perjantai 18. joulukuuta 2009

Älkää murehtiko siitä mitä söisitte..

Aina välillä näiden ruoka-asioiden ympärillä pyöriminen herättää minussa voimakkaan tunteen siitä, että oma elämänvoima pitäisi oikeastaan käyttää johonkin muuhun. Että ei pitäisi niin kauheasti miettiä sitä, mitä nyt söisi ja mitä voi syödä ja mikä on eettistä.

Sitten onnekkaasti nämä pohdinnat keskeytyvät johonkin järkyttävää uutiseen, kuten kevättalvella tähän todella pienelle mediahuomiolle jääneeseen uutiseen sikojen kalttaamisesta (keittämisestä) elävältä täällä Suomessa

ja nyt aktivistien kuvamateriaaliin A-talk:ssa paksussa liejussa makaavista, kuoliaaksi purruista sioista.

Näistä muistui myös mieleen vanhat lihateknologian luennot (pakollisia perusopintoja kaikille elintarvikealan opiskelijoille) yliopistolla. Siellä professori piti kovaa meteliä siitä, että tuotantoeläimiä ei voida kohdella huonosti jo siitäkään syystä, että stressi heikentää lihan laatua. Tästä on tehty kaksi hienoa nimitystäkin, sioilla puhutaan stressin yhteydessä PSE-lihasta, joka on vaaleaa, pehmeää ja vetistä lihaa. Naudoilla stressi tuottaa tervalihaa, joka on nimensä mukaisesti kovaa, kuivaa ja helposti pilaantuvaa.

PSE-lihan synnystä voi lukea vaikkapa Lihakeskusliiton lehdestä. Kyseessä on voimakas stressireaktio, jonka seurauksena sian energia-aineenvaihdunta muuttuu anaerobiseksi, jolloin maitohappoa syntyy lihaksiin erittäin paljon ja lihasten pH laskee, mikä rikkoo lihaksen normaaleita tukirakenteita teurastuksen jälkeen ja aikaansaa tätä epämiellytävää vetistä lihaa.

Muistaakseni A-talkin ohjelmassa sanottiin, että 15% sikatiloista saa eläinlääkärien tarkastuksessa huomautuksen puuttellisista oloista. No PSE-mittarilla mitaten vakavasti stressaantuneiden eläinten määrä on 5-7%. Tosin PSE:n syntyyn vaikuttaa käsittääkseni eniten sian elämän aivan viimeiset metrit (olosuhteet teurastamolla hetkeä ennen tainnutusta), joten tuo 5-7% lienee niitä, jotka ovat kiljuneet lihaksensa maitohapoille teurasjonossa (tai kalttauskattilassa).

Lihakeskusliiton lehdessä hauskasti todettiin myös, että "1990-luvun alussa jalostuksella saatiin sikojen stressiherkkyyttä aiheuttavia tekijöitä poistettua suomalaisesta sikakannasta. Lisäksi sian käsittelyä teurastamoissa parannettiin". Ts. jalostettiin elukat sietämään paremmin stressiä, niin ei tarvitse muuttaa toimintatapoja niin paljon, mikä on kieltämättä aika kätevää...

En aina jaksa ymmärtää niitä ääniä, jotka tuntuvat ajattelevan, että jos eläimiä kohdeltaisiin hyvin, se olisi jotenkin pois ihmisiltä. Vähän sama argumentti kuin se, että ei tänne voida ottaa sota- ja kriisialueilta akuutissa hengenvaarassa olevia ihmisiä pakolaisiksi, koska meillä on täällä omiakin työttömiä ja syrjäytyneitä.

Jukka Kemppinen, oikeustieteen professori kirjoitti muuten omassa blogissaan ihan osuvan vastalauseen vegaanien teeseille eläinten oikeuksista. Hänen mielestään kun eläimillä ei ole oikeuksia (tämä lienee nyt jotain käsitteiden kanssa pelaamista), koska eläimet eivät ole oikeushenkilöitä tai kykene muutenkaan oikeuksiaan ajamaan, vahingonkorvauksia vaatimaan jne.. Sensijaan Kemppinen puolusti ajatusta, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan, nimittäin velvollisuus kohdella eläimiä hyvin. Tähän minäkin yhdyn. Eläinten rinnastaminen ihmisiin (ja päinvastoin) kun sahaa vain eläintensuojelun omaa oksaa. Eiväthän eläimet nimittäin pittaa vähääkään toisten lajien oikeuksista (tainnutukseen ennen kuolemaa, stressittömään loppuun tai lajityypilliseen elämään). En ole eläintutkija, mutta käsittääkseni eläimiä yleensä kiinnostaa lähinnä oman lajin etujen ajaminen ja juuri tämän soisin olevan erilaista meissä ihmisissä.

Vaan voipa olla, ettei näistäkään asioista tarvitse enää kauaa saivarrella, kun ihmiset oppivat tyydytämään lihanhimonsa ilman, että täytyisi tehdä kompromisseja eläinten hyvinvoinnin tai ympäristön saastumisen suhteen. Timesin mukaan hollantilaiset onnistuivat rakentamaan laboratoriossa sianlihaa elävän sian soluista. Hienoa Hollanti! Vaan eipä taida ehtiä teknoliha sarjatuotantoon vielä näille joulukinkkumarkkinoille.

Vielä loppuun pieni tarina niille, jotka ajattelevat, että veganismi liittyy yksinomaan luonnosta, maaseudusta, elämästä ja kuolemasta vieraantuneiden (nuorten naisten) sielunelämään.

Mummoni, maatalossa syntynyt ja kasvanut kieltäytyi koko elämänsä ajan syömästä kanaa, koska oli lapsena nähnyt päättöminä pitkin kanatarhaa lentäviä kanoja (tarinan mukaan hänen lemmikkikanansa oli jopa onnistunut lentämään pikkuemäntänsä syliin pään jo lojuessa sahanpuruilla). Sikaa ja nautaa mummo sen sijaan popsi kuolemaansa asti todennäköisesti siksi, että näiden eläinten teurastaminen oli pidetty lapsilta piilossa (tai sitten vain siksi, ettei isojen eläiten kuoliaaksi sohiminen herättänyt hänessä yhtälaisia tunteita).

On hienoa, että mm.animalia ja vegaani-liitto pitävät esillä sikojen ja muiden eläinten asiaa niin, ettei omantunnon herääminen perustu nykyaikana enää siihen sattuuko lapsena istumaan väärässä paikassa väärään aikaan ja näkemään jotain sellaista, mitä aikuiset (ja muut auktoriteetit) mieluiten pitäisivät katseilta piilossa.

Jouluiloa tasapuolisesti kaikille ministeri Anttilaa ja sianlihan imagokampanjaa unohtamatta!

maanantai 30. marraskuuta 2009

Kerjäläinen, nunna ja statussymbolit

Törmäsin illalla keskustassa ruokakaupassa kahteen kerjäläiseen. He olivat päivän työnsä tehneet ja oli tullut aika koota kolikot ja ostaa se, mitä niillä saa. Kerjäläiset olivat jakaneet ostoksensa kahteen osioon. Ensimmäisen osion ruuat olivat välttämättömyyksiä: neljä ranskanleipää, iso pussi perunoita, jotain muita vihanneksia ja lämmintä lihaa kaupan grillistä. Seuraavassa osiossa oli vain kaksi tuotetta: iso pullo keltaista limsaa ja monikkopakkaus pieniä, makeita, lapsiin vetoavin kuvin koristeltuja jugurtteja.

Lopullisen ostopäätöksen limsapullon ja jälkiruokien osalta kerjäläiset tekivät vasta, kun ensimmäiset oli maksettu (valtavasta kolikkovuoresta, joka koostui etupäässä viisisenttisistä) ja varmistui, että raha "turhuuksiinkin" riitti.

Niin, tästäpä taas muistin, että ruoka on ja pysyy vatsan täytteen lisäksi statussymbolina, kulttuurisena työkaluna, sosiaalisena ulottuvuutena, identiteetin rakennuspalikkana, kommunikointikanavana jne. Eikä asiaan näyttäisi edes vaikuttavan se, onko sattunut syntymään Romanian kerjäläiseksi, vai Suomen hyvätuloiseksi (vaikka toki kerjäläisillä rahaa näihin satussymboleihin onkin paljon vähemmän).

Itse muistan jossain vaiheessa tätä vegeprojektiani turhautuneeni perusteellisesti sellaiseen ajatukseen, että mitä jos muutaman nopeasti kypsytetyn kalan/kananmunan/siipikarjan tai jopa possunsiivun popsiminen pari kertaa viikossa olisikin kokonaisuutena ekologisempaa (helppoudesta puhumattakaan) kuin papukattiloiden tuntien keittely ja vielä keitettyjen papujen jatkojalostaminen sähkökoneilla tai jopa uunissa. Suurin osa pavuista kun tulee vielä ulkomailta ja koska niiden proteiini on vaikeammin sulavaa, täytyy niitä syödä määrällisesti enemmän kuin eläinproteiineja.

Vegaaniliiton sivuilta löysin loistavan artikkelin tähän liittyen. Sen mukaan on tosiaan niin, että soijapavun energiakertymä (kiloa kohden) on suurempi kuin silakan tai lehmänmaidon ja tämä korkeampi energiakertymä johtuu nimenomaan pitkästä keittoajasta. Samassa artikkelissa kerrottiin myös että luonnonmarjojen energiakertymä ylittää jopa naudanpaistin ja kasvihuonetomaatit, jos niitä käydään hakemassa vaikka vain 20 kilometrin päästä kotoa henkilöautolla!

MTT:n luonnonvarapuntarista luin myös, että "Teollisesti valmistetuissa valmisruoissa päästään usein parempaan raaka-aineiden ja energian käytön tehokkuuteen kuin kotiruoan valmistuksessa." Eli samantien voisi lopettaa myös näiden työläiden vegereseptien rustaaminen ja suositella lukijoille atrian porkkanalaatikkoa ja gogreenin sojanakkoja lähikaupasta.

Yksi tapa ekoilla olisi sekin, että söisi vain halvinta ranskanleipää ja makkaraa (plus dyykkaisi roskiksesta ja keräisi tienvarsilta) ja laittaisi jokaisen luomukvinoasta ym. viherpestystä statusruuasta säästyneen killingin ikimetsien suojelemiseen.

Toisaalta voisi myös valita elävän ravinnon, jossa ei olisi kypsentämiseen liittyvää energiahukkaa, eikä eläinperäisiä raaka-aineita, mutta huoooh, se taas olisi kokonainen elämäntapa, ja kuka ihme rupeaa elävälle ravinnolle vain siksi, että voisi vähän enemmän keventää CO2-kuormaansa.

Kaikkein helpointa ja ekologisinta olisi tietysti laihduttaa itsensä BMI 19 ja pysyä siinä elämänsä loppuun. Voisi myös välttää kaikkea turhaa kuntourheilua, niin ei tarvitsisi syödä sitäkään vähää, mitä enemmän liikkuvan laiheliinin. Mutta kuten sanottu, en usko, että edes mikään näistä ylläkuvatuista "hulluuksista" muuttaisi sitä tosiasiaa, että me maksamme ruokaa ostaessamme aina myös jostain muusta kuin riittävästä ravitsemuksesta.

Viimeisin kirja, jonka luin, oli muuten kahden ortodoksin (joista toinen on vasemmistopoliitikko) keskustelukirja, Suvi-Anne Siimes & Nunna Kristoduli: Taivas alkaa maasta. Kirjeitä. Minerva.

