan tai se, että ne loput harvat aidot metsät aidattaisiin kilometrin korkeudelta ja ihmisiltä (myös heidän pakokaasuiltaan) estettäisiin kokonaan pääsy näihin viimeisiin ekologisiin linnakkeisiin.

Jotta tästä postauksesta ei tulisi mammuttimaisen pitkä kiirehdin loppupäätelmiin:

Minun tämänhetkinen kantani on, että veganismi on syvimmältä olemukseltaan uskonto, vaikka liitto itse väittääkin olevansa "polittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton". Taannoisessa ylioppilaslehdessä (jos oikein muistan) oli hyvä juttu tiedekriittisistä ihmisistä ja siitä, miksi aina vaan (täysin riippumatta tieteen valtavirrasta) löytyy esim. ilmastonmuutoskriitikoita, kreationisteja tai ihmisiä, jotka eivät rokota lapsiaan. Syy oli tietysti "uskovaisuus". Ja uskovaisuuden hyvä mittari oli tämän artikkelin kirjoittajan mukaan se, löytyykö mitään argumenttia tai perustetta, jolla (esim. ilmastonmuutosen kieltävä ihminen) suostuisi muuttamaan näkökantansa ja hyväksymään ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Jos ei löydy, kyse on puhtaasta uskonnosta.

Saman voisi kysyä esim. Vegfest-tapahtuman järjestäjiltä (jotka eivät sitten halunneetkaan minua Tampereelle luennoimaan tai kertomaan blogistani, koska tunnustin syöväni silloin tällöin eläintuotteita ja kannattavani muutenkin "joustavaa veganismia" ts. mahdollisimman pientä eläinkulutusta mutta kuitenkin tilanteen mukaan toimimista.) Siis nyt se kysymys Vegfest-ihmisille:

Voitko kuvitella mitään uutta tutkimustulosta tai muuta tietoa maailmasta/ihmisistä/eläimistä, joka saisi sinut jossain tilanteessa syömään lihaa, juomaan maitoa, käyttämään liivatebiomuovia, ampumaan hirven, käyttämään rannoilta kerättyjen kuolleiden merinilviäisten kuorista valmistettuja lisäaineita, kaatamaan lintujen pesimäpuun, räjäyttämään karhun pesäluolana toimineen kallion, rakentamaan kesämökin merenrantaan, jossa lepattelee harvinainen perhonen, raivaamaan pellon niitylle, jossa myyrät ja hiiret aiemmin möyrivät, kulkemaan valtamerilaivalla läheltä merilintujen pesimäalueita jne.

Jos mikään koskaan ei saisi sinua muuttamaan nykyistä käsitystäsi, olet auttamottomasti uskossa.

Lisäksi jos vastasit jokaiseen edellä esitetyistä kysymyksistä kieltävästi, olet varmaan lihan, maidon, kananmunien, nahkakenkien, hunajan, villan, silkin, liivatteen ja eläinlisäaineiden lisäksi luopunut myös kaikesta maa- vesi ja ilmaliikenteestä, nykyaikaisesta asumisesta, kaikista metsäteollisuuden tuotteista kuten paperista ja huonekaluista, kaikista kaukaa tuoduista tuotteista, kaikesta viljellystä ruuasta, ehkä jopa hengittämisestä, sillä kukapa ei joskus olisi vetäissyt kärpästä nenäänsä kesällä kun niitä pörrää ympärillä riesaksi asti.

En malta olla vielä loppuun kirjoittamatta hauskaa, suorastaan yllättävää pikku yksityiskohtaa eräästä luontokirjasta, jota lueskelin löytääkseni luontokerholaisille hauskoja tarinoita eläinten käytöksestä. Selvisi nimittäin, että eräs petokala (olisikohan ollut barracuda) harrastaa jotain, jota voi melkein kutsua lihantuotannoksi. Tällä petokalalla oli nimittäin tapana pienenä parvena ajaa iso pikkukalojen parvi saarroksiin johonkin matalaan lahdenpoukamaan ja sitten joukolla vartioida, ettei parvi pääse pakenemaan "aitauksestaan". Sitten ei tarvinnutkaan harrastaa työlästä saalistamista pitkään aikaan, sen kun vaan ui matalikkoon popsimaan muutaman kalan silloin tällöin parvesta ja sitten vatsa täytenä takaisin omalle vartiopaikalleen "eläväksi piikkilanka-aidaksi ateriaa sulattamaan".

Mitä hc-vegaani syö?

Sain vaihteeksi uuden lempinimen, kun eräs kaverini innostui nimittämään minua hc-vegaaniksi jonkin sellaisen perusteella, mitä olin kirjoittanut täällä blogissa. Itse minun on hyvin vaikea määrittää itseäni hc-vegaaniksi tai hc miksikään muuksikaan, mutta eivät kai ne fundamentalistitkaan itseään sillä nimellä kutsu..

Mutta asiaan, eli mitä tällainen hc-vegaani on tänään syönyt. Kuten alla olevista ruuista voi päätellä, ruokani on elävöitynyt kovasti sitten kun viimeksi kirjoitin omasta ruokapäivästäni.

Aamuni alkoi tuorepirtelöllä, jonka valmistuksen olin aloittanut edellisenä iltana laittamalla pieneen vesimäärään turpomaan kourallisen kaurahiutaleita ja muutaman cashew-pähkinän sekä hyppysellisen ruusunmarjajauhetta. Aamulla lisäsin joukkoon vielä omenamehua ja banaanin ja soseutin kaiken ihanaksi pirtelöksi. Koska pidän makeasta, aion ensi kerralla lisätä tähän reseptiin vielä pari kuivattua ananasta.

Lounaaksi popsin nuudeleita ja niiden kanssa porkkana-auringonkukansiemenlisäkettä sekä mung-pavun ituja. Porkkanalisäke syntyi kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että paistoin pannulla rypsiöljyssä kuivattua porkkanaraastetta (tuore käy yhtä hyvin) ja auringonkukansiemeniä. Lisäsin mausteeksi vähän soijakastiketta ja sidosaineeksi ruokalusikallisen soijakermaa. Lisäsin porkkanalisäkkeen ja reilusti tuoreita mung-pavun ituja sekä roppakaupalla sitruunamehua keitetyn nuudelin päälle omalla lautasellani.

Päivällä söin luontokerholaisten kanssa puolisen desiä Ben&Jerrys jäätelöä sekä yhden maitovanukkaan (meillä oli aiheena kulutusvalinnat ja lapset saivat ostaa tiettyjen ohjeiden mukaan kaupasta itse valitsemiaan tuotteita yhteisesti syötäväksi. Kriteerinä yhdellä ryhmällä oli miettiä pakkausjätettä, toisella ryhmällä tuotanotapaa ja kolmannella ryhmällä kotimaisuus-ulkomaisuus kysymystä. Kasvissyönnistä ei puhuttu).

Illalliseksi söimme kaupan luomuhernekeittoa ja sen päällä runsaasti mung-pavun ituja sekä paahtoleipiä maapähkinävoin ja härkäpavun versojen kanssa.

Onko tämä nyt sitten hc-veganismia, ei minusta, mutta ehkä ulkopuolisesta se tuntuu siltä. Eikä tälle päivälle sattunut edes mitään isotöistä itsejalostusta (idut ja versot olin toki itse tehnyt, mutta en juuri tänään.) Huomiseksi otin pakastimesta sulamaan viime syksynä tehtyjä hernepihvejä, jotka on kiireesti syötävä pois ennen kuin vanhenevat.

Älä tapa

Päädyn usein juttelemaan humalaisten, jehovantodistajien, feissareiden ja harekrishna munkkien kanssa. Ehkä minusta jotenkin aistii, että ei ole kova kiire tai sitten näillä kohtaamisilla on joku muu tarkoitus. Viimeisin kohtaamiseni erään mukavan munkin kanssa tuotti kotiini puoli-ilmaisen propagandakirja nimeltä Ajaton viisaus. Kiinnostuin heti kappaleesta nimeltä Älä tapa. Siinä Hare Krisha liikkeen perustaja (tai ainakin johtohahmo) Srila Prabhupada puhuu (katolisen) kardinaali Jean Danieloun kanssa lihan syömisestä. Lainaan kirjaa vapaasti:

Srila: Jeesus Kristus sanoi: "Älä tapa." Miksi kristityt tappavat eläimiä?
Kardinaali: Me uskomme, että ihmisen elämän ja eläimen elämän välillä on suuri ero.
Srila: Mutta Raamatussa ei sanota vain: "Älä tapa ihmisiä." Siinä sanotaan laajasti: "Älä tapa."
Kardinaali: Me uskomme, että ainoastaan ihmisen elämä on pyhä. Ihmisten on tapettava eläimiä, jotta he saisivat ruokaa.
Srila: Ei. Ihminen voi syödä viljatuotteita, vihanneksia, hedelmiä ja maitoa. Tiikeri ei tule syömään hedelmiänne. Sille on määrätty ruuaksi eläinten liha. Vihannekset, hedelmät, vilja- ja maitotuotteet ovat ihmisten ruokaa. Kuinka voitte sanoa, että eläinten tappaminen ei olisi synti?
Kardinaali: Meidän mielestämme se riippuu teon syystä. Jos eläimen tappaja aikoo antaa ruoan nälkäisille, silloin se on oikeutettua.
Srila: Mutta ajatelkaapa vaikkapa lehmää: me juomme lehmän maitoa, siksi se on kuin äitimme. Kun se on vanha, eikä enää pysty antamaan maitoa, leikkaatte lehmältä kaulan poikki. Onko se inhimillistä?. Jeesus Kristus opetti. "Älä tapa." Miksi te tulkitsette tämän käskyn niin, ettei se häiritse elämänne mukavuutta?
Kardinaali: Mutta Jeesus salli myös pääsiäislampaan uhraamisen.
Srila: Mutta hän ei koskaan ylläpitänyt teurastamoja.
Kardinaali: (nauraa) Ei, mutta hän söi lihaa.
Srila: Jos ei ole mitään muuta ruokaa saatavissa, joku saattaa hengenpitimikseen syödä lihaa. Se on aivan eri asia. Mutta on mitä syntisintä ylläpitää teurastamoita vain kielen tyydytykseksi.

