perjantai 21. toukokuuta 2010

Ahkera puuhastelu vai laiskana möllöttely?

Kumpi elämäntapa on ekologisempi, se jossa kykitään kaiket päivät puskissa nokkosta poimimassa vai se, jossa maataan laiskana kotona ja vältetään kaikenlaista vaivannäköä niin pitkälle kuin mahdollista?

Oikeastan kysymys on väärin asetettu. Itse huomaan, että moni omista ns. ekologisista elämäntapavalinnoistani perustuu paljon enemmän laiskana möllöttelyyn kuin ahkeraan puuhasteluun.

Otetaan esimerkiksi yksityisautoilun välttely.

Joku voisi pitää sankaritekona sitä, että perheellinen ihminen ei käytä autoa, (vaikka sellainen seisoo omassa kotipihassa) kuin äärimmäisessä pakossa. Minun tapauksessani kyse on kuitenkin kaikkein eniten mukavuudenhalusta.

Ensinnäkin, inhoan koko sydämestäni autonratissa stressaamista ruuhkaisessa Helsingissä, inhoan vielä enemmän parkkipaikoista taistelua, siedän huonosti takapenkillä tappelevia lapsia, joihin oma auktoriteetti ei yllä, kun kädet ovat kiinni ratissa ja inhoan lisäksi kaikkia auton pitoon liittyviä puhdetöitä, kuten renkaiden vaihtoa, huoltamoilla jonottamista, katsastuksen muistamista ja määräaikaishuolloista perillä oloa.

Pyörällä liikkuessani koen aivan toista vapaudentunnetta kuin autoillessa ja samoin nautin joukkoliikenteestä ja siitä ylellisyydestä, että joku toinen ajaa, huolehtii kartanluvusta (tosin ammattiautoilijat eivät sitä edes joudu tekemään), bensan riittävyydestä, ruuhkasta, äksyistä kanssa-autoilijoista yms. ja minä voin keskittyä lehdenlukuun tai lasten kanssa puuhasteluun ja maiseman tarkkailuun.

Toinen ns. ekovalinta, joka yhtälailla perustuu mukavuudenhaluun, on kaikenlaisten isojen kauppojen ja kauppakeskusten välttely.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että niihin joutuu yleensä menemään autolla, mitä vältän, mutta muitakin syitä inhoon on.

Inhoan sitä, etten löydä hakeamiani tavaroita muuta kuin kuljeskelemalla ankeissa varastohalleissa paljon pidemmän matkan, kuin mitä kulkisin kolme kertaa lähikauppaan ja takaisin. Inhoan jos myyjiä joutuu jonottamaan info-tiskeillä, inhoan sitä, että kauppaan on lähdettävä varta vasten, eikä automarkettiin ikinä satu noin niin kuin ohikulkumatkalla. Inhoan myös ruuhkaa, myyjistä tappelevia ihmisiä, ylipäänsä sitä, että ihmisiä on liikaa samassa paikassa, että tavaraa ja valikoimaa on niin paljon, että se houkuttaa elämään yli varojen ja sitä, että ostaessani joudun kuuntelemaan kaikenlaista mainostusta tai ankeaa musiikkia kovaäänisistä.

Sen sijaan iloitsen, kun satun löytämään oman taloyhtiön roskakatoksesta tai roskalavalta täysin ehjän nojatuolin ja lipaston, minua onnistaa kun tutut muuttavat ulkomaille ja myyvät edullisesti (kotiinkuljetuksen kera) kaikki vanhat kirjahyllynsä, olen kiitollinen, kun toiset tutut uusivat ruokapöytänsä ja lastenhuoneensa ja kysyvät kelpaisivatko vanhat meille, olen innoissani, kun huuto.net :stä löydän juuri haluamanlaiseni avohyllykön taas kotiinkuljetus sopimuksella.

Lisäksi minulle sopii se, että kaikenlaiset turhat heräteostokset jäävät kauppaan, kun niissä ei tule edes käytyä. Minulle riittää se, mitä lähiruokakauppa tarjoaa päivittäistavaroiden suhteen. Onnistun välttämään jopa turhan tiheää lähikaupassa käyntiä, kun idätän ja versotan itse tuoretta, eikä kuivatavaroita tarvitse hakea kuin kerran pari viikossa. Tykkään myös tuunailla vanhaa ja tehdä itse lahjoja lastenkutsuille ja kylään viemiseksi. Kotitekoinen hillo (joka syntyy samalla kun tekee perhelle ruokaa) tai lorupussi synttäreitä viettävälle lapselle ilahduttavatkin yleensä saajaperhettä enemmän kuin jostain jättihallista haettu "bulkkilelu" tai viinipullo.