Pidin kirjasta ja poimin siitä omaan muistikirjaani monia osuvia lauseita kahden erilaisen naisen ajattelusta. Yhden ajatustenvaihdon haluan leikata myös tänne, kyse oli tietysti ekovalinnoista. Niistä poliitikon repla oli varsin perinteinen, mutta nunnan vastaus siihen oli jotenkin mukavan fanaattinen, olkaapa hyvät:

Suvi-Anne: Energiankulutus ei voi enää kokoajan kasvaa. Myös tavarataivaan rajat tulevat vastaan. Siksi aika pitää tulevaisuudessa käyttää johonkin muuhun kuin jatkuvaan kuluttamiseen.

Nunna Kristoduli: Pyhä Isak Niniveläinen 600-luvulta sanoo, että "himot ovat maailman käyttövoima. Himoja ovat rikkauden rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, ruumiin lihottaminen, kunnian rakastaminen, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallan huuma, hienostelu, ihmissuosio.. Missä näiden eteneminen vaimenee, siellä maailma pysähtyy ja sen järjestys hiipuu siinä määrin kuin nämä hiljenevät." Nyt olosuhteiden pakosta (ekoasiat) tälle himovetoiselle systeemille on keksittävä vaihtoehto. Siinäpä ihmiskunnalla on tekemistä. Jollei uutta suhtautumistapaa ja perustavasti erilaista asennetta kyetä kehittämään, pelkään pahoin, että ainoaksi "vaihtoehdoksi" jää verinen kilpailu resursseista. Tästä toimintamallista ihmiskunnalla on kyllä liiaksikin kokemusta.

Nunna Kristodulista saisi ehkä hyvinkin uuden Pentti Linkolan jos hänen intresseissään olisi ruveta tuomiopäivän pasuunaksi kulutusyhteiskunnalle. Jään uteliaana odottamaan ortodoksikirkon seuraavaa tempausta Isä Mitron politiikkaan lähdön jälkeen.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Kannanotto älä osta mitään päivän kunniaksi

Koska Luontoliitto viettää tänään älä osta mitään päivää, ajattelin postata pitkästä aikaa omankin kannanottoni asian tiimoilta.

Muistan itse jo köyhänä opiskelijana, vuosia ennen minkäänlaista ekoherätystä ajatelleeni, että minulla on varaa ostaa kaikkea, mitä tarvitsen. Samaa mieltä olen edelleen, tuloista riippumatta. Että jokaisella ihmisellä tällä maapallolla tulisi olla mahdollisuus ostaa kaikki tarpeellinen, ei vähempää, eikä myöskään enempää.

Vihreä Lanka tarttui tämän päivän numerossaan aiheeseen, josta moni on jo kommentoinut verkossa, eli siihen, että Ruotsin Kansanterveyslaitoksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu jopa 40 prosenttia ruokakuluista. En harmikseni jaksanut selata alkuperäistutkimusta kouluruotsipohjaltani, mutta sen käsityksen sain, että tässä turhakkeilla tarkoitettiin etupäässä ravintoköyhiä jälkiruokia, snäksejä, virvoitusjuomia ym. Mahtoikohan alkoholi olla laskettuna mukaan?

No, sen toteamiseen ei ehkä tarvita tieteellistä tutkimusta, että suuri enemmistö laittaa ruokakaupassa mieluummin rahaansa erilaisiin epäterveellisiin heräteostoksiin, kuin luomuun, lähiruokaan ja muuhun kestävään kehitykseen.

Kerran, kun eräs hyvätuloinen tuttavani selitti (olimme juuri keskustelleet luomusta ja lähiruuasta) valitsevansa kaupassa aina hintaryhmän halvimman vaihtoehdon, koska kauppalasku on muutenkin niin järjettömän suuri, sain vain vaivoin hillittyä itseni kysymyästä, että maksaako siinä kauppalaskussa niin paljon lasten muovikääreisiin pakatut sokeri-lisäaine-maitovanukkaat iloisin eläinhahmoin kuvitettuina vai perjantai-illaksi ostettu merkki-herkkujäätelö vai kenties ulkomainen laatuolut vai ehkä vain iso pussillinen espanjalaisia tomaatteja tammikuussa.

No joo, pitäisi tietysti päästä yli tästä yksittäisten ihmisten ja kulutusvalintojen syyttämisestä ja syyllistämisestä ja astua askel eteenpäin siinä, että mitä voisin itse tehdä lisää, että luomun ja lähiruuan valitseminen tulisi keskiverto jauhelihatavikselle edes vähän houkuttelevammaksi.

Viime viikonloppuna minulla oli muuten ilo viedä joukko keski-eurooppalaisia tuttavia suomalaiselle luomutilalle ruokaostoksille. Kokemus oli heille toivottavasti paremmin mieleenjäävä kuin joku perusvisiitti jossain espan souvenier-shopissa. Näkyivät ostavan ennakkoluulottomasti hampunsiemeniä, härkäpapuja ja punaherukkamehua. Täytyypä joskus soittaa perään, ja kysyä, millaisen reseptin ruokaa rakastava italialaismies on mahtanut kehittää meidän kotoisista aineksistamme.

Sitä odotellessa vinkiksi kaikille joululeipureille: Laittakaa porkkanalaatikkoon riisin sijaan ohraa ja munien ja kerman sijaan vaikka kaurakermaa ja soijajauhoja. Kokeilin viikko sitten ja hyvää tuli! Myös pipareita kokeilin ilman munia ja täysjyvävehnäjauhoilla. Hyviä tuli niistäkin, tosin sen verran tarttuvampaa oli taikina, että perheen 8-vuotias ei yksin selviytynyt kaulitsemisosuudesta. Lopputulos kuitenkin palkitsi, sillä minusta vahva viljan maku sopi hyvin yhteen vahvojen joulumausteiden kanssa!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön

Käppäilin viime viikolla Helsingin kaupungin ruusutarhan ohitse ja huomasin, että ruusunmarjakausi on edelleen voimissan. Nypin innoissani erimuotoisia ruusunmarjoja taskut täyteen ja rupesin kotona aukomaan niitä. Hoh hoijaa. Ruusunmarjojen perkaaminen on sen verran puuduttavaa hommaa, että siinä on lähes pakko ruveta innovatiiviseksi.

Ja niin kävi, että lopetin siementen kaivelemisen marjakuppien sisältä ja laitoin sen sijaan kertaalleen halkaistut marjat hyötykasvikuivuriin. Annoin kuivurin hurista yön yli ja aamulla kippasin kuivuneet marjat tehosekoittimeen, jonka leikkuuterät ovat jo onnellisesti hieman tylsistyneet.

Terät tekivät sen mitä toivoinkin, hakkasivat siemenet ulos kuivista marjoista, jonka jälkeen marjat ja siemenet oli todella helppo perata (siis erotella toisistaan). Laitoin kuivat marjanpuolikkaat takaisin tehosekoittimeen ja sadattelin mielessäni, etten vieläkään ole ostanut sitä sähköistä kahvimyllyä, jolla olisin saanut marjanpuolikkaani nätiksi jauheeksi, mutta ihan kelpo hiutaleita tästäkin prosessista syntyi. Otin tuotoksistani jopa kuvia, mutta niin energinen en vielä ole, että saisin kuvat julkaistua tälle sivulle :)

Mikä tämän tekstin merkitys siis oli? Todistaa, että lähiruokakokkaus on pohjimmiltaan suurta välineurheilua? No ei, vaan ruusunmarja on jäänyt kummittelemaan mieleeni todella pahoin laiminlyötynä lähiruokana siitä lähtien, kun kerran näin puliukon keräämässä ruusunmarjoja suureen alepan muovikassiin kaupungin puistikosta. Nostin mielessäni hattua puliukolle, joka ei halunnut jättää ilmaisia vitamiineja puskiin paleltumaan kuten 99% suomalaisista muuten tekee.

Seuraavan kerran törmäsin ruusunmarjaan elävänravinnon kurssilla, jossa opettajalla oli käytössään kaupan valmista ruusunmarjajauhetta (sitä meilläkin on käytetty mm. myslin seassa tai myslin tapaan). Kysyin opettajalta, eikö hän kerää itse ruusunmarjoja ja vastaus oli, ettei missään tapauksessa, kun niiden perkaamisessa on niin iso työ.

Lopullisesti löysin ruusunmarjat omaan ruokapöytääni pian sen jälkeen, kun jouluna 2008 sain päähäni että vuodesta 2009 pitäisi tulla jotenkin erilainen, että minun pitäisi ruveta fennovegaaniksi (missä en kylläkään ole lähestulkoonkaan onnistunut). No jokatapuksessa miettiessäni kalsiuminlähteitä uusiksi, huomasin, että nokkosen lisäksi myös ruusunmarja sisältään hirmuiset määrät kalsiumia ja sitäpaitsi satokausi ajoittuu kätevästi syksyyn, kun taas nokkosta pukkaa keväisin.

Ruusunmarjan täydelliset ravintotiedot löytyy täältä, alla muutama itseäni kiinnostava poiminta:

Tuore ruusunmarja sisältää /100g:

Kalsiumia 257 mg (sama määrä maitoa sisältää vain puolet siitä, eli 121 mg)

C-vitamiinia 1250 mg (sama määrä kuorittua appelsiina sisältää vaivaiset 51 mg

Eli ei muuta kuin muovipussi mukaan ja kaupungin puistikkoihin keräämään. Ruusunmarjoja on sikälikin hauska kerätä, että harva koira pissii niin korkealle, että ruusunmarjoja popsiessa tarvitsisi sille uhrata ajatuksta.

Ai niin, käyttövinkkejä kuivatun ruusunmarjan käyttöön otetaan innolla vastaan. Itse olen käyttänyt niitä tähän mennessä myslin seassa ja sitten myös salaatissa, siten että olen ensin antanut niiden pehmetä mausteöljyssä. Antoi kivan makean säväyksen. Toimisi varmaan myös erilaisissa sämpylä- ja piirakkataikinoissa porkkanaraasteen tapaan. Wokkiin ja ohrattoon aion myös vielä kokeilla noita öljyssä pehmitettyjä ruusunmarjanhiutaleita kunhan vaan kerkiän.

torstai 17. syyskuuta 2009

Ruokakäsityöläinen tuunaa kasviksilla

Taisi olla viime joulun alla kun kiinnitin huomiota eri medioissa vilahtelevaan neuvoon tuunata kaupan valmisruokia. Ainakin teollista porkkanalaatikkoa piti tuunata kermalla (lisätä sekaan kermaa) ennen sen laittamista oikeaan uuniin (ei siis mikroon). Tavoitteena oli kai, että ruoka jäljittelisi mahdollisimman tarkkaan kotona (isoäitien) voilla ja kermalla laittamaa joululaatikkoa.

En tuunannut porkkanalaatikkoa, koska minusta kaupan valmiseineksissä on yleensä riitävästi tyydyttynyttä rasvaa (ja suolaa) ilman kotilisäystäkin. Sen sijaan olen tuunaillut pitkin vuotta monia ruokia (itsetehtyjä ja teollisia) kasviksilla.

Yksi suosikkini on kasviskeitto (tapani on tehdä vähintään viisi litraa kerralla ja pakastaa suurin osa 2-4 annoksen rasioissa). Sitten tuunailen keittoa joka sulatuskerralla erilaisilla kasviksilla. (Kelpuutan myös kaupan valmiskasvissosekeitot, vaikkevat ne täysin vegaanisia olekaan.)