Kirjaan dokumentoitu väittely jatkui vielä pitkään ja loppui lopulta tällaiseen "hauskaan" väitepariin:

Kardinaali: Mutta miksi Jumala luo eläimiä, jotka syövät toinen toisiaan? Näyttää siltä, että luomistyössä on virhe?
Srila: Se ei ole mikään virhe. Jos haluat syödä eläimiä, Jumala antaa sinulle seuraavassa elämässäsi mahdollisuuden syntyä tiikeriksi. "Miksi te ylläpidätte teurastamoja, minä annan teille raateluhampaat ja kynnet".

Tällaisen postauksen osana täytyy myös kertoa, että kävimme elintarviketuotekehitysryhmän kanssa vierailulla helsinkiläisellä maitotilalla. Suosittelen visiittiä kaikille maidonjuojille, jäätelönsyöjille ja jugurtinkuluttajille. Vaikka tämä vierailutila ei toki ollut mikään "kidutustila" (lehmät olivat vapaina ja saivat kiitos modernin teknologian, jopa itse päättää omat lypsyhetkensä) jäi visiitistä silti kalsea olo. Siihen syynä olivat varmaan ankea teollisuuslaitosta muistuttava betonihalli, virtsan ja lannan pistävä haju (vaikka ilmastointi puhalsi kokoajan), koneiden tasainen taustahäly, omassa karsinassaan ilman emoja makaavat pikkuvasikat ja tieto siitä, että kun lehmän maidontuotanto siinä 4-6 vuoden iässä alkaa laskea (lehmän luonnollinen elinikä on n.20 vuotta), hakee lihaportin auto lehmän tapettavaksi ja osiksi pilkottavaksi.

Vegaaniliiton esitteestä itseasiassa luin, että jopa 90% Suomessa myytävästä naudanlihasta on peräisin lypsykarjatiloilta. Eikä luomu ole tähän mikään poikkeus, sillä luomulehmien maidontuotanto laskee lehmien ikääntyessä aivan kuten tavallistenkin ja samat liha-autot hakevat luomulehmät teurastamoille ja sieltä meidän ruokakauppojemme kylmäaltaisiin. (Lypsylehmät päätyvät kuulemma tavallista useammin jauhelihaksi lihan korkeamman sidekudospitoisuuuden vuoksi).

Joudun vielä loppuunkin "mainostamaan" elintarviketuotekehityskoulutustamme. Tänään nimittäin eräs luennoitsijoistamme puhui hyvästä markkinoinnista ja sai niskakarvani niin pahasti pystyyn, että en vaihteeksi jaksanut terrorisoida luentoa ärsyttävillä kysymyksilläni (ja joudun nyt kanavoimaan kaiken harmistukseni tänne). Luennoitsija nimittäin esitti meille ruokamainoksia, joissa oli vain ruuan kuvia ja haukkui ne huonoiksi ja teknisiksi. Mainoskuvissa olisi kuulemma pitänyt olla ihmisiä, hymyileviä kasvoja, tunnetta ja tunnelmaa.

Ruoktaeollisuuden myynnin edistämisen näkökulmasta on varmaan erinomaista, että (kiitos onnistuneen markkinointiviestinnän) ihmiset kaivatessaan ystäviä, yhteisöön kuulumista, rakkautta, nostalgiaa, onnellista perhe-elämää, kaunista naamaa, uutta elämäntapaa jne. menevät kauppaan ja ostavat ruokaa.

Mistä tahansa muusta näkökulmasta se sen sijaan on kammottavaa.

Omassa päässäni olen jo pitkään hellinyt ajatusta, että jos minulla olisi oma elintarvikkeiden tuotantolaitos, (joka tietysti tuottaisi vain eettistä ja ekologista lähiruokaa) sen jokaisessa brändissä olisi vain ja ainoastaan kyseisen ruuan nimi ja kuva. Koko yrityksen nimikin voisi olla: Vain ruokaa. Vai mitä tuumaatte? (Vaikka onneksi näitäkin kyllä löytää, kunhan silmä vain harjaantuu huomaamaan, mutta einespuolella tilaa olisi vielä.)

Olen myös joskus hellinyt ajatusta, että kuten jossain Yhdysvaltojen osavaltiossa aborttia harkitsevat äidit on pakotettu katsomaan videota syntymättömästä sikiöstä, voisi myös jokaisen into-lihaanin pakottaa katsomaan edes yksi live teurastus kerran elämässään. Kaikki eläintuotteita sisältävät elintarvikkeet (myös maito) voisivat myös lakisääteisesti sisältää kuvia verisistä eläimistä ja irtileikatuista päistä, vähän samaan tapaan kuten jokaisessa tupakka-askissa nykyään on kissan kokoisilla kirjaimilla kirjoitettuna kaikki tupakan tunnetut haitat ja riskit.

Kuluttaja valitsee, mutta tietoinen kuluttaja valitsee viisaammin.

Mitä pitäisi ajatella ruokavalistuksesta?

Meidän perheessä luetaan paljon (myös) lastenkirjoja. Viimeksi käteen sattui Albert Barillen Olipa kerran elämä, osa 4, ruuansulatus. (Kysessä on siis sen kuuluisan animaatiosarjan pohjalta tehty tietokirjasarja).

Luin kirjaa hieman hämmentyneenä kohdasta oikeaoppinen ruokavalio:

"Syömisessä on tärkeää se, ettei nauti liikaa tiettyjä ruokia ja liian vähän sellaisia ruokia, jotka ovat terveyden kannalta tärkeitä .... Kiusankappale liioittelee nyt oikein kunnolla. Kaikkea on toki syötävä, mutta nyt on unohtunut yksi terveellisen ruokavalion perussäännöistä eli kohtuullisuus ... Kun ruokailet, syö vain sen verran, että tulet kylläiseksi .. Aloita ateria kevyillä hedelmillä ja tuoreilla kasviksilla, jotka vievät kovimman nälän, etkä siten syö liikaa raskaampaa ruokaa .. Älä ahmi ylenpalttisesti ... Kun olet syönyt liian paljon, olet taatusti tuntenut poltetta mahassa, pahoinvointisuutta ja närästystä, kenties jopa saanut ripulin ylensyönnistä .. Joskus pahoinvointi johtuu pelkästääns siitä, että on ahmittu liikaa ruokaa, minkä seurauksena maha on joutunut koville .. Opi sanomaan: Kiitos jo riittää!

Eikä tässä todellakaan ollut vielä kaikki, mitä kirjassa puhuttiin oikeaoppisesta ruokavaliosta kohtuus-näkökulmasta.

Itsessäni tämäntyyppinen terveyskasvatus herättää voimakkaasti kahdenlaisia tunteita. Toisaalta tulee sellainen jes-olo. Että hyvä, kun edes nykylapsia valistetaan ylensyömisestä, kun omat kokemukset lapsuudesta olivat sellaisia, että mitä enemmän kupuunsa jaksoi kiskoa mitä tahansa ruoka-ainetta, sitä tyyytyväisempiä olivat vanhemmat, isovanhemmista puhumattakaan.

Toisaalta tämä lasten ruokavalistus herättää minussa myös paljon negatiivisia tunteita ja kysymysmerkkejä. Kuinka vanhana lapset voivat oikeasti vaikuttaa omiin ruokavalintoihinsa? Ja ennen kaikkea, onko tämän ruokavalistuksen anti pahimmmillaan se, että lapset oppivat jo pienestä, että ruoka ja syöminen on jatkuva huolen aihe. Jotain, mihin täytyy kokoajan kiinnittää huomiota, ettei vain tulisi syöneeksi liikaa yhtä ja liian vähän toista ja kenties ei ollenkaan kolmatta? Eikö ruoka kuitenkin yhä vieläkin ole luonnollinen asia, ravinnon ja ilon lähde? Ja syöminen jotain, mikä voi tapahtua vaivattomasti, hiukan niin kuin hengitys tai käveleminen, kun sen kerran on oppinut (mikä sekin tapahtuu terveillä taaperoilla ihan luonnostaan.)

Tuija Ruuska kirjoitti mainiossa kasviskeittokirjassaan, Aurinkomaa, koko perheen kasviskeittokirja näin:

"Nykyihminen korvaa vaistonsa hyvään ruokaan tiedolla. Kun tarjolla on lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta purkissa ja purnukassa ja lisäksi satapäin erilaisia tuoreteuotteita ei puolelta maailmaa, on entistä tärkeämpää tietää ravinnosta ja ravintoaineista".