Ruuanlaitossa olen välillä puuhakas välillä taas mukavuudenhaluinen. Silloin kun olen mukavuudenhaluinen, teen niin isoja annoksia, ettei viikkoon tarvitse seistä hellan ääressä tai tiskata likaisia kattiloita. Myös aamupuuron keittoni on vaihtunut tuorepuuroksi aika pitkälti mukavuussyistä. Inhoan nimittäin puuron hämmentelyä ja ainaista pohjaan kärähtämistä (lapsille kelpaa vain maitoon keitetty) sekä mustuneen kattilanpohjan jynssäämistä. Makeat tuorepuurot ja pirtelöt lapsille maistuvat yleensä erinomaisesti ja syntyvät muutamassa minuutissa tehokkaassa sekoittajassa. Jos en jaksa nähdä vaivaa tuorepuuronkaan vertaa (kannun purku osiin ja tiskaus työllistävät hiukan), tarjoan aamiaiseksi vain marjoja pakkasesta (ja ehkä kourallisen pähkinöitä päälle) ja saan yleensä pisteet kotiin.

Idättäminen ja versottaminen sopivat muuten erinomaisesti juuri mukavuudenhaluiselle kotikokille, koska ituja ei tarvitse kuoria (kuten suurta osaa tavallisista vihanneksista) ja samoista versonsiemenistä saa yleensä (lajista riippuen) kolmekin satoa. Kyllä yhdet mullat ja siemenet levittää kasvatusalustoihin helposti sillä vaivalla mitä tekisi kolme eri kertaa hakea kaupasta tuoretta syötävää (ja heittää roskiin kolme tai enemmän pientä muoviruukkua ja muovipussia kaupan salaattien ja versojen ympäriltä).

Vastaus alun kysymykseen: vaatiiko ekologinen elämäntapa ahkeraa puuhastelua vai laiskana möllöttelyä kuuluu siis: ei kumpaakaan.

Mutta oppimista se vaatii. Ja ehkä jonkinasteista kykyä tehdä havaintoja omasta toiminnasta ja siitä, mikä omassa arjessa on yhtäaikaa epäekologista ja epämukavaa, tuhoisaa maapallolle ja kuormittavaa itselle. Hyvä olisi myös huomata, mikä olisi sellaista, josta itse pitää ja maapallo kiittää, että itse voisi elää levossa ja kiitollisuudessa ja myös luonto voisi elää oman kiertonsa mukaan, välillä kuormittuen ja taas uusiutuen.

torstai 13. toukokuuta 2010

Henki lähti - makkara säilyi!

Olen jo jonkin aikaa harrastanut "heräteostoksia" kirjastossa. Toisinsanoen tartun täysin suunnittelematta johonkin kirjaan, jonka kansikuva, nimi, kannen väri tai vain katseen korkeudelle sattuminen herättää mielenkiintoni. Tällä metodilla tulee luettua kaikenlaista sellaista, mihin ei muuten ikinä tulisi tartuttua. Siis hyvä metodi jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaansa!

Viimeksi tällaisena "heräteostona" lähti mukaan Hannu J. Ahosen Henki lähti! -suomalaisia henkirikoksia (2009).

Heti johdantokappaleen lopusta kirjasta löytyi tähän blogiin sopiva sitaatin arvoinen pätkä:

"Syitä kanssaihmisen hengenriistämiseen on useita. Makkara on myös ollut syynä henkirikokseen. Yhdessä tapauksessa nakkikioskilla ollut mies sai surmansa, kun paikalle tullut halusi hänkin makkaraa ja uhri ei luopunut omastaan. Nujakan seurauksena mies kuoli. Toisessa tapauksessa ehdittiin hieman pidemmälle, sillä uhri ehti haukata kaverinsa makkarasta palan. Kaveri tietysti suuttui silmittömästi ja uhri pääsi hengestään. Mustasukkaisuuden äärimmäisiin ilmiöihin kuuluu tietysti surmata hän, joka katsoo toisen miehen vaimoa liian pitkään tai liian usein."

Antti Nylen, vegaaniesseisti, jota olen aiemminkin lainaillut täällä kirjoittaa omassa kokoelmassaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lihansyönnin ja maskuliinisuuden suhteesta Subtv:n Äijät-ohjelmassa näin:

"Jone Nikula ja Jouni Hynynen [eräänlaiset viralliset äijät] kiroilevat estoitta, ja vähintään kolmen minuutin välein ajatellaan seksiä ja tehdään selväksi, että Nikula ja Hynynen ovat epätavallisen usein emätinyhdynnässä tai muussa heteroeroottisesti huomionarvoisessa tilanteessa. Enemmän kuin äijyys heitä yhdistävätkin samat halun kohteet: naisten ruumiit, vallankin niiden tietyt osat. Luonnollisesti he himoitsevat myös eläinten ruumiita, vallankin niiden tiettyjä osia. Subtv:n internetsivuilla olevassa ohjelmaesittelyssä Nikula ilmoittaa lempiruuakseen "kuolleet eläimet" ja Hynynen "kaikki, paitsi jotkut vitun idut ja leseet". Ohjelmassa he kokevat peräti neljästi eläinten ja niiden ruumiiden käsittelyyn liittyviä töitä (hirvenmetsästäjän, lihanleikkaajan, kalatukkurin ja sikatilan isännän.)"