Tyypillisimpä keiton tuunareita meillä ovat erilaiset raasteet, jotka syntyvät itselle nopeasti käsiraastimella tai koko perheelle sähköisen monitoimikoneen raastinosalla. Raastan sitä, mitä jääkaapissa sattuu olemaan ja yritän sekoitella ja maustaa raasteita luovasti. Tyypillisiä raaka-aineita näin sadonkorjuuaikaan ovat porkkana, lanttu, nauris ja punajuuri. Käytän myös omenaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, parsakaalia ja erilaisia ituja (etenkin talvella, kun kohtuuhintaista tuoretta ei juuri kaupoista saa). Versot sekä paahdetut siemenet ja siemenrouheet ovat myös käytössä (olen hiljattain löytänyt hampun!). Toki myös tofua voi murskata keittojen päälle ja koristaa sen balsamiviinietikalla ja tuoreilla yrteillä maustetulla tomaattihakkeella, mutta meillä ollaan kustannussyistä pitäydytty enemmän näissä avomaajuureksissa.

Yleisesti ottaen minusta sosekeiton päälle sopii miltei kaikki, mikä sopii salaattilautasellekin tai leivän tai pitsan täytteeksi. Lisäksi jos käyttää keitonpäällyssalaateissa ja -raasteissa öljyä tai valmista salaatinkastiketta, ei itse keittoa tarvitse maustaa nimeksikään. Niille, joille suolan vähentäminen on vaikeaa, toimii myös hyvänä niksinä se, että jättää itse ruuasta suolan kokonaan pois, mutta lisää suolaa johonkin ruuan päälle ripoteltavaan ainekseen, kuten raasteeseen tai leipäkuutioihin. Jopa suolattoman leivän syöminen onnistuu ihan hyvin, jos päälle siveltävässä margariinissa (tai juustossa) on suolaa ja näin suolan kokonaissaanti jää pienemmäksi, kuin jos leivässä olisi reippaasti suolaa ja levitteessä vähän.

Jos ruokapöydässä on oman perheen ulkopuolisia syömäreitä, tapaan lisäksi tuunata vegaaniruokaa hiukan paremmin hyväksyttävään muotoon, eli ostan pöytään purkin raejuustoa tai paahdan öljyssä vaalean leivän kuutioita keiton päälle siroteltavaksi. Myös suolaa laitan tavallista enemmän, jos pöydässä on vieraita, sillä en halua, että sekasyöjät luulevat kasvisruuan olevan "mautonta", vain siksi että se on erittäin vähäsuolaista.

Otsikon termi, ruokakäsityöläinen, on muuten napattu Maaseudun tulevaisuus-lehdestä (28.8.2009) ja se on ruotsalaisia yrittäjiä palvelevan Eldrimner -järjestön keksimä. Minusta termi on sangen hieno korostaessaan eroa käsin tehdyn ja teollisen ruuan välillä (kaikki käsintehty ruokahan ei ole kotiruokaa eikä kaikki kotiruoka ole käsintehtyä!). Soisin termin rantautuvan tänne Suomeenkin, joten koetan viljellä sitä aina muistaessani.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Köyhät ja onnelliset

Mitä enemmän olen pohtinut näitä ekoasioita, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että nopein ja suorin tie kohti kevyttä hiilireppua on mahdollisimman pienet tulot.

Meillä tämä ainakin on toiminut varsin hyvin nyt kun mies on opintovapaalla ja itselläni on (kiitos vaan vihreät, ettette ole vielä onnistuneet puhumaan kansalaispalkkaa läpi!) 0-tulot.

Mutta ihan hyvin tässä oikeastaan pärjätään, miehen opintovapaakorvaus riittää kattamaan asumiskulut ja kahden lapsen lapsilisät riittää hyvin neljän hengen (luomu)kasvisruuan hankkimiseen. Ja mitä muuta loppujen lopuksi tarvitsee keskiverto länsimainen ihminen, jonka kaapit valmiiksi tursuvat vaatetta ja muuta roinaa?

No, saattaa tietysti käydä niin, että jos suunnitelmat itsen jonkinmoiseen elättämiseen näillä kirjallisilla harrasteilla eivät toteudukaan, että kipitän kiltisti työkkäriin ja alan vastaanottaa sosiaalidemokraattien lahjaa meille kaikille suomalaisille -työttömyyskorvausta..

Tulevaisuutta ihmetellessä (ja työttömän identiteettiä pakoillessa) ajattelin kirjoittaa ylös mahdollisimman paljon reseptejä sekä hoopoja tarinoita niiden syntyyn liittyen ja kysellä, olisiko joku Suomen monesta kustannustalosta innokas niitä julkaisemaan.

lauantai 29. elokuuta 2009

Kauppakeskuksen ekopäivä

Meidän lähiostarilla pidetään säännöllisesti ekopäiviä. Ajatus on kiva, mutta toteutus jää, no sanotaan vaikka latteaksi. Minusta kun ekopäivässä pitäisi olla ekohaarniskohin puettuja teinejä jakamassa "älä osta mitään" pinssejä tai vähintään ilmaista KASVIShernekeittoa ja turhien kulutushyödykkeiden rovio. Sensijaan näillä ostariekopäivillä on yleensä joku "luonnon"kosmetiikkaesittelijä markkinoimassa ökyhintaisia, pikkiriikkisiin muoviputkiloihin pakattuja kuorintavoiteita ja maakuntia ammatikseen ison (päästöhirmu)pakettiauton kanssa kiertävä kauha- ja kuppikaupustelija.

No meidän ostarin ekopäivän eduksi on kai sanottava, että oli siellä myös kierrätysinfopiste, jossa sai ihan ilmaiseksi harjoitella biojätepussin taittelua vanhoista hesareista (vinkiksi niille, jotka meidän tavoin eivät tilaa hesaria, että taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta voi käydä dyykkaamassa kierrätysbiojätepussiaineet).

Ekopäivässä oli mukana myös muutama ekoimagoaan kohottamaan pyrkivä järjestö, joista Martat joutui ensiksi hampaisiini. Marttojen eduksi on sanottava, että heidän pöydällään oli kuivattua nokkosta, hyvä martat! Marttojen keittokirjojen selaaminen sai kuitenkin nopeasti pahalle mielelle. Kun avasin satunnaisesti kirjan kohdasta leivonta ja selasin aukeaman kaikki reseptit, huomasin, että jokaikisessä niistä oli leipä- tai sämpylätaikinaa jatkettu maidolla tai jollain muulla maitotuotteella. (Varmaan hieno oivallus pula-ajan jälkeisessä Suomessa, että maitoa voi laittaa juomalasin lisäksi myös leipään, mutta nyky-Suomessa täysin turha ilmiö.)

Annoin heti marttojen edustajalle palautetta, että nykyihmisen haasteena ei enää täällä länsimaissa ole niinkään ruuan ja ravintoaineiden riittävyys vaan liiallinen energiatiheys. Monia myös huolettaa ilmaston lämpeneminen ja eläinten kohtelu ja siksi olisi hienoa nähdä myös marttojen tapaisen ison toimijan jotenkin olevan mukana kasvisruuan puolestapuhumisen talkoissa.

Kyseinen martta oli kovasti samaa mieltä kanssani ja kysyi, olenko tutustunut marttojen nettisivuihin, joissa on paljon tietoa näistä ekoasioista. Lisäksi kyseinen martta valitteli, että isoissa organisaatioissa kaikki pyörät pyörivät kovin hitaasti ja kehoitti minua olemaan näissä kasvisruoka-asioissa yhteydessä suoraan liiton päättäviin tahoihin.

Pieni yhteydenotto olisikin varmasti paikallaan, sillä vaikka marttojen sivuilla hienosti sanotaakin, että suosi kasvisruokaa ja kokeile soijarouhetta, ei marttojen laajasta nettireseptipankista näyttäisi löytyvän ensimmäistäkään soijarouheruokaohjetta. Lisäksi marttojen 3 viikon ruokalistasta kasvisruokia on kokonaista 7/36 ja kun hakusanalla kasvisruoka löytyviä nettireseptejä selaa tarkemmin, huomaa että kokonaista 18 ruokaa 73sta on täysvegaaneja (näistäkin osa lisäkkeitä, kuten grilliperunat ja perunasose). Lopuissa vajaassa 60 "kasvis"ruuassa yhdessä on käytetty naudan fileesuikaleita, muutamassa on kanalientä, monissa kananmunia tai/ja juustoa ja melkein kaikissa maitoa tai kermaa. Kokonaista 8 reseptiä löysin, joissa oli mukana vegaanin perusaineita eli siemeniä, pähkinöitä tai papuja, kokonaista yhdessä oli villivihanneksia ja yhdessä ohraa (eli suomalaisten omaa riisiä).

Eli ottakaapa kaikki vegaanit yhteyttä marttoihin, joilla on otsaa kiilottaa omaa ekoimagoaan seisoskelemalla kaikenmaailman ekopäivillä ja pitämällä sivuillaan kaikenmaailman ekohöpinöitä, kun todelliset teot aiheen puolesta jäävät laihanlaisiksi.

Satuin muuten saamaan kesälukemisikseni Toivo Rautavaaran toimittaman kirjan lihavuuden vastustamisesta. Toivo Rautavaarahan oli paitsi lihavuudenvastustamis ry:n yksi aktiivista äänenkannattajista, myös luomun, luonnonkasvien, terveellisten elintapojen ja luontoa säästävän elintavan puolestapuhuja. (Rautavaara mm. kehitti suomen kieleen sanat luontaistuote ja luonnonmukainen.)

Kiinnostava tieto tästä lihavuuskirjasta oli mm. se, että Suomesta oli tehty pian sotien jälkeen kansainvälisestikin kiinnostusta herättänyt havainto, että siviiliväestön kuolleisuus oli sotien (ja ruuan säännöstelyn loppumisen) jälkeen selvästi noussut.

"Me kaivamme hampaillamme omaa hautaamme", sanoi osuvasti eräs ko. kirjan kirjoittajista.

Näinhän se on, parempi olisi kuitenkin, jos tyytyisimme edes kaivamaan vain omaa hautaamme, emmekä veisi siinä mukanamme koko tätä yhteistä planeettaammekin.

torstai 27. elokuuta 2009

Punaherukoista ja selviämiskursseista

Marjakesä on ollut pitkä ja kuuma. Mustikoita on tullut kerättyä toistakymmentä litraa, mansikoita kymmenisen kiloa, samoin vadelmia ja karviaisia. Naispuolisten sukulaisten vastaväitteistä välittämättä olen onnistunut pakastamaan myös punaherukkaa (siis niistähän on tehtävä höyrymehua!), ja näitä sellaisenaan pakastettuja punaherukoita olen myös popsinut jo useana aamuna tuorepirtelönä kotimyslin kanssa.

On huvittavaa, miten fundamentalistisia ihmiset usein ovat sen suhteen, mitä tulee kotimaisiin marjoihin ja niiden säilöntä- ja käyttötapoihin. Karviaisista esimerkiksi ei saa tehdä mehua (eikä paljon mitään muutakaan), mutta punaherukoista on tehtävä mehua (ja todennäköisesti se on vieläpä tehtävä niin vähällä sokerilla, ettei sitä saa juoduksi edes tälläinen puolifanaattinen lähiruokaintoilija), vadelmat kuuluu hillota ja mustikat pakastaa sellaisenaan kaurapuuron päälle. Niinpä niin..

Huvittavaa on myös se, että kun näiden supermarjastajien, -hilloajien ja -mehustajien kanssa sitten juttelee, käy usein ilmi, että pakastimessa on vielä kasapäin vanhoja marjoja parin vuoden takaa ja käyttämättömiä mehuja ja hilloja voi löytyä yli kymmenenkin vuoden takaa. Moni entinen intoilija on myös heittänyt hanskat naulaan ja jättää marjat suosista linnuille (kun ei niitä kuitenkaan tule syötyä!) Etenkin näin tuntuu käyvän oman puutarhan isoisän aikaisille punaherukoille (eräät jättävät kyllä omenansakin syömättä!)