Hyvin kiteytetty. Kiitos vain globaalin ruokateollisuuden, meillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia seurata vaistojamme ruuan valinnassa, mikä olisi ehekä kuitenkin se helpoin ja luonnollisin tie perille hyvään ravitsemukseen ja kohtuuteen?

Mutta ei tämä Tuija Ruuskan, tyttäreni päiväkerhotätien tai Albert Barillenkaan tiedon viitoittama ruokatie kaikkien kohdalla niin kovin menestyksekäs ole ollut.

Usein kun juttelen Suomessa asuvien ystävieni kanssa, he hämmästelevät suomalaisten korkeaa tieto- ja tiedostamistasoa terveelliseen ruokaan ja terveyteen liityen sekä kaupan hyllyiltä löytyviä metrejä erilaisia funktionaalisia terveystuotteita. Kuitenkin kansanterveydestä vastaavat asiantuntijat täällä suomineidon valtakunnassa ovat yhä huolestuneempia. Hyvin ei mene Barillen kotikansalla ranskalaisillakaan, jotka ovat lihavuustilaistoissa suomalaisten naisten tasolla (suomalaiset miehet menevät vielä kirkkaasti ohi). Saapa nähdä, miten käy kasvissyöjille, jahka kaupan hyllyt lähivuosina täyttyvät erilaisilla teollisesti tuotetuilla vegaanisilla purnukoilla joita on helppo siemaista ja hotkaista tien päällä, välipalaksi, tämän tästä ja aamusta iltaan.

Kiinalaisetko hoikkia ja onnellisia kasvissyöjiä?

Lueskelin tänään entisen Kiinan kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen kirjaa, Isonenä kurkistaa Kiinaan (nemo, 2006). En malta olla jakamatta teillekin muutamaa ruoka-aiheisia huomioita erinomaisesta kirjasta. Ensinnäkin, kuka vielä luulee, että kaikki Kiinalaiset ovat siroja, pienikokoisia ja hoikkia? Entä kuka ajattelee, että kiinalaiset popsivat yhä lihaa lähinnä riisin mausteena ja maitotuotteita ei milloinkaan?

"Kiinan terveysministeriön mukaan 23% aikuisista eli 200 miljoonaa kiinalaista on ylipainoisia ja seitsemän prosenttia aikuisväestöstä (n. 60milj) on liikalihavia. Kiinan tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä, sillä kahdeksan prosenttia lapsista on liikalihavia." Mykkänen kirjoittaa.

Erityisen lyhyitäkään Kiinalaiset eivät enää ole, sillä Mykkäsen mukaan kiinalaiset miehet kasvavat nykyään 1,70 metrin pituisiksi ja naiset 1,59 metrin pituuteen. Vertailun vuoksi suomalaisten keskipituudet (wikipedian mukaan) olivat vuonna 2007 miehillä ja naisilla 1,77 ja 1,63. Espanjan aikuisväestö on pituudeltaan miehet 1,70 ja naiset 1,60 mutta nuoret espanjalaiset tosin jo 1,73 ja 1,64. Suuressa osassa maailmaa keskipituudet ovatkin nousseet ja ovat yhä nousussa.

Maitotuotteistakin Mykkänen kirjoittaa Isonenässä: "Niiden kulutus on Kiinassa nopeassa kasvussa. 1990-luvun puolivälissä kaupungeissa asuvat kiinalaiset kuluttivat keskimäärin vain 5 kiloa maitotuotteita vuodessa (amerikkalaiset 100 kila). Vuonna 2002 luku oli kuitenkin jo 16 kiloa. Henkilökohtaisen vuosikulutuksen ennustetaan nousevan 30-40 kiloon seuraavan vuosikymmenen aikana joten ei ole yllätys, että meijerijätit Tanskasta Yhdysvaltoihin ja Ranskasta Uuteen-Seelantiin ovat alkaneet ostaa osuuksia kiinalaisista alan yrityksistä."

Wikipedia taas kertoo, että "Kiinan maidonkulutus on nelinkertaistunut vuodesta 2000. Markkinoinnissa kerrotaan maidon tekevän lapsista viisaita ja pitkäikäisiä. Kaupungeissa rintaruokinnan vaihto maitojauheeseen on yhä yleisempää."

Kuten maidonkulutus, myös lihankulutus on Kiinan kaupungeissa aivan toisella tasolla kuin maaseudulla. Mykkäsen mukaan "Vuonna 2000 tehdyn kotitaloustutkimuksen mukaan kaupunkien kiinalaiset syövät 40% enemmän lihaa ja 2,5 kertaa enemmän kalaa kuin maaseudun asukkaat. Kananmunia ja kanaa syödään niinikään 2,5 kertaa enemmän kaupungeissa. Maaseudulla taas syödään kolme kertaa enemmän viljatuotteita kuin kaupungeissa." Tarkkoja lihankulutuslukuja Mykkänen ei kerro, mutta vegaaniliiton sivulta löysin USDA:lta poimitun taulukon, jonka mukaan kiinalaiset ovat maailman 9.ksi ahkerimpia lihansyöjiä ja syövät yli 50 kiloa lihaa/henkilö vuodessa. Listaykkösenä killuu USA yli 130 vuosittaisella lihakilollaan (Osmo Soininvaaran mukaan Espanja on jo samalla tasolla USA:n kanssa henkilökohtaisen lihankulutuksen määrässä, mutta kiinalaisten kokonaislihankulutus vastaa määrältään koko EU:n alueella popsitun lihan määrää). (Suomalaisten lihankulutus pyörii wikipedian mukaan siellä 80 kilon hujakoilla.)

Kiinalaisesta ruokakulttuurista Mykkänen kirjoittaa hauskasti: "Näin voisi ehkä väittää monen muunkin maan asukkaista, mutta kiinalaisilla tuntuu olevan aivan erityinen, jopa hieman mielipuolinen suhde ruokaan. He puhuvat syömisestä loputtomiin ja saattavat ärtyä, elleivät saa ruokaansa ajoissa. Jos kiinalainen asuu ulkomailla, hän käyttää usein päiviä, viikkoja tai kuukausia löytääkseen parhaat paikat ruokaostoksilleen. Kiinalaisille muiden maiden ruoat ovat usein jotain, mitä kokeillaan kerran tai pari kertaa, joskus puhtaasti kohteliaisuussyistä. Sen jälkeen palataan oikean eli kiinalaisen ruuan pariin.

Paluuta meille oikean eli suomalaisen ruuan pariin odottelen tässä minäkin. Tähän vielä pieni kunnianosoitus Sre:lle ja heidän taannoisille lounaskutsulleen yhteen ehkä Helsingin parhaista suomalaisen ruuan ravintoloista, Atelje Finneen. Siellä popsiessani vadelmapuuroa ja kuusenkerkkämaitoa (jotka olivat melkein yhtä hyviä kuin omatekemäni :), sain pakottavan herätyksen palata taas tauon jälkeen tämän blogin äärelle.

Sre:lle siis kaikki kiitos ja kunnia tästäkin Kiina-postauksestani, jota ilman tekisin ehkä nytkin jotain niinkin turhanpäiväistä, kuten vaikkapa selaisin mol:in työpaikkailmoituksia tai surffailisin aarresaari.net:issä.

Loppuun vielä poliittinen kannanotto tämän lihapostauksen tiimoilta: Älkää hyvät ihmiset pyrkikö kasvattamaan elintasoanne. Kuten tilastoista voidaan nähdä, nousu elintasossa johtaa nousuun myös lihankulutuksessa ja kuten Kiinan tapauksessa voidaan myös nähdä, nousuun monessa muussakin ikävässä asiassa suoraan tai välillisesti..

Mykkänen kirjoittaa: "Tilastoista löytyy näyttöä sille, että kiinalaiset ovat joutuneet talousuudistustensa aikana sietämään paljon aiempaa enemmän rikoksia. Kaikkien rikosten määrä kasvoi vuoden 1978 ja 1988 välillä kolminkertaiseksi. Ryöstöjen määrä sensijaan seitsenkertaistui. Toisessa kohtaa Mykkänen kirjoittaa: "Ihmiset tuntevat läkähtyvänsä, kun kaikki mitataan menestyksessä, rahassa ja kilpailykyvyssä. 1990-luvun lopulla tehty tutkimus totesi, että noin kolmannes kiinalaisista koululaisista kärsi henkisistä ongelmista, jotka usein johtuivat vanhempien asettamista paineista.

Rikastumisideologiasta Mykkänen kirjoittaa: "Kiinan hallituksen keskeiset hahmot yrittivät vuosien ajan tukahduttaa uskonnot ja oman ajattelun ja täyttää kiinalaisten sydämet kommunismilla. Projetkin epäonnistuttua kansalaisille ei ole tarjottu uutta ja uskottavaa elämän tarkoitusta, ellei sellaiseksi lasketa "rikastuminen on kunniakasta" -ideologiaa."