Hyvin on siis kyketty lihansyönti maskuliiniseen uhoon molemmissa sitaateissa. Ja te, jotka omistatte telkkarin, katsokaapa joskus makkaramainoksia ja miettikää hetki, minkälaisille ihmisille ne on suunnattu ja mitä arvoja ja arvostuksia ne kantavat? Väitän, että ylikorostunut maskuliinisuus on läsnä aika monessa.

Onko tappamisessa sitten oikeasti jotain lajityypillisesti miehisyyteen kuuluvaa? Jos tähän vastaisi mitä tahansa, vastaus olisi jokatapauksessa väärä, joten jätän vastaamatta. Sen sijaan yhden pikkupojan (ja yhden pikkutytön) äitinä sekä lukuisien pikkutyttöjen ja pikkupoikien uteliaana havainnoijana voin sanoa, että tämäntyyppisiä keskusteluja en ole koskaan kuullut yhdenkään tapaamani pikkutytön suusta:

- tää mun miekka tappaa kyllä kaikki!

(johon kaveri vastaa vielä painokkaammalla äänensävyllä)

- tää mun miekka tappaa myös kaikki!

(Kyseessä oli vain yksi esimerkki pian 3-vuotta täyttävän poikani ja hänen hiljattain 3-vuotta täyttäneen kaverinsa väkivaltakeskusteluista.)

Ansioitunut poikapsykologi Jari Sinkkonen onneksi vakuuttaa, että autot, miekat, väkivaltaleikit, tappelu ja muu nujakointi kuuluvat jokaisen pojan kehityskaareen, eikä niillä ole yhteyttä aikuisen epäsosiaaliseen käytökseen. Monelta äidiltä ja muulta kasvattajalta olen onnekseni myös kuullut, että monesta väkivaltaa syvästi ihannoineesta pikkupojasta on kasvanut äärirauhallisia aikuisia miehiä.

Näin minäkin uskon, enkä olekaan millään tapaa yrittänyt rajoittaa oman poikani rakkautta väkivaltaleikkeihin (enkä edes makkaraan). Pikemminkin ajattelen, että nikulat, hynyset ja nakkikioskeilla toisia makkaransyöjiä murhaavat miehet ovat ehkä jumiutuneet johonkin aikaisempaan kehitysvaiheeseen, joka heiltä on silloin 3-vuotiaana jäänyt hyvää tarkoittavien kasvattajien vuoksi elämättä. Siinä ei tietenkään enää ole mitään hauskaa tai hellyyttävää, jos aikuinen mies ei suostu syömään mitään vihreää tai jos aikuinen mies saa samassa määrin kiksejä väkivaltafantasioista (tai jopa niiden toteuttamisesta) kuin kaksi 3-vuotiasta.

Mieleeni jäi (olisiko ollut Voima-lehden?) kannesta ihastuttava lause, jonka Emma Kari tokaisi jollekin haastattelijalle läpi menneen kasvispäiväaloitteensa jälkeen:

Tunnen suurta hellyyttä valkoihoista, keski-ikäistä lihansyöjämiestä kohtaan. Se maailma, jossa hän oli kuningas on nyt murtumassa ja muuttumassa uudeksi, joten ei ole ihme, että hän on hädissään. (Jouduin siteeraamaan ulkomuistista, koska en arkistoi lehtiä tai löytänyt lähdettä netistä).

Hienoa on sekin, etteivät kaikki edes keski-ikäiset miehet tyydy siihen kukistuvan kuninkaan rooliin, joka väistämättä kuuluu punaisen lihan syömistä jokapäiväisenä oikeutena pitävälle ihmiselle (sukupuolesta riippumatta). Loistava esimerkki tästä on tämänpäiväisen nettisurffailun helmi, uutinen megaluokan nyrkkeilijä Mike Tysonin siirtymisestä vegaaniruokaan.

Kukapa tietää, vaikka muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi jo tosivegaani (ei siis tämän blogin kirjoittajan kaltainen osa-aika kasvissyöjä) presidenttinä? Tuskin moni olisi uskonut 50 vuotta sitten sitäkään, että musta mies hallitsisi maailman keskuksena itseään pitävää Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 2010.