Arktiset aromit on tietääkseni yksi keskeinen toimija luonnontuotteiden edistämisen tiimoilta, ainakin heillä on tosi hienot ja informatiiviset nettisivut! Martat on myös hyvä toimija tällä alalla, heillä on netissä tietoa mm. säilönnästä ja myös he ylläpitävät sientenharrastajien omaa keskustelufoorumia sekä lisäksi jokasyksyisiä sienikursseja ympäri maata.

Mielenkiintoinen toimija luonnontuotteiden saralla on myös survivalkilta. Toisin kuin Martat, kilta tuntuu keräävän jäsenikseen etupäässä sellaisia veikkagustafsson-henkisiä äijiä, joita kiehtoo ääriolosuhteet ja selviämistaidoilla pullistelu. Pullistelun sijaan kilta kuitenkin opettaa hyödyntämään laajasti erilaisia luonnontuotteita (riistaa, sieniä, marjoja, juuria, kasvinosia) ja valmistamaan niistä maittavia aterioita retkiolosuhteissa.

Turha kai mainita, että meidänkin perheessä on on yksi killan jäsen ja niinpä meidän tämän kesän parisuhdelaatuaika vietettiin vatsa kuristen kansallispuistossa käppäillen (tosi kiltalainenhan ei siis pakkaa reppuun mitään evästä, vedensuodatin ja tulitikut voi olla ainoa myönnytys). Ei siinä mitään, hyvä reissu se oli ja tulipahan opittua, että vehkan juurista (luonnonvarainen kosteikoissa viihtyvä myrkkykasvi) saa todella ravinteikasta lähivegesyötävää, jos osaa käsitellä kasvin oikein. Myrkyt poistuvat keittämällä ja kuivaamalla, mutta aminohapot (joita on tuoreessa kasvissa peräti 40g/100g tuorepainoa!) jäävät! (En kuitenkaan suosittele kokeilemaan kotioloissa!)

Myös se tuli selviämisretkellä opittua, ettei hyvä herkkutatti muuta kaipaa, kuin tikun ja nuotion, jossa sen voi käristää!

Harmittaa muuten, kun vasta nyt huomasin, että punaherukasta olisi kannattanut hyödyntää myös nuoret lehdet salaatteihin ja tee-sekoituksiin. Punaherukan lehdistä löytyy peräti 920 mg C-vitamiinia/100g, mikä on lähes 20-kertainen määrä appelsiiniin nähden.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Me grillattiin citysiilien kanssa

Meidän kerrostalon pihassa pomppii jatkuvasti citykaneja, jotka häiriintyvät ihmisistä vain sen verran, että hiukan tavallista äkkinäisemmästä liikkeestä pomppaavat askeleen syvemmälle koristepusikkoon. Tänään törmäsin kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeisiin citysiileihin, kahteen kaupunkilaispiikkiöön, jotka pelkäsivät meitä ihmisiä suunnilleen saman verran kuin suomenlinnan lokit ja sorsat pelkäävät pullaa syöviä turisteja.

Istuimme varsin puistomaisen rivarilähiön pihassa grillaamassa, kun kaksi siiliä kömpi rappusten alta (jossa niillä ilmeisesti oli pesä) esiin houkuttelevien tuoksujen kutsumana. Grillistä nosteltiin mustaraitaisiksi paahtuneita sapuskoita ja siilit pyörivät siinä jaloissa kuin mitkä tahansa makupaloja kärttävät lemmikit. Palkitsimme ne kahdella puoliksi kalutulla maissinraadolla ja jäimme kuuntelemaan niiden äänekästä puhinaa pihakeinun alla. Saatuaan vatsansa täyteen, ne piilottivat kaksi syötyä tähkää jonnekin ja painuivat takaisin rappusten alle, noin kahdenkymmenen sentin päähän meidän istumapaikastamme.

Olihan niitä pihasiilejä jo hamassa lapsuudessa, mutta silloin ne vilahtivat salamana lehtikasaan heti, kun joku erehtyi avaamaan ulko-oven. Sitten niille kannettiin lautasella maitoa pihan perälle, painuttiin sisään, painettiin nenät kiinni ikkunalasiin ja toivottiin, että ne ennen aamua uskaltautuisivat ulos piilostaan lämpimällä maidolla herkuttelemaan.

Mukavuudenhaluiselle vegegrillaajille muuten vinkiksi. Sitten kun grillatut maissintähkät, herkkusienet ja ne iänikuiset soijanakit alkavat kyllästyttää, kokeilkaapa pakastealtaasta Finduksen Valkosipuli-perunapalloja. Ne kypsyvät kuumassa grillissä noin minuutissa ja ovat täysin vegaanisia ja herkullisen rapeita. Tein myös kiinnostavan löydön meidän lähimarketista, kun erehdyin kysymään soijajuuston sijaintia (tarkoitin tietysti tofua). Hetken empimisen jälkeen myyjätär johdatti minut juustohyllyyn ja sieltä edamien ja oltermannien välistä löytyi The Redwoodin Cheezly, täysin vegaaninen edam-tyyppinen juustonkorvike. Pistimme sitä paahtoleipien väliin, grillasimme folion suojissa ja nautimme rapeasta leivästä, pehmeän lämpimästä juustosta sekä härkäpapupihveistä. Suosittelen!

torstai 9. heinäkuuta 2009

Kummipojan porkkanapitsa

Meillä kävi kummipoika pitkästä aikaa kylässä ja halusin vierailun kunniaksi ilahduttaa meitä kaikkia herkullisella, lapsiystävällisellä vegaaniruualla. Koska pakastimessa oli valmiita pitsapohjia ja lähes kaikki lapset on opetettu pienestä pitäen syömään italialaista oivallusta ruuantähteiden hyödyntämisestä, päätin ruveta pitsakokiksi.

Pitsa on myös siitä hyvä lapsiruoka, että jos antaa lapsen itse toivoa, mitä päälle laitetaan, tulee lopputulos yleensä syötyä, vaikka kaikki pöydässä pitäisivätkin eri aineksista.

Kummipojan tapauksessa näytti kyllä ensin, että päälle tulee pelkkää tomaattikastiketta.

Kun kieltävän vastauksen täyte-ehdotuksistani olivat ensin saaneet herkkusienet, paprika, ananas, sipuli (joka sai oikein erityisen ison EIn) ja kesäkurpitsa, vedin hatusta porkkanan.

Joo. Sanoi poika ja minä tartuin raastimeen. Raastoin porkkanan karkealla terällä ja laitoin pannulle pehmenemään rypsiöljyyn. Tein tomaattikastikkeen paseeratuista tomaateista, etikasta, öljystä ja ripauksesta pippuria. Kokosin porkkanaraasteesta komean keon tomaattikastikkeen päälle ja revin sinne tänne sekaan tuoreita basilikanlehtiä (basilikan poika hyväksyi myös). Työnsin komeuden uuniin (kummipoikani ei pidä juustosta missään muodossa) ja odotimme että pohja kypsyy ja porkkanaraaste saa hiukan väriä.

Kun kuumat kiekot oli popsittu ja kummipoika kyyditty autolla kotiin (rankkasade yllätti) käväisin katsomassa, millaisen määrän juustoa olisimme voineet raastaa pitsojemme päälle samalla määrällä hiilidioksidipäästöjä, mitä edestakainen autokyyti parin lähiön välillä tuotti. Suomen Luonnonsuojeluliiton /SLL) ja hesarin pyöristys tuottivat vastaukseksi noin. 150 g juustoa, eli melkoisen keon!

Onneksi emme aja autoa kuin kesäaikaan ja silloinkin lähinnä mökkireissuilla..

Biologi-Jari kirjoittaa muuten mukavasti Tiede-lehteä lainaillen aiheesta autot vai ruoka hiilirepun keventämisessä:"Kun yksi yhdysvaltalainen ihminen syö tutkimusten mukaan keskimäärin 50-150 hampurilaista vuodessa, hyvin karkeasti ja kärjistetysti arvioiden hampurilaisten syönnin kasvihuonekaasupäästöt vastaavat yhteensä kaikkien USA:n liikenteessä olevien parjattujen Hummer-autojen kasvihuonekaasupäästöjä vuodessa."

Siis kumpi pois, autot vai juusto?

Molempi parempi, sanoo pääkaupunkiseudulla, kantakaupungin kupeessa asuva elämäntapavegaanikokki. Kaikille muille tilanne onkin sitten hiukan erilainen, kiitos siitä Matti Vanhaselle ja muille perinteistä autoriippuvuus-kaavoitusta suosiville poliitikoille sekä kaikille kepulaisille maidon-ja lihantuotantotukiaisketkuille sekä heidän äänestäjilleen..

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Karppaajat, kokeilkaa ituja

Kasvissyöjä saattaa toisinaan joutua tahtomattaan keskelle väittelyä, jossa singahtelee seuraavanlaisia termejä:

"eläinrasva on terveellistä", "leipä lihottaa", "valkoinen jauho on voita pahempaa", "atkins-dieetillä laihtuu nälkää näkemättä", voissa paistettu kananmuna on aamiaisten kunkku".

Näistä kommenteista ovat vastuussa pääasiassa tyypit, joiden yhteisnimitykseksi sopii karppaajat. Termi tulee englannin kielestä ja tarkoittaa henkilöitä, jotka välttävät hiilihydraatteja tavalla tai toisella.

Jos karppaukseen lähtee perehtymään internentin ihmemaailman kautta löytää helposti kokonaisia nettisivustoja, missä enemmän tai vähemmän asialle vihkiytyneet karppaajat käyvät keskusteluja , pitävät blogeja tai laskevat ruoka-aineiden glykeemisiä indeksejä GI(=hiilihydraattien vaikutus verensokeritasoon) ja glykeemistä kuormaa GK (=GI suhteutettuna elintarvikkeen sisältämien hiilihydraattien määrään).

Jos tuntee usein olonsa aterian jälkeen väsyneeksi, paino ei ole hallinnassa tai verensokeri ja kolesteroliarvot heiluvat korkeuksissa, kannattaa vähähiilihydraattiseen ajattelutapaan oikeastikin tutustua. Eikä kyse edes ole mistään atkins-uskonnosta, vaan ruuan korkea glykeeminen kuorma on monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa todettu ravinnon sydän- ja verisuonitautien tärkeäksi riskitekijäksi.

Mikään ei sitäpaitsi estä karppaamasta, vaikkei haluaisikaan lautaselleen höyryävää pihviä.

Lainaan wikipediasta:

"Vähähiilihydraattista ruokavaliota pidetään usein lihapainotteisena, mutta vähähiilihydraattinen ruokavalio on mahdollista muodostaa myös kokonaan kasvispohjalta. Tällöin pääpaino on runsaasti proteiineja sisältävillä palkokasveilla, kuten herneillä ja pavuilla, sekä pähkinöillä.

Muodostettaessa vähähiilihydraattista ruokavaliota kokonaan kasvispohjalta, jätetään pois kaikki nopeita hiilihydraatteja sisältävät kasvikset sekä niitä sisältävät ruoat, kuten peruna, valkea leipä, pasta ja valkea riisi. Ruokavalion ytimen muodostavat nyt palkokasvit (pavut, herneet jne), soija ja soijavalmisteet kuten tofu, sekä pähkinät. Tätä täydennetään juureksilla, vihanneksilla ja hedelmillä. Erilaiset salaatit, padat ja muut vihannes- ja kasvisruoat ovat tärkeässä asemassa.

Kasvispohjalta rakennettu vähähiilihydraattinen ruokavalio on hyvin terveellinen, sillä siitä jäävät tyydyttyneet rasvat lähes kokonaan pois. Lisäksi esimerkiksi ohrasuurimoista valmistetun ruuan glykemiakuorma on alhainen."