Yksi Ikävimmistä asioista, joista Mykkänen kirjoittaa on kiinalaisten itsemurhat: "Ei ole muuta niin hämmentävää todistusaineistoa tämän päivän Kiinassa tunnetusta pahasta olosta, kuin naisten poikkeuksellisen korkeat itsemurhatilastot. YK:n mukaan kiinalaisnaiset tekevät 157 000 itsemurhaa vuosittain -yli puolet kaikista maailman itsemurhista. Sataatuhatta naista kohden Kiinassa kuolee oman käden kautta 14,8, kun Suomessa luku on 9,8. Suomalaismiesten itsemurhaintoon kiinalaiset eivät yllä, sillä Suomessa miehiä kuolee sadastatuhannesta oman käden kautta 31,9 kun kiinalaismiehistä näin ankea loppu on kolmellatoista. Mykkänen kirjoittaa, että "vuonna 2002 julkaistun tutkimuksen mukaan itsemurhaan ajautuneilla kiinalaisnaisilla oli ollut eniten ongelmia rahan, terveyden ja avioliiton kanssa.

Tämän postauksen opetus kiteytettynä: älkää välittäkö rahasta, terveydestä tai avioliitosta tai älkää ainakaan päättäkö päiviänne, jos joku niistä menee pieleen. Sensijaan muistakaa kuolevaisuutenne, popsikaa kotimaisia kasviksia ja rakastakaa lähimmäisiänne olivatpa he omia puolisoitanne tai pakolaistaustaisia naapureita.

Tervetuloa luomuteollisuus ja keliakia?

Kuka ajattelee, että luomu on pientä, puhdasta ja paikallista? Kuka lisäksi ajattelee, että luomu on kotoista, perinteistä ja lisäaineetonta?

Itselläni oli tapana ajatella suunnilleen näin, kunnes opin, että markkinoille puuhataan kovalla kiireellä luomulisäaineita (muutama on jo tullut), että luomun tuotannossa halutaan kasvattaa volyymiä (kansainväliset markkinat odottavat!) ja että luomuruuan menekin kasvu edellyttäisi nimeomaan luomun teollistumista ja uusien, luomulle soveltuvien teollisten menetelmien kehittämistä.

Kun yritin tätä kehitystä kyseenalaistaa opin, että luomusta on eriytymässä kaksi erillistä haaraa, teollinen luomu ja sitten tämä "maatilatoriluomu" (vaikka oikealla maatilatorillahan kaikki ei olekaan luomua).

Toisin sanoen, teollinen luomu eroaa lopulta tavanomaisesta tuotannosta (tässä minun kauhuskenaariossani) jossainvaiheessa enää siten, että luomukarkeissa on rivi luomulisäaineita, että luomupellossa on kasa kemiallisia luomutorjunta-aineita, että luomusonnit popsivat luomu-luulihajauhoa ja että luomulehmät lypsetään luomulypsyroboteilla.

Tätäkö me haluamme? Ja vainko siksi, että luomuleivän hintaa saataisiin pudotettua 50 sentillä per leipä?

Huomasin harmikseni myös, että lähikauppani (joka on kunnostautunut hankkimaan hyllyilleen monia luomutuotteita pyynnöstäni) on saanut leipähyllyynsä näkyvän mainoksen kanssa luomuruisleivän, jossa on leivonnan apuaineena käytetty gluteenia.

Gluteeni ei toki ole mikään peikko noin itsessään. Sehän on viljan proteiini, jota etenkin vehnää sisältävät tuotteet sisältävät luonnostaan. Gluteenilisäystä voi silti pitää harmillisena etenkin luomuleivässä, sillä lisättyyn gluteeniin ja ylipäänsä gluteenin ylimääräiseen käyttöön on liitetty epäilys (siis pelkkä epäilys) sen mahdollisesta vaikutuksesta keliakiariskin lisääntymiseen (edellytyksenä on toki perinnöllinen alttius siellä pohjalla).

Ruotsissa ja Suomessa, joissa on pitkään syöty teollista leipää (joissa tätä gluteeni-lisääkin käytetään) keliakiadiagnoosit ovat nimittäin kasvaneet kasvamistaan. Tämän (hatarahkon) näytön lisäksi keliakia-gluteeni -teoriaa tukee sellainen hassu "sattuma", että kun Ruotsissa oli kokeilu lisätä teollisiin vauvanruokiin gluteenia, niin samaan ajankohtaan osui selvä piikki pikkulasten keliakiadiagnooseissa.

Pelätkää gluteenia jos tahdotte tai olkaa pelkäämättä, itse en ainakaan halua omille lapsilleni ehdoin tahdoin syöttää elintarviketta, johon on vasta muutaman kymmenen vuoden ajan lisätty jotain, mitä siinä ei ole satojen edeltävien vuoden aikana ollut ja joka pahimmillaan saattaa aiheuttaa sellaisen elinikäisen riesan kuin keliakia. (Tämä on myös se syy, miksi en ole koskaan innostunut seitanista tai muistakaan teollisista lihankorvikkeista.)

Harmistuin myös suunnattomasti tästä teollisen luomuruisleivän näkyvästä mainoksesta: panosta tulevaisuuteesi (tai jotain sen suuntaista), kun kuitenkin apuaineena tässä "tulevaisuusleivässä" oli tämä pahanilmanlintu lisäaine-gluteeni, jonka keliakiariskittömyydestä ei ole varmuutta.

Niille, jotka lisättyä gluteenia aikovat tästälähtien välttää on loppuun kertoa vähän hyviäkin uutisia. Lähileipä-standardi kieltää gluteeni-lisän käytön! Hip hei! Seuraavaksi tilaisin viranomaisilta meille vaikkapa sellaisen maatiais-standardin, joka kieltäisi kaikkien uusien temppujen tuomisen yritä-erehdy -periaattella meidän jokapäiväiseen leipäämme.

Jos karhut laihduttaisivat, mitä meille tapahtuisi?

Varma kevään merkki tässä perhepiirissä on, kun äitini huudahtaa minulle eteisessä (heti kun olen saanut pitkän, peittävän takkini riisuttua), "Kylläpäs sinä olet laihtunut!"

Varma syksyn/talven merkki on myös se, kun appiukkoni kysäisee puolihuomaamattomasti kahvipöydässä, "mikä se sinun painoindeksisi on.."

No, jätetään sukulaiset nyt vähäksi aikaa rauhaan ja kysytään, kuinka moni tämän blogin lukijoista on havainnut saman? Että keväällä paino putoaa ihan itsestään ja että syksyllä sitä kertyy, ihan itsestään.

Joskus hamassa nuoruudessa, kun vielä yritin taistella tätä maailman luonnollisinta sykliä vastaan, mm. laihdutuskuurien voimin, isäni kysäisi minulta kerran, olenko koskaan huomannut, että vain lihavat ihmiset laihduttavat (tämä oli siis 90 luvulla, nykyään kai vain laihat ja normaalipainoiset laihduttavat ja lihavat ovat keksineet jo aikaa sitten järkevämpää tekemistä). Isän pointti lihavien laihduttamisesta oli se, että jos kerran vain lihavat laihduttavat, niin ehkä se on juuri laihduttaminen, joka tekee ihmisestä lihavan tai ainakin pitää hänet siinä tilassa.

Vastaavan esimerkin kertoi äitini eräästä vanhasta työkaveristaan, jonka ikuinen puheenaihe kaikilla kahvitunneilla oli omat laihdutuskuurit. Tämä täti oli aiheesta niin innostunut, että toi jopa kahvihuoneen seinälle näytille painotaulukkonsa (hienon graafin), jossa muutaman gramman pudotus vyötäröllä näkyi heti valtavana pudotuksena "pörssikurssissa".

Koska tarinan on tarkoitus olla varoittava esimerkki, on kerrottava vielä, että kun äitini sattumalta vuosia työpaikan vaihdon jälkeen törmäsi tähän laihdutusintoiseen tätiin, oli tämä paisunut lähes muodottoman lihavaksi.

No, miten tämä kaikki liittyy tämän blogin punaiseen lankaan, eli siihen, mitä meillä tänään syötiin? Liittyypä hyvinkin. Meillä syötiin tänään (tai oikeastaan eilen, koska kirjoitan tätä aamulla, kun lapset vielä nukkuvat) porkkana-linssikeittoa (johon innokas 2v kokkiapulaiseni lorautti suoraan pullosta rypsiöljyä), sen päällä tarjoiltiin aimo keko rypsiöljyssä uivia kotimaisia herneitä ja papuja, sekä vielä tuoreita mungpavun ituja. Njam. Rasva on ihanaa!

As.Oy Maltan murkinat

Uskomatonta, eli totta, mutta yhteisökerrostalohanke meidän ja 70 muun perheen kanssa edistyy! Tänään juuri kuulimme asukasillassa, että tulevan kotimme piirtää arkkitehtitoimisto, joka on mm. piirtänyt Viikin infokeskuksen sinisen ympyrätalon ja Vuosaaren hienon merimiesten "puukalan". Kyllä meidän siis kelpaa. Vielä innostavampaa oli kuulla asunto-osakeyhtiö Maltan ruokaryhmän suunnitelmista koko 70 kotitalouden säännöllisistä yhteisistä illallisista.

Hankkeen yksi äideistä ja johtohahmoista jopa intoutui ruokaryhmän esittelyn jälkeen pitämään puheenvuoron, jossa hän muistutti maailman muuttuvan yhteisten ruokailujen voimin, ja kuinka tästä todistavat hänen lisäkseen muumimamma, Jeesus ja tasavallan presidentti. Muumimamman puheenvuoro meni suunnilleen niin, että kukaan ei voi olla kauaa vihainen syötyään hyvän aterian, Jeesuksella taas oli kuulemma kiire varmistaa joka välissä viinin ja leivän riittävyys, koska hän tiesi, mikä valta yhdessä jaetuilla aterioilla on, presidentit kaikkialla maailmassa puolestaan tarjoavat vierailleen huippukokkien laatimia juhlavia aterioita miksipä muuksi, kuin varmistaakseen hyvät diplomaattisuhteet ja maailmanrauhan!

Hitaana hämäläisenä oma istuntoni asukaskokouksessa meni (tunnustetaan se tässä) melkolailla muutosvastarinnan kourissa kiemurrellessa ja kaikenlaisissa murinoissa pikku yksityiskohdista ja siitä, saankohan juuri minä varmasti oman ääneni kuuluviin tällaisen ison porukan veneen perätuhdolta käsin. Kotona onneksi karjalaiset sukujuureni heräsivät talviunestaan ja tajusin, miten uskomaton rikkaus piilee siinä ajatuksessa, että iso joukko toistensa välittömässä läheisyydessä asuvia naapureita todella hoitaisi osan ruokahuoltoaan yhdessä.

Suoraan sanottuna en meinannut pysyä nahkoissani, kun oivalsin, että 70 perheen joukkovoima tekisi meistä kaupan keskusliikket ohittavan sisäänostajan, että mikään ei estäisi meitä solmimasta suoria suhteita erilaisiin viljeilijöihin ympäri uutta-maata, että mikään ei pidättelisi meitä hankkimasta yhteisön pakastinta täyteen kotimaisia marjoja ja sieniä ja kylmätiloja (jotka nekin tietysti rakennettaisiin isoiksi) täyteen kotimaisia juureksia ja vihanneksia, papuja, herneitä ja siemeniä. Että luonnollisesti meillä olisi varaa hankkia myöps parhaat ja laadukkaimmat prosessointivälineet ja että kaiken tämän lisäksi meillä olisi vielä valtava joukko käsipareja toteuttamassa näitä hienoja ideoita ja siivoamassa ja tiskaamassa keittiötä jälkikäteen.

Pienenä lisähuomautuksena, että myös yhteisön lihaanit voisivat riemuita siitä, että yhteisötalo voisi hankkia suoraan tilalta vaikka kokonaisia luomuporsaita ja -lampaita (hyvin huokeaan hintaan verrattuna siihen, miten luomulihaa yleensä kuluttajille myydään.) Yhteisö voisi myös hankkia lihasahan ja kylmätilat raakakypsytystä varten.

Jos joku nyt innostui tästä (ei mainokseksi tarkoitetusta) postauksesta, niin ei muuta kuin kipin kapin liittymään koti kaupungissa (hem i stan) -yhdistyksen jäseneksi. Jäsenmaksu on vaivaiset 20 euroa vuodessa ja mikään ei estä esimerkiksi teitä ruokablogaajia rakennuttamasta itselleen uutta yhteisökerrostaloa, jonka johtavana ajatuksena olisi herkullinen, laadukas, naapureitten kesken jaettu ruoka. Siitähän tässä kuvien kanssa ruokablogaamisessakin kai on kyse. Jakaa näiden käsien tuotos mahdollisimman monen lukijan kesken, vai mitä?

Oikealla vielä virtuaalisesti teille jaettu soppa, joka meillä syötiin tänään, olkaa hyvät.

Hesarin perunavirhe

Silmäilin tänään koulutuksen luppominuutteina Hesarin ruokasivuja. Kuinka ollakaan kotoinen peruna oli päässyt Ruokateeman kokosivun jutuksi. Jutun idea oli sinänsä hyvä, eli siinä toimittaja kyseli, miksi edullisen, kotoisen ja erittäin ekologisen raaka-aineen, eli perunan kulutus vähenee kokoajan. Toimittaja huomasi jopa sanoa, että jos perunan kulutuksen vauhti pysyy samana, niin "viimeinen perunansyöjä sammuttaa kellarista valot runsaan 40 vuoden kuluttua".

Kiinnitin itse jutussa huomita siihen, miten toisaalta todettiin, että pastan (tai nuudeleiden) keittäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perunan ja että multainen peruna on raaka-aineena "pelottavampi" kuin steriilin näköinen muovinen pastapussi.
Sitten toisaalta, ihan kuin toimittaja ei olisi ymmärtänyt, mitä haastattelulaatikkoon juuri äsken kirjoitti, hän tarjoili heti "pääjutun" viereen puolisivullista vielä paljon perusperunan keittoa monimutkaisempia perunalisäke. reseptejä.

Toisinsanoen, kun hän nyt ensin ilmaisi huolensa siitä, että kuluttaja ei ehdi/viitsi/jaksa/uskalla keittää hitaasti kypsyviä multaisia perunoita. Niin kuitenkin hän heti reseptit-kappaleessa uskoi, että nämä samat kuluttajat ehtivät/viitisivät/jaksavat/uskaltavat tarttua siihen samaan multaiseen perunaan tehdäkseen jotain moninverroin perusperunankeittämistä monimutkaisempaa ja hitaampaa, kuten

kermaperunoita
uuniperunoita
hasselbackanperunoita
suola- eli ryppyperunoita
leipurinperunoita
perunalunta
perunasosetta
röstiperunoita
perunalettuja

Toinen vaihtoehto on tietysti se, ettei toimittaja olettanutkaan kuluttajien ryhtyvän väsäämään näitä monimutkaisia lisäkereseptejä arkiruuaksi, vaan kenties vieraille ja juhlaan, mutta eikö juuri arkiruoka ole se, jossa näkyy jonkun raaka-aineen kulutuksen lasku ja nousu? Lanttua ja punajuurtakin syödään runsaasti joulusesonkina, mutta koska käyttö muina vuodenaikoina on olematonta, ei näiden juuresten kulutusjuhlasta todellakaan voi puhua.

Tai sitten tässä oli kyse samasta ilmiöstä, joka näkyy usein kauppojen asiakasomistajalehtien resepteissä. Tehdään lehteen resepti vaikkapa kalakukosta, johon ei sitten edes saman ryhmän kaupasta löydy raaka-aineita (tuoreet muikut), mutta sen sijaan einesversio löytyy kyllä hyllytä (valmis kalakukko).

Hesarilla nyt ei varmaan toisaalta ole mitään syytä puffata elintarviketeollisuutta ja houkutella ihmisiä ostamaan lisää pakastealtaasta, kuivahyllyiltä ja einesosastolta löytyviä valmiita peruneineksiä

tai mistäpä sitäkään tietää.

Jäin myös miettimään Hesarin linjaa luomun markkinoinnissa ja syytä siihen, miksi reseptissä, Lämmin perunasalaatti, oli ainesosana 4 luomumunaa, mutta reseptissä, Peruna-ruispohjainen lohipiiras, olikin 2 kananmunaa?

Itse pitäisin hienona linjauksena sitä, että vähän samaan tapaan, kuin jotkut seurakunnat siirtyivät aikanaan tarjoamaan pelkkää reilunkaupan kahvia, niin Hesari ja monet muut ruokamediat siirtyisivät resepteissään ehdottamaan vain luomumunia ja luomumaitoa (näitä molempia on jo kaikkialla helposti saatavilla ja kuluttajat ovat ymmärtäneet hiukan korkeamman hinnan yhteyden laatuun ja tuotanto-olosuhteisiin).

Itse uskon, että jos perunankulutusta halutaan ylös, on paras heti alkajaisiksi lopettaa puheet luonnosta vieraantuneesta sukupolvesta (monet näistä leimoista toimivat vain itseään toteuttavina ennusteina), mutta hyväksyä se tosiasia, että monet ihmiset (nuoret ja vanhat) elävät nykään niin kiireistä ja tarkkaan aikataulutettua arkea, että 15 minuutin säästö ruuanvalmistuksen kokonaisajassa tuntuu paljolta.

Siksi minusta onkin typerää tuoda tällaisessa yhteydessä esiin jotain monivaiheisia perinneperunalisäkereseptejä (ja leimata taas perunaa joko vain tylsäksi ja hitaaksi peruslisäkkeeksi tai sitten juhlavaksi erikoiskuriositeetiksi vieraspöytään). Ai niin, olihan Hesarilla sentään yksi suht nopea, arkipöytäänkin sopiva "perunaruoka" nimittäin perunacurry. Perunacurryssä oli jopa kasvisperäinen proteiininlähde, tofu, mutta kas vain, tämäkin perunaruoka neuvottiin tarjoamaan riisin kera.

Kiire on varmaan hesarillakin, kun näitä ruokasivujaan tekevät...

Päivän reseptiksi valitsin tälläkertaa vaihteeksi jonkun muun kuin itseni kehittämän ruuan. Tulinen perunakaalipannu löytyy tämän blogin lisäksi kirjasta Härkäpapua sarvista s.100 (tekijät, Somersalo, Mattila, Tuomisto, Haimi). Lihansyöjille vihjeeksi, että raa´at perunapalat voi myös kypsentää samassa paistinpannussa tai uunivuoassa (kannen alla) raakojen lihapaljoen kanssa nesteessä. Sain kerran tällaista ruokaa venäläisen ystäväni luona, joka kertoi että tällaista hänen isoäitinsä usein teki ja hyvää oli.