Kannattaa kuitenkin muistaa, että yksittäisten tuotteiden sijaan myös karppauksessa ratkaiseva on ateriakokonaisuus, josta Tohtori Tolonen kirjoittaa näin:

"Miksi aasialaiset eivät liho, vaikka he syövät pääasiassa korkean GI:n ja GK:n riisiä? Koska he keittävät sitä vain vähän aikaa ja syövät sen kanssa aina myös matalan GI:n ja GK:n vihanneksia, enimmäkseen kaalia. Siten aterioiden kokonais-GK jää alle 30:n, jolloin insuliinin liikaeritys estyy. Jos siis joskus syöt korkean GK:n ruokia (esimerkiksi ranskanperunoita tai perunamuhennosta), syö aina samalla sen vastavaikuttajana matalan GK:n hiilihydraatteja (esimerkiksi parsakaalia, porkkanoita tai linssejä). Syö aterian aluksi vihannessalaatti (mixed salad, ensalada mixta), niin myöhemmin samalla aterialla syömäsi peruna ei nosta verensokeria niin paljon kuin se tekisi ilman salaattia. Vihreä tee, E-EPA, CLA ja orgaaninen kormi parantavat insuliinin tehoa, mikä auttaa painonhallinnassa. Vihreä tee parantaa insuliiniherkkyyttä."

Tolosen tekstistä kannattaa panna merkille myös kohta, jossa todetaan ruuan valmistustavan merkitys (riisin kypsennystapa). Esim. mung-papujen kohdalla GK ja GI tuplaantuvat, jos pavut idättämisen sijaan paistetaan. Mung-papujen eduksi on tosin sanottava, että molemmissa tapauksissa mung-papujen GK ja GI-luvut ovat alhaiset. Myös porkkanan keittäminen tuplaa glykeemiset luvut, jotka nekin molemmissa tapauksissa pysyvät hyvin alhaisina. Huomionarvoista on sekin, että pastan GI on hyvin erilainen riippuen siitä, keittääkö sen läpilöysäksi vai al dente. Myös perunan GI nousee, jos sen uppopaistaa öljyssä verrattuna höyryttämiseen tai vedessä keittämiseen.

Karppauksesta tosissaan innostuneille huomauttaisin kyllä, että mitkään ravintosuositukset eivät kehoita popsimaan ylettömästi sokeria, valkojauhotuotteita tai muita pitkälle jalostettuja elintarvikkeita, joten sen puoleen minkä tahansa terveellisen ruokavalion noudattaminen vähentää myös ravinnon glykemiakuormaa.

Lopetan tämän epämääräisen wikipedia-lainailun katkelmaan vanhasta hesarin kuukausiliitteestä. Artikkeli kertoo lähetyssaarnaaja Aune Hynystä, joka teki elämäntyönsä Intiassa lastenkoteja perustaen.(Käännös on omani, koska en löytänyt netistä muuta kuin englanninkielisen version.)

"Kerran lapset halusivat yllättää "kunnioitetun äidin"(tarkoittaa Hynyä) liha-aterialla, jota varten he pyysivät saada kaksi rupeeta. Hyny oli pöyristynyt: "Jos ostan lihaa kahdella rupeella, siitä riittää vain yksin minulle. Jos ostan sensijaan banaaneita, riittää niistä iloa kaikille lapsille."

(Once the children wanted to surprise Ammagaru with a meat dish, for which they asked for two rupees. Hyny was adamant: "If I buy meat for two rupees, it will be enough just for me alone. But if I buy bananas instead, there will be enough for all the children to enjoy.)

Luin tämän artikkelin aikanaan printtihesarista ja ajatus lähes täydellisestä altruismista jäi syvästi kummittelemaan mieleeni.

Jossain amerikkalaisessa elokuvassa sanottiin näin (olisiko ollut braveheart..):

"If one man can do it, an other man can do it".

Niinpä, miksi ei. Jos Aune Hyny voi lupua omasta oikeudestaan syödä liharuokaa lastenkotilasten hyväksi, miksei kuka tahansa muukin syömäri karppaajista kaalisoppadieettiläisiin voisi luopua lihasta tulevien polvien hyväksi.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Eläinproteiini ja väärä turvallisuudentunne

Samaan aikaan kun muut perheet kerääntyvät kesämökeilleen grillaamaan makkaraa ja lusikoimaan jäätelöä (villapaidat päällä), keskittyy meidän vegaani-transhumanisti-perhe lukemaan kirjaa maailmanlaajuisista katastrofeista ja niiden todennäköisyyksistä (Global Catastrophic Risks).

Kirjassa on kasapäin kiehtovia esimerkkejä ihmisten taipumuksesta rakentaa itselleen epärationaalisia uskomuksia ja vahvistaa niitä omalla toiminnallaan. Ihmisillä on myös taipumus nollata rationaalisen toiminnan tuomat hyödyt toimimalla jälkeenpäin niin epärationaalisesti, että kaiken ponnistelun lopputulos on pahempi kuin tilanne ennen toimenpiteitä. Lempiesimerkkini kirjasta on tämä:

Yhdysvalloissa (?) tehtiin 70-luvun lopussa tutkimus (s.93) siitä, miten patojen rakentaminen oli johtanut hassuun lopputulokseen. Oli odotus, että padot vähentäisivät vakavia tulvia ja näin kävikin. Mutta koska padot myös lisäsivät ihmisten turvallisuudentunnetta tulvien suhteen siinä määrin, että nämä lakkasivat kokonaan varautumasta tulviin, kävi niin, että tulvien kuitenkin sattuessa niiden seuraukset ihmisille olivat paljon tuhoisammat kuin ennen patoja. Loppuyhteenveto tutkimuksessa oli se, että vaikka patojen rakentamisen jälkeen tulvia oli vähemmän, nousivat vuosittaiset keskimääräiset tulvavahingot suuremmiksi kuin aikana ennen patoja!

Vastaavanlaisia "patoja" eli väärän turvallisuudentunteen linnakkeita löyty helposti myös elintarvikemaailmasta. Yksi hyvä esimerkki on elintarvikehygienia vastaan lisäaineet. Koska mikrobiologinen osaaminen on pudottanut ruokamyrkytystapaukset murto-osaan siitä, mitä ne olivat ennen teollista vallakumousta, on nykyihmisellä taipumus vähätellä ruuan mikrobiologisia riskejä ja suurennella lisäaineisiin liittyviä. Kuitenkin esim. Yhdysvalloissa kuolee ruokamyrkytykseen joka vuosi n 5000 ihmistä ja sairaalahoitoon joutuu 300 000. Lisäainekuolemista sen sijaan en muista lukeneeni, vaikka niistä ja niihin liittyvistä riskeistä paljon kirjoitellaankin.

Oma lukunsa on myös se riski, jonka ruuan äärimmäisen helppo saatavuus (teollisesti pakatut valmiseinekset 24h auki olevista marketeista) meille tuottaa. Mutta koska liiallinen ruuan puputtaminen ja siihen liittyvät riskit (mm. ylipaino ja hammaskaries) on ongelma, jonka kaikki yltäkylläisyyden keskellä elävät ihmiset jakavat riippumatta nautitun ruuan laadusta, hyppään eteenpäin vegaaniblogille ominaisempaan aiheeseen, eläinproteiiniin.

Vaikka edellisestä pula-ajasta ja kansallisesta aliravitsemusepidemiasta on vierähtänyt yli 50 vuotta, niin tuntuu, että juuri aliravitsemus on yhä edelleen se riski, joka otetaan esiin heti, kun aletaan puhua kasvissyönnistä. Surullisen kuuluisa on esimerkki kouluruuasta tai joukkoruokailusta ylipäänsä ja toivottomista aloitteista saada niihin kasvisruokapäivä edes kerran viikossa.

"Ei käy, koska kouluruoka on monille lapsille päivän ainoa kunnon ateria, on sen oltava ravitsemuksellisesti korkealaatuista" on top 1 fraasi, jota kuulee pro LIHA porukoitten suusta.

Aliravitsemus, erityisesti proteiinin- ja kalsiuminpuute ovat todellisia riskejä, jos puhutaan huonosti suunnitellusta, yksipuolisesti muutamaa vihanneslaatua sisältävästä vegaanidieetistä, (jollaisen monet köyhien maiden ihmiset joutuvat pakon sanelemina valitsemaan). Kansanterveydellisesti näkisin paljon suurempana uhkana suomalaisille (ja tästä asiantuntijat ovat kanssani samaa mieltä) kuitenkin liiallisen tyydyttyneen rasvan, liiallisen energiansaannin sekä D-vitamiinin ja folaatinpuutteen.

Kaikki tietävät, että tyydyttyneen rasvan saantia on helpoin vähentää vähentämällä ruuan sisältämää eläinainesta (voi, juusto, rasvainen liha), samoin energiansaanti pienenee itsestään näiden rasvojen kadotessa lautaselta. D-vitamiiniakaan ei löydy lihapullista eikä (juurikaan) edes seitikalapuikoista tai tonnikalasta, folaatin parhaat lähteet ovat sisäelinruokien (joita ei koulussa kai ympäristömyrkkyjen takia pahemmin tarjota) jälkeen vehnänalkio, erilaiset pavut sekä nokkonen (Lähde: www.fineli.fi).

Voi lisätä lasten vanhempien ja koulun keittäjän turvallisuudentunnetta, että lapset kauhovat päivästä toiseen suurista metallilaareista lautasilleen lihapullia, makkarakastiketta, tonnikalapastaa, lihamakaronilaatikkoa, broilerkeittoa jne. (ei tule proteiineista puutetta) ja koristavat lautasensa ruokalusikallisella värikästä raastetta (kasviksiakin opetellaan syömään).

Kansanterveyden kannalta huomattavasti edullisempaa olisi kuitenkin, jos lautasen täyttäisivät folaatti- (ja proteiini) pitoinen papumuhennos tai D-vitamiinipitoinen silakkalaatikko ja juhlapäivinä tarjoiltaisiin erittäin D-vitamiinipitoisia luonnonkaloja kuten siikaa ja kuhaa sekä luonnonmarjoista tehtyjä herkullisia kiisseleitä.

Loppuun vielä toinen esimerkki Global Catastrophic Risks-kirjasta. Ihmiskuntaa vainoavat monenlaiset vitsaukset, joista sodat tulevat monille ensimmäiseksi mieleen. Onkin huomionarvoista, että kun I maailmansotaan kuoli n. 10 miljoonaa sotilasta ja 9 miljoonaa siviiliä niin samaanaikaan riehunut espanjantauti tappoi ainakin 20-50 miljoonaa ihmistä.

Kaikkeen ei tietenkään voi varautua ja ihmisen aiheuttama sota herättää erilaisia tunteita kuin virusten aiheuttama influenssa, joka ei tautina edes ollut mikään hirvittävän raju (vrt. ebola tai sars) sillä espanjantaudissa vain 2-3% sairastuneista kuoli.

Vertailun vuoksi sopii todeta, että sydän- ja verisuonitaudit aiheuttavat noin puolet työikäisten kuolemista Suomessa. Länismaisten ihmisten vegaanikuolemista (tai edes vegaanien aliravitsemuksesta) en muista lukeneeni..

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Kolme kertaa kiisseliä

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikossa, Marikki on eräs hauska kohta, jossa Marikin pikkusiskolta Liisalta kysytään hänen lempiruokaansa.

"Liisa miettii.

- Karviaismarjakiisseli.. ja kiisseli .. ja toinen kiisseli."

Marikki, reipas isosisko selittää sitten Liisan puolesta omenakummun tädille, että karviaismarjakiisseli tarkoittaa karviaismarjakiisseliä, kiisseli on omenakiisseli ja toinen kiisseli ovat kaikki muut kiisselit.