Minusta onkin erinomainen idea kypsentää samassa pannussa useampia asioita kerralla ja samalla energiankulutuksella. Vielä kun saisi tänne sellaisen kypsennyspannun, josta luin intialaisen kasvissyöjän kirjasta. Siis yksi kattila, jossa on monessa kerroksessa ritilöillä tai pohjilla erotettuna neljä eri kypsennysmisastiaa. Kaikissa kypsyy oma kasvisruokalajinsa nopeasti ja saman lämpöenergian hyödyntäen.

Vuosi vegaaninan päättyi, elämä ekoilijana alkoi

Olen kovasti koettanut pitää näppini erossa näistä blogijutuista, mutta niin vain tuntuu käyvän, että samalla voimalla, jolla ylös ilmaan heitetty omena putoaa maahan, etsiytyy tämä syömärikin aina tilaisuuden tullen verkkoon ja aloittaa jonkun muka uuden blogin pitämisen.

Niinpä teinkin sitten sen päätöksen, että miksi suotta aloittaa uutta, kun voi yhtä hyvin paikkailla vanhaa. Varautukaa siis, että blogiin on lähiaikoina tulossa nimenmuutos ja muutenkin kaikenlaista uutta.

Ensinnäkin yritän palata lähemmäs ruokablogien alkuperäistä ideaa, eli kirjoittaa enemmän siitä, mitä meillä tänään syötiin. Paasaamista yritän harrastaa puolestani vähemmän, mutta katsotaan kuinka onnistun (ekoprofeetta on elossa). Saatan myös kertoilla muista kuulumisista, kuten elintarviketeollisuuden uusista tuulista (aloitin tällä viikolla täydennyskoulutuksen, jonka lopuksi minusta pitäisi tulla tuotekehitysasiantuntija johonkin suomalaiseen liukuhihnaruokatehtaaseen (pyydän anteeksi tätä arvolatautunutta ilmaisua). Lisäksi, kuten olen täällä kertonutkin, vedän ihastuttavaa 8-10 vuotiaiden lasten luontokerhoa ja jo muutamassa viikossa tämä työ on saanut pääni pyörälle ja sydämeni ympäri siitä, miten helppoa, palkitsevaa ja äärettömän hauskaa on kasvattaa uutta sukupolvea hieman vihreämpään ajatteluun.

Piilovegaanit ja muut salaa rakkaat

Vuosi vegaanina on päättynyt ja on viimeisen postauksen aika. Ryhdyn hommaan blogin pitäjän näkökulmasta haikein mielin, mutta muuten iloiten siitä, mitä kaikkea vuosi on tuonut eteen.

Ensinnäkin oli hienoa alkutalvesta 2009 huomata miten tiukassa lihanhimo istui. Näin jopa unia, jossa punaisesta lihasta leikatut pihvit tirisivät pannussa ja säälittelin itseäni juuston puuttesta joka kerta kun voitelin itselleni leivän. Oli myös hämmentävää tajuta, miten vähän Suomessa (puhumattakaan tässä etelä-Suomessa)tuotettua ruokaa tapaa ravintoloista tai kauppojen hyllyiltä.

Hyvin nopeasti jouduin myön huomaamaan, miten uusiin saappaisiin olin astunut sosiaalisesti, kun minulta kysymättä, sain päälleni joka kerta uuden identiteetin, kun erehdyin mainitsemaan vegaaniprojektistani.

Antoisinta vuodessa oli kuitenkin ehdottomasti ruoka itse. Ennen vuotta 2009 osasin valmistaa esimerkiksi kaalista vain kolme ruokalajia, jota olivat jauheliha-kaalikeitto, jauheliha-kaalivuoka uunissa ja karjalainen kaalipiiras ilman lihaa. Nyt kaalista riittää hyviä vegereseptejä niin paljon, että voisin tehdä pelkästä kaalista keittokirjan, jos haluaisin (ja jos joku kustantaja uskosi siihen). Mutta kaalin lisäksipä olen löytänyt myös punajuuren, lantun, perunan, porkkanan, sienet, marjat, villivihannekset, idut ja versot ja kaikki aivan uudella ja kiinnostavalla tavalla.

Jos vuodessa olisi enemmän kuukausia, yrittäisin varmasti vielä jatkaa projektia kuivattujen herneiden ja papujen kanssa. Niistäkin kokeiluja on toki kertynyt, mutta lopputulokset ovat jääneet vaatimattomiksi (siis jotain mitä vain perheen aikuiset ovat suostuneet syömään ja pahimmillaan hekin ovat saaneet palkaksi rohkeudestan kiusallisia ilmavaivoja). Uskon kuitenkin, että herneessä ja härkäpavussa olisi ihan yhtä paljon löydettävää kuin kotimaisissa juureksissakin, joten siinäpä olisi jollekin toiselle innokkaalle blogaajalle myös puuhaa.

Vaikka tammikuun puolessa välissä onkin vähän myöhäistä kertoa uudenvuoden lupauksistaan, kerron silti, mitä vuosi 2010 tahtoo tuoda tullessaan tälle pian entiselle blogaajalle. Olen intoa puhkuen ilmoittautunut opettajaksi lasten luontokerhoon ja viimeksi tänään pesin maitopurkkeja, kalapuikkopaketteja, suklaakääreitä ja kananmunakennoja suureen pussiin nimeltä luontokerhomatskut. Ehkäpä pysähdyttävien elämystuokioiden, verrattomien yhteisleikkien ja tiukan infoamisen mukana saan istutettua nämän kourallisen lapsia mieliin siememen, joka aikuisuudessa itää kohti hyvän, kotimaisen kasvisruuan vaatimista.

Siihen asti näkemiin ja tsemppiä kaikille bloggaamista jatkaville kollegoille, sekä suunnaton kiitos Sre-lle ihanasta illasta ravintola Lasipalatsissa.

ps. otsikko viittaa siihen, että jos/kun jatkan vegaanina/vegetaristina/ekoilijana/flexarina, miksi ikinä haluatte kutsua, yritän tehdä sen vaihteeksi salaa ja ilman tällaista haloota :)

Älkää murehtiko siitä mitä söisitte..

Aina välillä näiden ruoka-asioiden ympärillä pyöriminen herättää minussa voimakkaan tunteen siitä, että oma elämänvoima pitäisi oikeastaan käyttää johonkin muuhun. Että ei pitäisi niin kauheasti miettiä sitä, mitä nyt söisi ja mitä voi syödä ja mikä on eettistä.

Sitten onnekkaasti nämä pohdinnat keskeytyvät johonkin järkyttävää uutiseen, kuten kevättalvella tähän todella pienelle mediahuomiolle jääneeseen uutiseen sikojen kalttaamisesta (keittämisestä) elävältä täällä Suomessa

ja nyt aktivistien kuvamateriaaliin A-talk:ssa paksussa liejussa makaavista, kuoliaaksi purruista sioista.

Näistä muistui myös mieleen vanhat lihateknologian luennot (pakollisia perusopintoja kaikille elintarvikealan opiskelijoille) yliopistolla. Siellä professori piti kovaa meteliä siitä, että tuotantoeläimiä ei voida kohdella huonosti jo siitäkään syystä, että stressi heikentää lihan laatua. Tästä on tehty kaksi hienoa nimitystäkin, sioilla puhutaan stressin yhteydessä PSE-lihasta, joka on vaaleaa, pehmeää ja vetistä lihaa. Naudoilla stressi tuottaa tervalihaa, joka on nimensä mukaisesti kovaa, kuivaa ja helposti pilaantuvaa.

PSE-lihan synnystä voi lukea vaikkapa Lihakeskusliiton lehdestä. Kyseessä on voimakas stressireaktio, jonka seurauksena sian energia-aineenvaihdunta muuttuu anaerobiseksi, jolloin maitohappoa syntyy lihaksiin erittäin paljon ja lihasten pH laskee, mikä rikkoo lihaksen normaaleita tukirakenteita teurastuksen jälkeen ja aikaansaa tätä epämiellytävää vetistä lihaa.

Muistaakseni A-talkin ohjelmassa sanottiin, että 15% sikatiloista saa eläinlääkärien tarkastuksessa huomautuksen puuttellisista oloista. No PSE-mittarilla mitaten vakavasti stressaantuneiden eläinten määrä on 5-7%. Tosin PSE:n syntyyn vaikuttaa käsittääkseni eniten sian elämän aivan viimeiset metrit (olosuhteet teurastamolla hetkeä ennen tainnutusta), joten tuo 5-7% lienee niitä, jotka ovat kiljuneet lihaksensa maitohapoille teurasjonossa (tai kalttauskattilassa).

Lihakeskusliiton lehdessä hauskasti todettiin myös, että "1990-luvun alussa jalostuksella saatiin sikojen stressiherkkyyttä aiheuttavia tekijöitä poistettua suomalaisesta sikakannasta. Lisäksi sian käsittelyä teurastamoissa parannettiin". Ts. jalostettiin elukat sietämään paremmin stressiä, niin ei tarvitse muuttaa toimintatapoja niin paljon, mikä on kieltämättä aika kätevää...