Opiskeluaikana meillä yöpyi joskus muuan hollantilaispoika, joka oli löytänyt tiensä Suomeen AEGEE-nimisen opiskelijoiden hupivaihtojärjestön kautta. (AEGEEn ideana on kansainvälinen hauskanpito ilman että tarvitsee edes nimellisesti kirjautua jonkun maan vaihto-opiskelijaksi.)

Kerran kyseinen hollantilainen tuli luokseni puoliksi juotu vadelmakiisselitölkki kädessään ja kysyi, mitä tämä on. Kerroin rehellisesti, että en tiedä tuotteelle mitään englanninkielistä sanaa, liekö sellaista olemassakaan. Kerroin myös auttavalla kielitaidollani, että Suomessa kaupan kiisselihyllyä käyttävät lähinnä "very young-ones and then again very old-ones". Tämä nimittäin oli senaikainen mielikuvani kiisseleistä, siis jotain hyvin mitäänsanomatonta, jota tarjoillan päiväkoti-ikäisille välipalaksi ja sitten taas vanhainkodeissa liisteriksi, jonka avulla kourallisen lääkkeitä saa alas.

Nyttemmin käsitykseni kiisseleistä on kovasti muuttunut. Suurin syy asennemuutokseen lienee se, että en ole vieläkään oppinut leipomaan kovinkaan herkullisia leivonnaisia ilman munia, maito- ja soijatuotteita tai leivontamargariinia. Rypsiöljyn, omenahillon, kauramaidon, sokerin ja jauhojen seoksesta olen kehittänyt auttavan muffinssitaikinanpohjan, mutta työmäärään nähden lopputulos ei ole mitään sellaista, mitä kovin usein tekisi mieli lähteä yrittämään.

Kiisselit sensijaan ovat vegaaniperheelle luonteva ja erittäin helposti valmistuva herkku makeannälkään ja sitäpaitsi mitä nykyisin tiedetään kotimaisten marjojen terveellisyydestä, kiisselit ovat suorastaan suositeltavaa ruokaa kenelle tahansa.

En rupea nyt tähän kirjoittamaan kaikkia suosikki-kiisselireseptejäni, mutta näin yleisesti voi sanoa, että kiiselini ovat kolmea perustyyppiä: Paksu kiisseli hillon tapaan syötäväksi tai jälkiruokakulhoon kaurakerman kaveriksi (käy myös moniin leivonnaisiin), tavallinen kiisseli tavalliseen käyttöön ja ohut kiisseli (jossa marjat soseena) lasista juotavaksi nektarin tapaan.

Ai niin, jos joku muukin haluaa kertoa täällä omista kiisseli-innovaatioistaan niin olisin todella utelias kuulemaan.

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Molekyyligastronomiaa vegaaneille?

Kävin perjantaina kemianpäivillä (Chembio 2009) Helsingin messukeskuksessa. Ohjelmassa kiinnostivat mm. vesiseminaari, biopolttoainepaneeli sekä Anu Hopian luento/demo molekyyligastronomiasta. (Tarkkaa tietoa molekyyligastronomiasta sekä kemianpäivien demosta saa Anun blogista).

Lyhyesti mainitakseni, molekyyligastonomia tarkoittaa ruuanlaiton tieteellistämistä. Että sen sijaan, että vain käytettäisiin perinteisiä, hyviksi todettuja raaka-aineita ja ruuanlaittomenetelmiä, tutkitaankin ruokaa ja sen valmistusta (esim. kypsennys, rakenteenmuokkaus ym.) tieteellisinä ilmiöinä ja jopa rakennetaan kokonaisia ruokalajeja synteettisesti molekyyli molekyyliltä (nuotti nuotilta kokkaus).

Tällähetkellä molekyyligastronomiaa käyttävät "hullujen tiedenaisten" lisäksi jotkut huippukokit sekä lukuisat innokkaat kotikokit ympäri maailmaa. Ilmiönä se lienee vielä harmittoman harrastuksen tasolla, mutta en näe yhtään syytä, miksei menetelmää voisi soveltaa myös ruuan ympäristövaikutusten pienentämiseen ja tehdä molekyyligastronomiasta järeän työkalun ilmastonmuutoksen suitsimiseksi.

Ajatellaan vaikka tämän palstan pitäjää ja lakritsakermajäätelön himoa. Koska en (vielä) ole ansioitunut molekyylikokki, joudun tyytymään kaupan tarjoamaan sikakalliiseen (7eur/l)ja ikävän papuiseen vanilijasoijajäätelöön sekä lakritsipötköön.

Jos sen sijaan olisin molekyylikokki, pilkkoisin ensitöikseni himoni kohteen osiinsa jotenkin näin: himoittu maku?, haluttu ulkonäkö?, kaivattu aromi? (sisältää myös tuoksun), täydellinen rakenne? (tähän liittyy valtava määrä asioita kuten suutuntuma, puruvastus, sulamislämpötila jne.). Voisin myös miettiä minkälaisia emulsioita (vesi öljyssä, öljy vedessä, öljy kiinteässä, vesi kiinteässä jne.) hyvästä kermajäätelöstä löytyy. Sitten etsisin sopivat makuaineet, aromiaineet, rakenneaineet ja työkalut, unohtaisin kaiken mitä tiedän perinteisestä jäätelönvalmistuksesta ja alkaisin kokata.

Molekyyligastronomisella kokkaustyylillä pitäisi toki löytyä ihan uusiakian (vegaanisia) ruokalajeja (eikä vain näitä perinteisiä sekaruokien lihattomia/maidottomia korvikkeita). Itseasiassa koko aatteen idea lienee juuri näiden uusien ruokalajien luomisessa. Kukahan saisi yhdistelmän Anu Hopia - Hans Välimäki luomaan tuoteperheellisen vegaanisia herkkuruokia ravintola-annoksista eineksiin? Siinä voisi tulla Atrialle ja muille perinteisille lihanjalostamoille kiire etsiä lihaa sisältäviä (valjuja) korvikkeita näille hittituotteiksi nousseille vegeherkuille.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Vaikka ihmiset näkevät nälkää?

Kävin viikonloppuna perinteisillä kahvikutsuilla hörppimässä kupin kuumaa afrikkalaista (rooibos) teetä ja palan mehevää mansikkakermakakkua. Siinä kakkua lusikoidessa pääsin taas kerran myös kertomaan vegaaniprojektistani. Vastaanotto oli myönteistä, kuten yleensäkin. Yksi tokaisu tästä keskustelusta jäi kuitenkin pyörimään mieleeni kotimatkalle ja vielä kotiinkin asti. Se meni näin:

Miksi miettiä jotain veganismia, vaikka ihmiset näkevät nälkää?

Oletin kysyjän tarkoittavan kehitysmaiden nälkäänäkeviä ja vastasin asiaa sen enempää ajattelematta jotain siitä, että minusta jokaisen kannattaa vaikuttaa niihin asioihin, joihin omat vaikutusmahdollisuuden ulottuvat. Ja että minusta on tärkeää, että kaikki toimivat oman hiilijalanjälkensä pienentämiseen, vaikka ei sitä tehdessään pystyisikään ruokkimaan kaikkia maailman nälkäänäkeviä.

Sinänsä vastaus oli ihan ok. Joku siinä jäi kuitenkin kaivertamaan ja vasta kotona tajusin, että niinpä niin, onhan tästä ollut uutisissakin viime aikoina, että

ilmastonmuutos koskettaa kaikkien kipeimmin maailman kaikkein köyhintä osaa väestöstä.

Miksi ihmeessä en sitä tajunnut sanoa. Että vaikka en voikaan lähettää kauppaan jättämiäni juustoa, naudanlihaa ja riisiä kehitysmaiden nälkäisille, hyötyvät juuri he kaikkein eniten valikoivista ostopäätöksistäni.

Ne, joille tämä asia ei ole vielä aivan täysin kristallisoitunut, voivat lukaista alle kokoamani pikku siipaleet tai perehtyä alla oleviin linkkeihin. Puolueetonta tietoa on tarjolla runsaasti niile, keitä maailman nälkäiset oikeasti kiinnostavat!

Näin kirjoittaa plan: "Afrikan sarven alueella säänmuutokset johtavat muun muassa viljasatojen epäonnistumiseen ja lisääntyvään nälkään sekä siihen, että naiset ja lapset joutuvat käyttämään vedenhakuun yhä enemmän aikaa vesivarojen vähentyessä."

Näin uutisoi Yleisradio: "Tutkijat ovat ennustaneet maailman keskilämpötilan nousevan 1,6 - 4 celsiusastetta. (Unicefin) Raportin mukaan kahden celsiusasteen nousu lämpötiloissa tarkoittaisi sitä, että yli 200 miljoonaa ihmistä joutuisi kärsimään nälkää."

Näin YK: "Kaikki maailman köyhät maat kärsivät jo ilmastonmuutoksen seurauksista. Afrikan sarvessa kuivuuskaudet pahenevat ja niiden myötä siirtolaisuus Eurooppaan kasvaa. Ympäristöpakolaisten määrä saattaa kivuta satoihin miljooniin."

Samasta linkistä Ilmatieteen laitoksen pääjohtajan, Petteri Taalaksen näkemys: "Ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset menetykset koettelevat aina rankimmin kehitysmaita, joiden hyvinvointia muutos uhkaa. Esimerkiksi köyhän maan bruttokansantulo laskee aina reilusti luonnonkatastrofin takia. Vuoden 2000 suurtulvat alensivat Mosambikin BKTL:ää 30 prosenttia."

IPPC:n (eli EU:n hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin) raportista Satu Hassi: "Merenpinnan nousu uhkaa tehdä vähintään sata miljoonaa ihmistä kodittomiksi."

Samaa raporttia lainailee Maan ystävät ry: "Ilmastonmuutoksen seurauksia arvioivan raportin tekemiseen on osallistunut 2500 tutkijaa 130 maasta. Raportti vahvistaa jälleen mm., että merenpinnan nousu altistaa sadat miljoonat ihmiset tulville, erityisesti niistä kärsivät tiheästi asutut alavat alueet. Ilmastonmuutoksesta johtuvat tulvat, myrskyt, helleaallot, metsäpalot ja kuivuudet vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään ja altistavat heidät ruokapulalle, sairauksille, läheisten ja omaisuuden menettämiselle ja kuolemalle. Ilman ilmastonmuutoksen torjuntaa köyhyyden vähentämistavoitteille saadaan sanoa hyvästit."

Ja näin vielä ulkoministeriö global.finland kehitysviestintäsivustonsa kautta: "Pahimmillaan ilmastonmuutoksen vaikutukset tekevät tyhjiksi kehitysmaiden pyrkimykset köyhyyden vähentämiseksi ja YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi, kiristävät väestöryhmien välejä alueella, synnyttävät ja kiihdyttävät konflikteja ja ajavat ympäristöpakolaisiksi miljardeja ihmisiä, ruoka- ja vesipulan sekä terveysongelmien aiheuttamasta inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan."

Tämän kirjoituksen loppukaneetiksi sopii edellisestä linkistä napattu lause, joka toistuu kaikissa tässä käyttämissäni ilmastonmuutos-linkeissä lähes identtisenä:

"Ihmisten elämää ilmastonmuutos uhkaa eniten siellä, missä ihmiset ovat muutenkin kaikkein köyhimpiä"

Tervetuloa veganismi, tervetuloa lähiruokaintoilu, tervetuloa luomu, tervetuloa kohtuullisuus, tervetuloa parempi terveys, omatunto ja globaali oikeudenmukaisuus!

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Seitsemän kertaa Puistoruokaa

Sain tänään käsiini kesän puistoruokamenyn.

Koska itse ruokalistasta ei kovasti kiiteltävää kerry, kiitellään ensin muuta sälää:

Julkiset tiedot
: Helsingin 41 leikkipuistoa tarjoaa kesän aikana noin 200 000 ruoka-annosta 1-16 -vuotiaille lapsille. Tämä on hieno asia. Yhden ruoka-annoksen hinta on noin euro. Ei hieno eikä huono. Ruokailijoiden määrät vaihtelevat valtavasti, noin 25:stä 350:een ruokailijaan, jos ruokaa jää yli se heitetään roskiin (eikä esimerkiksi myydä vanhemmille). Varsin kyseenalaista.

Sitten toistaiseksi ei-julkiset tiedot: Puistoruokaa on 9 viikon ajan 5 päivänä (miinus juhlapyhät). Ruuista 9 on kalaruokia (yksi kala per viikko), 7 kasvisruokia (ripoteltuna sinne sun tänne, lakto-vegetaristeille sopivia), pyöreät 0 vegaaneille sopivia ja vajaat 30 liharuokia.

Kasvisruuat ovat: ohrapuuro, mannapuuro, kesäkeitto, kasvishernekeitto ja kolme muuta kasviskeittoa.

Palkokasveja puiston tarjoamat kasvisruuat sisältävät kaksi kertaa (kesäkeitto ja kasvishernekeitto), soijaa, pähkinöitä, siemeniä, linssejä, papuja (kesäkeiton oletettuja vihreitä tarhapapuja lukuunottamatta) ei listalla näy.

Ei ole mikään ihme, jos vihreitten naisten aloite yhdestä kasvisruokapäivästä koulussa ei mene läpi, kun joukkoruokailun kasvisruuan taso on tämä, mikä se on. Edes Meilahden sairaalan henkilöstö- ja opiskelijaruokalassa en kertaakaan (niiden satunnaisen vajaan kymmenen visiitin aikana) ole nähnyt kasvisruokavaihtoehdossa juurikaan muuta proteiinia, kuin juuston sisältämän. Ehkä minulla on ollut vain tosi huono tuuri, sillä ko. ruokala mainostaa ravitsemuksellista osaamistaan näyttävillä seinäplakaateilla heti sisäänkäynnin yhteydessä.

Minkähänlaista kasvisruokaa tarjotaan Belgian Kentissä, jossa kaupunki on julistanut torstait koko kaupungin kasvisruokapäiviksi?

Kentissä vierailleet, kertokaapa näkyikö lautasella papuja tai muuta kasvisproteiinin lähdettä?

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Mars ulos nokkosia poimimaan

Tänään vedin kumihanskat käteen ja painuin ulos. Aikomukseni oli tietysti kerätä nokkosia ja niin teinkin. Parhaat nokkospuskat olin tsekannut jo etukäteen ja tänä vuonna onnistuin välttämään pahimmat koirankusetuspaikatkin. Maltti ei tosin riittänyt kerätä raaka-aineet kuin yhteen lettutaikinaan ja yhteen porkkana-nokkoskeittoon.

Onneksi nokkoskausi on vasta juuri alkanut, joten luotan aurinkoisiin päiviin ja siihen, että jaksan vielä kerätä monta pussillista tätä vihreää kultaa kuivuriinkin.

Niille, jotka vielä epäilevät, maksaako vaiva kykkiä niiden inhottavien polttiaisten keskellä hiukan dataa nokkosen ravinto-ominaisuuksista:

Tuore nokkonen sisältää /100g (sulkeissa pinaatin sisältämä määrä vastaavaa ravintoainetta)

Rautaa 4,4 mg (1,3), mikä on 30% päivän saantisuosituksesta ryhmässä +/-30v naiset

Kalsiumia 594 mg (88), 75% päivän saantisuosituksesta ryhmässä +/-30v naiset

Sinkkiä 1,7 mg (0,9), yli 100% päivän saantisuosituksesta kaikissa ryhmissä

Folaattia 194 ug (48,1), 100-50% päivän saantisuosituksesta ryhmästä riippuen

C-vitamiinia 175 mg (60), yli 100% päivän saantisuosituksesta kaikissa ryhmissä

Lähde: Fineli

Ainoa ravintoaine, mitä pinaatti (nopeasti katsoen) sisälsi nokkosta enemmän, oli karotenoidit (A-vitamiin esiaste).

On muuten tosi sääli, että pakastettua tai kuivattua nokkosta ei (juuri) kukaan myy. Eikä taida myydä edes kotimaista pinaattia, vaan kaikki pakastevihannekset tuntuvat tulevan suunnilleen Hollannista asti.

Tietääkö muuten kukaan, missä muodossa esim. pakastepinaatti tänne Hollannista tulee? Tuoreena heti sadonkorjuun jälkeen, joka sitten täällä kiehautetaan ja pakastetaan? Vai peräti pakasteina, joita sitten kylmäkuljetusautoilla ajellaan tänne Euroopan läpi?

Harmittaa muuten, kun kotimaisilla kasviksilla pärjääminen vaatii käytännössä hirveästi omaa keräily- ja viljelyintoa.. Hollantilaisia pakastepinaatteja on kyllä tullut talven mittaan osteltua varsin säännönmukaisesti ja monia muitakin Hollantilaisia/Italialaisia/Espanjalaisia tuoreruokia kuten omenoita, parsakaalia ja pakasteherneitä. Mikähän kotimaisen ruuan lobbausmafia pitäisi perustaa, jos haluaisi saada edes (tuoreita) pakasteherneitä kaupasta suomalaisella alkuperällä?

tiistai 12. toukokuuta 2009

40 kiloa viljaa

Olemme muutaman kerran aiemminkin ajelleet Lassilan luomutilalle Tuusulaan ostamaan perheelle ruokaa. Tälläkertaa päätimme ostaa vähän isomman satsin kerralla. Auton takakonttiin päätyi siis ihan oikeita jyväsäkkejä ja lisäksi yksi säkillinen hernettä ja toinen härkäpapua. Kokeilumielessä ostettiin myös pieni rasia hampunsiemeniä, kun niitä tämän blogin keskustelupalstalla minulle mainostettiin. Harmi kyllä rypsiöljy oli Lassiloilta lopussa, muuten olisimme ostaneet sitäkin.

Kannatta muuten käydä Lassilan tilalla, jos joskus ajelee Tuusulan suunnalla. Tilaa pitää noin 30-kymppinen nuori-isäntä, joka on henkeen ja vereen luomumies ja positiivinen poikkeus perinteisestä kepulais-maajussista, jolle luomu on kirosana ja salaatti kanien ruokaa. Lassiloilla on myös todella mallikkaasti hoidettu maatiaiskananäyttely. Siis oikeasti kauniita eläimiä, siisteissä puhtaissa maapohjahäkeissään, eli juuri sellaisia, miksi kanalat lastenkirjoissa aina kuvataan.

Eilen pääsi perheen viljamyllykin sitten taas pitkästä aikaa töihin, kun ensimmäinen satsi vehnänjyviä piti jalostaa sämpylöiksi ja samalla leipoa pari vegekakkua pojan kesäkuussa koittaville synttäreille. Niille, joille kotijauhatus on uusi asia suosittelen aloittamaan asiaan perehtymisen vaikkapa tältä sivustolta. Lyhyesti mainitakseni: B-ryhmän vitamiinien määrä puoliintuu 2-3 viikon kuluessa jauhatuksesta ja kaupan valkoisissa vehnäjauhoissa näitä samoja B-ryhmän vitamiineja on alle 10 % alkuperäisen jyvän sisältämästä määrästä.

Aina ei jyviä tosin tarvitse edes jauhaa. Tänä aamuna meillä nautittiin uunikaurapuuroa, joka oli siis haudutettu kokonaisista kuorituista kaurahelmistä. Ihmeiden aika ei tosiaan ole ohi, sillä meidän kohta 2-vuotias Marko Makkaraksi täällä nimeämäni pikkumies, joka ei tavallista kaurapuuroa katsokaan, söi tätä kaurauunipuuroa koko lautasellisen tyhjäksi ihanien kirpeiden mustaherukoiden siivittämänä.

Kokeilkaa muutkin. Ylijäämä uunipuuro jalostuu sitäpaitsi näppäriksi juurespihveiksi lisäämällä joukkoon vain raasteet ja mausteet.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Loputon nälkä - hajonnut kylläisyysmekanismi

Minua on aina hämmentänyt nähdä urallaan ja/tai ihmissuhteissaan huippumenestyviä ihmisiä, joiden fyysinen kunto ja/tai ruokailutottumukset ovat aivan retuperällä. Kerran luin lehdestä (lukuisia menestysteoksia julkaisseesta) naiskirjailijasta, joka oli huomattavan ylipainoinen. Alkuun hän kuvaili äärimmäisen kurinalaista työskentelyään kirjoittamisensa parissa ja heti seuraavassa lauseessa totesi, että ruuan suhteen itsekuria ei sitten olekaan: "jos pöydällä on juusto, on minun valitettavasti syötävä se."

En ole oikein koskaan hyväksynyt sitä teoriaa, että kaikilla muilla elämänalueilla itsensä hyvin hallitseva ihminen, ei nyt vaan sattumalta hallitse lainkaan syömistään ja lihoaa sen vuoksi muodottomaksi (ja sairastuvaksi). Koska järkevää biologista selitystä asialle ei ole aiemmin sattunut silmiini, olen itse kehitellyt kaikenlaisia teorioita siitä, miten tietyntyyppinen ruoka tuhoaa ihmisen luonnolliset kylläisyysmekanismit ja saa ihmisen puputtamaan energiaa paljon yli tarpeen sillä seurauksella, että läskiä kertyy.

Voittekin uskoa, että riemuni oli suuri, kun luin uusimmasta Valituista Paloista, että nyt myös joku tutkimusryhmä on päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin. Ohessa suora lainaus, Valitut palat, 13 tuoretta faktaa liikakiloista (05/09):

"Hormonitutkija Zane Andrews australialaisesta Monashin yliopistosta sanoo, että vapaat radikaalit voivat vahingoittaa kylläisyydestä viestiviä soluja..Vapaita radikaaleja syntyy eniten ihmisen syödessä sokeri- ja rasvapommeja. Solut kuluvat vuosi vuodelta ja niiden viestit heikkenevät, jolloin ruokahalu (ja vatsakumpu) kasvaa." Vapaita radikaaleja vastaan voi taistella välttämällä roskaruokaa ja syömällä paljon antioksidantteja sisältäviä värikkäitä kasviksia ja hedelmiä.

Painonhallinnasta kiinnostuneiden kannattaa muutenkin lukaista kyseine lärpäke. Mikään tiedejulkaisuhan Valitut palat ei toki ole, mutta tieteenkin popularisoijana ihan varteenotettava ajankulu.

Kiinnostava pointti sekin (samasta artikkelista), että muita heikommin maut astivat ihmiset, ovat muita todennäköisemmin lihavia. Eli määrällä korvataan laatua ja makeuden ja rasvaisuuden lisäämisellä kompensoidaan muiden aromien aistittua ohuutta. Onkohan tämä muuten yksi keskeinen syy ikälihomiseen? Iän myötähän makuaisti heikkenee (sen lisäksi että perusaineenvaihdunta hidastuu ja energiantarve vähenee..)

Ehdotankin, että vanhusten suosimissa ruokapaikoissa kaikki miedot lehmänmaitotuotteet korvattaisiin vaikkapa kirpakalla hamppumaidolla ja -juustolla ja mitäänsanomattomien naudanlihapyöryköiden sijaan tarjottaisiin oikein tulisesti maustettua härkäpapufalafelia..

Kaikki muutkin kylläisyyshäiriöiset eli vatsankumpua keränneet voitaisiin iästä riippumatta velvoittaa antioksidanttikuurille ituja, kaali- ja juuresraasteita sekä kotimaisia marjoja popsimaan.