En aina jaksa ymmärtää niitä ääniä, jotka tuntuvat ajattelevan, että jos eläimiä kohdeltaisiin hyvin, se olisi jotenkin pois ihmisiltä. Vähän sama argumentti kuin se, että ei tänne voida ottaa sota- ja kriisialueilta akuutissa hengenvaarassa olevia ihmisiä pakolaisiksi, koska meillä on täällä omiakin työttömiä ja syrjäytyneitä.

Jukka Kemppinen, oikeustieteen professori kirjoitti muuten omassa blogissaan ihan osuvan vastalauseen vegaanien teeseille eläinten oikeuksista. Hänen mielestään kun eläimillä ei ole oikeuksia (tämä lienee nyt jotain käsitteiden kanssa pelaamista), koska eläimet eivät ole oikeushenkilöitä tai kykene muutenkaan oikeuksiaan ajamaan, vahingonkorvauksia vaatimaan jne.. Sensijaan Kemppinen puolusti ajatusta, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan, nimittäin velvollisuus kohdella eläimiä hyvin. Tähän minäkin yhdyn. Eläinten rinnastaminen ihmisiin (ja päinvastoin) kun sahaa vain eläintensuojelun omaa oksaa. Eiväthän eläimet nimittäin pittaa vähääkään toisten lajien oikeuksista (tainnutukseen ennen kuolemaa, stressittömään loppuun tai lajityypilliseen elämään). En ole eläintutkija, mutta käsittääkseni eläimiä yleensä kiinnostaa lähinnä oman lajin etujen ajaminen ja juuri tämän soisin olevan erilaista meissä ihmisissä.

Vaan voipa olla, ettei näistäkään asioista tarvitse enää kauaa saivarrella, kun ihmiset oppivat tyydytämään lihanhimonsa ilman, että täytyisi tehdä kompromisseja eläinten hyvinvoinnin tai ympäristön saastumisen suhteen. Timesin mukaan hollantilaiset onnistuivat rakentamaan laboratoriossa sianlihaa elävän sian soluista. Hienoa Hollanti! Vaan eipä taida ehtiä teknoliha sarjatuotantoon vielä näille joulukinkkumarkkinoille.

Vielä loppuun pieni tarina niille, jotka ajattelevat, että veganismi liittyy yksinomaan luonnosta, maaseudusta, elämästä ja kuolemasta vieraantuneiden (nuorten naisten) sielunelämään.

Mummoni, maatalossa syntynyt ja kasvanut kieltäytyi koko elämänsä ajan syömästä kanaa, koska oli lapsena nähnyt päättöminä pitkin kanatarhaa lentäviä kanoja (tarinan mukaan hänen lemmikkikanansa oli jopa onnistunut lentämään pikkuemäntänsä syliin pään jo lojuessa sahanpuruilla). Sikaa ja nautaa mummo sen sijaan popsi kuolemaansa asti todennäköisesti siksi, että näiden eläinten teurastaminen oli pidetty lapsilta piilossa (tai sitten vain siksi, ettei isojen eläiten kuoliaaksi sohiminen herättänyt hänessä yhtälaisia tunteita).

On hienoa, että mm.animalia ja vegaani-liitto pitävät esillä sikojen ja muiden eläinten asiaa niin, ettei omantunnon herääminen perustu nykyaikana enää siihen sattuuko lapsena istumaan väärässä paikassa väärään aikaan ja näkemään jotain sellaista, mitä aikuiset (ja muut auktoriteetit) mieluiten pitäisivät katseilta piilossa.

Jouluiloa tasapuolisesti kaikille ministeri Anttilaa ja sianlihan imagokampanjaa unohtamatta!

Kerjäläinen, nunna ja statussymbolit

Törmäsin illalla keskustassa ruokakaupassa kahteen kerjäläiseen. He olivat päivän työnsä tehneet ja oli tullut aika koota kolikot ja ostaa se, mitä niillä saa. Kerjäläiset olivat jakaneet ostoksensa kahteen osioon. Ensimmäisen osion ruuat olivat välttämättömyyksiä: neljä ranskanleipää, iso pussi perunoita, jotain muita vihanneksia ja lämmintä lihaa kaupan grillistä. Seuraavassa osiossa oli vain kaksi tuotetta: iso pullo keltaista limsaa ja monikkopakkaus pieniä, makeita, lapsiin vetoavin kuvin koristeltuja jugurtteja.

Lopullisen ostopäätöksen limsapullon ja jälkiruokien osalta kerjäläiset tekivät vasta, kun ensimmäiset oli maksettu (valtavasta kolikkovuoresta, joka koostui etupäässä viisisenttisistä) ja varmistui, että raha "turhuuksiinkin" riitti.

Niin, tästäpä taas muistin, että ruoka on ja pysyy vatsan täytteen lisäksi statussymbolina, kulttuurisena työkaluna, sosiaalisena ulottuvuutena, identiteetin rakennuspalikkana, kommunikointikanavana jne. Eikä asiaan näyttäisi edes vaikuttavan se, onko sattunut syntymään Romanian kerjäläiseksi, vai Suomen hyvätuloiseksi (vaikka toki kerjäläisillä rahaa näihin satussymboleihin onkin paljon vähemmän).

Itse muistan jossain vaiheessa tätä vegeprojektiani turhautuneeni perusteellisesti sellaiseen ajatukseen, että mitä jos muutaman nopeasti kypsytetyn kalan/kananmunan/siipikarjan tai jopa possunsiivun popsiminen pari kertaa viikossa olisikin kokonaisuutena ekologisempaa (helppoudesta puhumattakaan) kuin papukattiloiden tuntien keittely ja vielä keitettyjen papujen jatkojalostaminen sähkökoneilla tai jopa uunissa. Suurin osa pavuista kun tulee vielä ulkomailta ja koska niiden proteiini on vaikeammin sulavaa, täytyy niitä syödä määrällisesti enemmän kuin eläinproteiineja.

Vegaaniliiton sivuilta löysin loistavan artikkelin tähän liittyen. Sen mukaan on tosiaan niin, että soijapavun energiakertymä (kiloa kohden) on suurempi kuin silakan tai lehmänmaidon ja tämä korkeampi energiakertymä johtuu nimenomaan pitkästä keittoajasta. Samassa artikkelissa kerrottiin myös että luonnonmarjojen energiakertymä ylittää jopa naudanpaistin ja kasvihuonetomaatit, jos niitä käydään hakemassa vaikka vain 20 kilometrin päästä kotoa henkilöautolla!

MTT:n luonnonvarapuntarista luin myös, että "Teollisesti valmistetuissa valmisruoissa päästään usein parempaan raaka-aineiden ja energian käytön tehokkuuteen kuin kotiruoan valmistuksessa." Eli samantien voisi lopettaa myös näiden työläiden vegereseptien rustaaminen ja suositella lukijoille atrian porkkanalaatikkoa ja gogreenin sojanakkoja lähikaupasta.

Yksi tapa ekoilla olisi sekin, että söisi vain halvinta ranskanleipää ja makkaraa (plus dyykkaisi roskiksesta ja keräisi tienvarsilta) ja laittaisi jokaisen luomukvinoasta ym. viherpestystä statusruuasta säästyneen killingin ikimetsien suojelemiseen.

Toisaalta voisi myös valita elävän ravinnon, jossa ei olisi kypsentämiseen liittyvää energiahukkaa, eikä eläinperäisiä raaka-aineita, mutta huoooh, se taas olisi kokonainen elämäntapa, ja kuka ihme rupeaa elävälle ravinnolle vain siksi, että voisi vähän enemmän keventää CO2-kuormaansa.

Kaikkein helpointa ja ekologisinta olisi tietysti laihduttaa itsensä BMI 19 ja pysyä siinä elämänsä loppuun. Voisi myös välttää kaikkea turhaa kuntourheilua, niin ei tarvitsisi syödä sitäkään vähää, mitä enemmän liikkuvan laiheliinin. Mutta kuten sanottu, en usko, että edes mikään näistä ylläkuvatuista "hulluuksista" muuttaisi sitä tosiasiaa, että me maksamme ruokaa ostaessamme aina myös jostain muusta kuin riittävästä ravitsemuksesta.

Viimeisin kirja, jonka luin, oli muuten kahden ortodoksin (joista toinen on vasemmistopoliitikko) keskustelukirja, Suvi-Anne Siimes & Nunna Kristoduli: Taivas alkaa maasta. Kirjeitä. Minerva.

Pidin kirjasta ja poimin siitä omaan muistikirjaani monia osuvia lauseita kahden erilaisen naisen ajattelusta. Yhden ajatustenvaihdon haluan leikata myös tänne, kyse oli tietysti ekovalinnoista. Niistä poliitikon repla oli varsin perinteinen, mutta nunnan vastaus siihen oli jotenkin mukavan fanaattinen, olkaapa hyvät:

Suvi-Anne: Energiankulutus ei voi enää kokoajan kasvaa. Myös tavarataivaan rajat tulevat vastaan. Siksi aika pitää tulevaisuudessa käyttää johonkin muuhun kuin jatkuvaan kuluttamiseen.

Nunna Kristoduli: Pyhä Isak Niniveläinen 600-luvulta sanoo, että "himot ovat maailman käyttövoima. Himoja ovat rikkauden rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, ruumiin lihottaminen, kunnian rakastaminen, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallan huuma, hienostelu, ihmissuosio.. Missä näiden eteneminen vaimenee, siellä maailma pysähtyy ja sen järjestys hiipuu siinä määrin kuin nämä hiljenevät." Nyt olosuhteiden pakosta (ekoasiat) tälle himovetoiselle systeemille on keksittävä vaihtoehto. Siinäpä ihmiskunnalla on tekemistä. Jollei uutta suhtautumistapaa ja perustavasti erilaista asennetta kyetä kehittämään, pelkään pahoin, että ainoaksi "vaihtoehdoksi" jää verinen kilpailu resursseista. Tästä toimintamallista ihmiskunnalla on kyllä liiaksikin kokemusta.

Nunna Kristodulista saisi ehkä hyvinkin uuden Pentti Linkolan jos hänen intresseissään olisi ruveta tuomiopäivän pasuunaksi kulutusyhteiskunnalle. Jään uteliaana odottamaan ortodoksikirkon seuraavaa tempausta Isä Mitron politiikkaan lähdön jälkeen.

Kannanotto älä osta mitään päivän kunniaksi

Koska Luontoliitto viettää tänään älä osta mitään päivää, ajattelin postata pitkästä aikaa omankin kannanottoni asian tiimoilta.

Muistan itse jo köyhänä opiskelijana, vuosia ennen minkäänlaista ekoherätystä ajatelleeni, että minulla on varaa ostaa kaikkea, mitä tarvitsen. Samaa mieltä olen edelleen, tuloista riippumatta. Että jokaisella ihmisellä tällä maapallolla tulisi olla mahdollisuus ostaa kaikki tarpeellinen, ei vähempää, eikä myöskään enempää.

Vihreä Lanka tarttui tämän päivän numerossaan aiheeseen, josta moni on jo kommentoinut verkossa, eli siihen, että Ruotsin Kansanterveyslaitoksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu jopa 40 prosenttia ruokakuluista. En harmikseni jaksanut selata alkuperäistutkimusta kouluruotsipohjaltani, mutta sen käsityksen sain, että tässä turhakkeilla tarkoitettiin etupäässä ravintoköyhiä jälkiruokia, snäksejä, virvoitusjuomia ym. Mahtoikohan alkoholi olla laskettuna mukaan?

No, sen toteamiseen ei ehkä tarvita tieteellistä tutkimusta, että suuri enemmistö laittaa ruokakaupassa mieluummin rahaansa erilaisiin epäterveellisiin heräteostoksiin, kuin luomuun, lähiruokaan ja muuhun kestävään kehitykseen.

Kerran, kun eräs hyvätuloinen tuttavani selitti (olimme juuri keskustelleet luomusta ja lähiruuasta) valitsevansa kaupassa aina hintaryhmän halvimman vaihtoehdon, koska kauppalasku on muutenkin niin järjettömän suuri, sain vain vaivoin hillittyä itseni kysymyästä, että maksaako siinä kauppalaskussa niin paljon lasten muovikääreisiin pakatut sokeri-lisäaine-maitovanukkaat iloisin eläinhahmoin kuvitettuina vai perjantai-illaksi ostettu merkki-herkkujäätelö vai kenties ulkomainen laatuolut vai ehkä vain iso pussillinen espanjalaisia tomaatteja tammikuussa.

No joo, pitäisi tietysti päästä yli tästä yksittäisten ihmisten ja kulutusvalintojen syyttämisestä ja syyllistämisestä ja astua askel eteenpäin siinä, että mitä voisin itse tehdä lisää, että luomun ja lähiruuan valitseminen tulisi keskiverto jauhelihatavikselle edes vähän houkuttelevammaksi.

Viime viikonloppuna minulla oli muuten ilo viedä joukko keski-eurooppalaisia tuttavia suomalaiselle luomutilalle ruokaostoksille. Kokemus oli heille toivottavasti paremmin mieleenjäävä kuin joku perusvisiitti jossain espan souvenier-shopissa. Näkyivät ostavan ennakkoluulottomasti hampunsiemeniä, härkäpapuja ja punaherukkamehua. Täytyypä joskus soittaa perään, ja kysyä, millaisen reseptin ruokaa rakastava italialaismies on mahtanut kehittää meidän kotoisista aineksistamme.

Sitä odotellessa vinkiksi kaikille joululeipureille: Laittakaa porkkanalaatikkoon riisin sijaan ohraa ja munien ja kerman sijaan vaikka kaurakermaa ja soijajauhoja. Kokeilin viikko sitten ja hyvää tuli! Myös pipareita kokeilin ilman munia ja täysjyvävehnäjauhoilla. Hyviä tuli niistäkin, tosin sen verran tarttuvampaa oli taikina, että perheen 8-vuotias ei yksin selviytynyt kaulitsemisosuudesta. Lopputulos kuitenkin palkitsi, sillä minusta vahva viljan maku sopi hyvin yhteen vahvojen joulumausteiden kanssa!

Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön

Käppäilin viime viikolla Helsingin kaupungin ruusutarhan ohitse ja huomasin, että ruusunmarjakausi on edelleen voimissan. Nypin innoissani erimuotoisia ruusunmarjoja taskut täyteen ja rupesin kotona aukomaan niitä. Hoh hoijaa. Ruusunmarjojen perkaaminen on sen verran puuduttavaa hommaa, että siinä on lähes pakko ruveta innovatiiviseksi.

Ja niin kävi, että lopetin siementen kaivelemisen marjakuppien sisältä ja laitoin sen sijaan kertaalleen halkaistut marjat hyötykasvikuivuriin. Annoin kuivurin hurista yön yli ja aamulla kippasin kuivuneet marjat tehosekoittimeen, jonka leikkuuterät ovat jo onnellisesti hieman tylsistyneet.

Terät tekivät sen mitä toivoinkin, hakkasivat siemenet ulos kuivista marjoista, jonka jälkeen marjat ja siemenet oli todella helppo perata (siis erotella toisistaan). Laitoin kuivat marjanpuolikkaat takaisin tehosekoittimeen ja sadattelin mielessäni, etten vieläkään ole ostanut sitä sähköistä kahvimyllyä, jolla olisin saanut marjanpuolikkaani nätiksi jauheeksi, mutta ihan kelpo hiutaleita tästäkin prosessista syntyi. Otin tuotoksistani jopa kuvia, mutta niin energinen en vielä ole, että saisin kuvat julkaistua tälle sivulle :)

Mikä tämän tekstin merkitys siis oli? Todistaa, että lähiruokakokkaus on pohjimmiltaan suurta välineurheilua? No ei, vaan ruusunmarja on jäänyt kummittelemaan mieleeni todella pahoin laiminlyötynä lähiruokana siitä lähtien, kun kerran näin puliukon keräämässä ruusunmarjoja suureen alepan muovikassiin kaupungin puistikosta. Nostin mielessäni hattua puliukolle, joka ei halunnut jättää ilmaisia vitamiineja puskiin paleltumaan kuten 99% suomalaisista muuten tekee.

Seuraavan kerran törmäsin ruusunmarjaan elävänravinnon kurssilla, jossa opettajalla oli käytössään kaupan valmista ruusunmarjajauhetta (sitä meilläkin on käytetty mm. myslin seassa tai myslin tapaan). Kysyin opettajalta, eikö hän kerää itse ruusunmarjoja ja vastaus oli, ettei missään tapauksessa, kun niiden perkaamisessa on niin iso työ.

Lopullisesti löysin ruusunmarjat omaan ruokapöytääni pian sen jälkeen, kun jouluna 2008 sain päähäni että vuodesta 2009 pitäisi tulla jotenkin erilainen, että minun pitäisi ruveta fennovegaaniksi (missä en kylläkään ole lähestulkoonkaan onnistunut). No jokatapuksessa miettiessäni kalsiuminlähteitä uusiksi, huomasin, että nokkosen lisäksi myös ruusunmarja sisältään hirmuiset määrät kalsiumia ja sitäpaitsi satokausi ajoittuu kätevästi syksyyn, kun taas nokkosta pukkaa keväisin.

Ruusunmarjan täydelliset ravintotiedot löytyy täältä, alla muutama itseäni kiinnostava poiminta:

Tuore ruusunmarja sisältää /100g:

Kalsiumia 257 mg (sama määrä maitoa sisältää vain puolet siitä, eli 121 mg)

C-vitamiinia 1250 mg (sama määrä kuorittua appelsiina sisältää vaivaiset 51 mg

Eli ei muuta kuin muovipussi mukaan ja kaupungin puistikkoihin keräämään. Ruusunmarjoja on sikälikin hauska kerätä, että harva koira pissii niin korkealle, että ruusunmarjoja popsiessa tarvitsisi sille uhrata ajatuksta.

Ai niin, käyttövinkkejä kuivatun ruusunmarjan käyttöön otetaan innolla vastaan. Itse olen käyttänyt niitä tähän mennessä myslin seassa ja sitten myös salaatissa, siten että olen ensin antanut niiden pehmetä mausteöljyssä. Antoi kivan makean säväyksen. Toimisi varmaan myös erilaisissa sämpylä- ja piirakkataikinoissa porkkanaraasteen tapaan. Wokkiin ja ohrattoon aion myös vielä kokeilla noita öljyssä pehmitettyjä ruusunmarjanhiutaleita kunhan vaan kerkiän.