Tulisi kansanterveyskin hoidettua kuntoon siinä samalla kun maapallo ja eläimet kiittäisivät :)

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Jälkiruokana kylmää kaurapuuroa

Aina välillä tekee mieli leipoa jotain ja koska en käytä munia, on suurin osa perinteisistä leivonnaisista poissuljettuja. En myöskään jaksa innostua soijajugurtista, jota moni vegaani tuntuu käyttävän erilaisissa kakkuresepteissä. Syitä siihen on monia: 1) (luomu)soijajugurtti meidän lähikaupassa on sikaimaisen kallista 2) soija ei ole kotimainen raaka-aine 3) miksi käyttää pitkälle jalostettua einestuotetta silloin kun kuitenkin näkee vaivaa ja leipoo itse? 4) Soijajugurteista tulee melkoisesti muovipakkausjätettä per kilo.

Olen jo aiemmin kehittänyt tavan, jolla kauranjyvistä saa kohtuu pienellä vaivalla tehtyä itse kauramaitoa. Tästä itsetehdystä kauramaidosta olen sitten valmistanut erilaisia vanukkaita sekä käyttänyt kakkujen, muffinssien ym. leivonnasten valmistuksessa. Tänään keksin, että miksi minun täytyisi ensin valmistaa kaurasta maito poistamalla siitä kuitu, jos lopputulokseen on kuitenkin tarkoitus lisätä kuitua roppakaupalla erilaisten jauhojen ja hiutaleiden muodossa.

Niinpä aloitin leivonnan sillä, että yksinkertaisesti keitin suuren, löysän kaurapuuron (jyvistä puristetuista hiutaleista). Kun puuro oli valmis, sekoitin joukkoon palikan verran kuivattua taatelia, pari banaania, ruokalusikallisen öljyä ja ruokalusikallisen siirappia, hitusen kanelia ja tietysti vehnäjauhoja.

Taikinan iskin muffinssivuokiin sekä kakkuvuokaan (sitä tuli aika paljon) ja paistoin uunissa.

Pelottomasti kiikutin uunituoreet muffinssit samantien ystävieni luokse nyyttäripöytään ja kakun jätin kotiin perheen popsittavaksi.

Ja arvatkaa mitä. Niin ne vaan söivät meikäläisen kaurapuuroleivonnaisia yhtälailla aikuiset siellä juhlissa kuin oma perhe kotona. Lapset kuulemma suorastaan tykkäsivät (vaikka ihanaan, lämpimään kaurapuuroon eivät koske kirveelläkään).

Vaikka jos nyt ihan rehellisiä ollaan, minusta lopputulos maistui kyllä liikaa kattilanpohjalle kuivahtaneelta kaurapuurolta.. Kirpakan hillon ja kauravanilijakastikkeen kanssa maku tosin muuttui dramaattisesti ja tavoitin saman tunnelman, mikä on ahvenanmaalaisessa pannukakussa: pehmeä, mehevä hitusen lämmin leivonnainen, johon lusikka uppoaa ja päälle sulaa kerma. Taidan sittenkin kokeilla tätä vielä joskus uudestan.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Lapseni Marko makkara ja Jaana jauheliha

On lähes kohtuuttoman epäreilua, että tällainen työkseen vegaanisia ruokia kokkaava äiti saa pojan, jonka lempiruoka on makkara sekä tytön, jolle kelpaa mössö kuin mössö, kunhan siinä vain on jauhelihaa seassa. Ymmärrän kyllä että tietty kriittisyys uusia makuja kohtaan kuuluu lapsuudessa asiaan. Onhan se kehitysbiologisesti ajatellen hyvä, että lapsuudessa kun elimistö on erityisen herkkä ja haavoittuva, ei mikä tahansa (myrkky)marja tai vihreä(myrkky)vihannes kelpaa ateriaksi.

Ymmärrys siitä, miten pikkulasten ruokaennakkoluulot ovat ihmiskunnan metsästäjä-keräilijä-vaiheessa palvelleet lajinsäilymistä, ei kuitenkaan loputtomasti jaksa lohduttaa terveellisyyden-eettisyys-kotimaisuus bermudankolmiossa räpiköivää kotikokkia/äitiä.

Nyt olisikin teillä hyvät lukijani erinomainen tilaisuus auttaa miestä mäessä ja laittaa tulemaan pomminvarmoja (fenno)vegaanisia reseptejä, jotka maistuvat LAPSILLE ikähaarukassa 1-7 vuotta.

Ja reseptiksi ei kelpaa keitetty makaroni paljaaltaan (sitä meillä syödään jo monta kertaa viikossa) eikä myöskään öljyssä paistetut keitetyt perunat (makkaran kanssa), mitä kuopus söisi kyllä jokapäivä, jos vain saisi.

Tuntuu omituiselta, että itse olen useimmiten niin niin tyytyväinen omiin keitoksiini, että silloin harvoin kun ravintolassa tulee käytyä, harmittaa jälkeenpäin turha rahanmeno (kotona kun olisi saanut parempaa ja pienemmällä rahalla..). Esikoiseni sensijaan ylistää kouluruokaa, pikaruokaa, ravintolaruokaa, kyläruokaa, mitä tahansa ruokaa parempana kuin kotiruoka. Kuopus puolestaan pitäytyy niin tiiviisti kiinni rintaruokinnassa, ettei kiinteä sapuska ylipäätään jaksa kiinnostaa (sitä makkaraa lukuunottamatta..)

Eli apua kaivataan. Ja reseptin tulisi olla paitsi terveellinen ja vegaani, myös halpa, helppo ja raaka-aineiden mieluiten lähikaupasta ostettavissa..

Odotan reseptivyöryä palautelaatikkooni :)

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Maku jalostuu

Nyt kun olen elänyt yli kolme kuukautta sotkematta ruokiin kermaa, juustoa, maitoa tai munia (sekä lisäksi välttänyt teollisia mausteseoksia ja eineksiä), huomaan, että olen oikeasti alkanut arvostaa puhtaita raaka-aineiden makuja. On kivaa, kun parsakaalikeitto maistuu parsakaalille, porkkanakeitto porkkanalle, kaalikeitto kaalille jne. Aikaisemmin kun niillä oli tapana maistua joko tuorejuustolle, sulatejuustolle tai raejuustolle.

Pääsiäisen (ja muiden juhlapyhien) aikaan luonnollisesti syödään hyvin, niin myös vegaaniperheessä. Paha vaan kun ruokaa tekee jatkuvasti itse alusta alkaen ja parhaista mahdollisista raaka-aineista, juhlaruokien ja arkiruokien välille on vaikea saada juuri mitään eroa.

Jokapäiväisellä hyvinsyömisellä omassa kotikeittiössä on myös se huono puoli, että ulkona ja kylässä syömisen nautinto on kutistunut tätä nykyä melkoisen pieneksi. On tietysti selvä, että äärimmäisen harvalla koti- tai ravintolakokilla on harmaintakaan aavistusta siitä, miten suomalaisvoittoisista raaka-aineista saisi maittavia ja täysin vegaanisia aterioita, enkä sitä ole koskaan ollut vaatimassakaan.

Tieto kummallisesta ruokavaliostani on kuitenkin vuotanut yllättävän laajalle tuttavapiirissä ja kerran olen jopa istunut pöytään, jossa suureksi hämmästyksekseni oli tavanomaisen kinkkupiirakan ja maitosuklaamuffinssien sijaan tarjolla sapaksia (=suomalaisista perinneresepteistä vaikutteita ottaneita kasvis-tapaksia). Olen myös saanut muutaman "lihapullia ja mummon muusit" -kotikokin etsiytymään kauppojen säilykepapu- ja soijamaito-osastoille, mitä voi ihan sinällään jo pitää (ruoka)kulttuuritekona.

Alkuun tämä suomalainen (tai ainakin oman tuttavapiirini) yletön kohteliaisuus kasvisruokien tekemiseen oli kyllä itseasiassa jopa ärsyttävää. Olinhan antanut itselleni luvan popsia mitä tahansa eläintuotetta kylässä ollessani (kohteliaisuuden vuoksi luonnollisesti :). Ja sitten eteeni kannettiinkin annos uunissa haudutettuja papuja ja soijanakkeja toisten popsiessa ties mitä höyryäviä paisteja. Sisältä haaleita soijanakkeja popsiessani ymmärsin myös tuntea myötätuntoa niitä ulkomaalaisia kohtaan jotka yrittävät täällä asuessaan opetella paikallista kieltä ja törmäävät yrityksissään aina suomalaisten ylenpalttiseen kohteliaisuuteen vaihtaa kieli viimeistään ensimmäisen kongruenssi-virheen kohdalla englanniksi.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

A niin kuin anoreksia

Olen viime päivinä mietiskellyt ihmisten (mukaan lukien itseni) suhdetta ruokaan ja tarttunut niissä pohdinnoissani Suzanne Abrahamin ja Derek Llewellyn-Jonesin kirjaan, Syömishäiriöiden luonne ja hoito. Varsinaisesti kirjan teema oli itselleni ajankohtaisempi teinivuosina, mutta eivät nämä häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen liittyvät asiat täysin vieraita vieläkään ole.

Kirja on pullollaan koskettavia tapauskertomuksia. Riipaisivin niistä oli eräs bulimiaa sairastava tyttö, joka leikkasi sormenpäänsä, ettei pystyisi enää oksentamaan. Toivottavasti kukaan ei kertonut hänelle, että homma hoituu myös putkenpätkällä (en ole itse kokeillut, mutta muistaakseni Sofi Oksasen esikoiskirjassa Stalinin lehmät, tämä kikka oli käytössä).

Huvittava oli puolestaan tapauskertomus lihavasta miehestä (vuodelta 1825), joka kirjoitti lääkärilleen näin:

"Hyvä tohtori, olen noudattanut neuvojanne hyvin tarkkaan, aivan kuin henkeni olisi niistä riippuvainen. Tämän kuun aikan olen laihtunut noin puolitoista kiloa, mutta tähän tulokseen pääseminen on vaatinut v a l t a v i a kieltäymyksiä makuelämyksistä ja omista tavoistani. Olen toisin sanoen k ä r s i n y t paljon. Niinpä lausunkin teille parhaimmat kiitokseni ystävällisesti antamistanne ohjeista, mutta asetan niiden hyödyn kyseenalaiseksi ja jätän tulevaisuuteni kokonaan Kohtalon huomaan."

Minulla oli kerran (ja useamminkin) tilaisuus keskustella Liha tottelee kuria -kirjan kirjoitajan Miina Supisen kanssa. Kirja kertoo mm. sadomasokististisesta seksistä, enkä malttanut olla kysymättä, eikö kirjoittaja ole huolissaan siitä skenaariosta, että joku persoonaltaan kehittymätön nuori tarttuu hänen kirjaansa ja ymmärtämättä lainkaan kirjan syvällisempää sanomaa, ottaa kirjan päähenkilön Astran roolimallikseen, alkaa itse harrastaa sadomasokistista seksiä ja surkeimman dominoteorian toteutuessa, pilaa koko elämänsä.

En muista mitä Miina tähän vastasi, mutta nyt kun itse tulin edellä mainitusta Syömishäiriöiden luonne ja hoito, kirjasta lukeneeksi, että monet anorektikot alkavat kasvissyöjiksi tehostaakseen ruokarajoituksiaan, on pakko todeta, ettei vegaaniblogin pitäjä ole sen vapaampi "pahojen vaikutusten" synnistä, kuin sm-seksistä kirjoittava kirjailijakaan.

Voisin tietysti Paavalin hengessä ja pääsiäisen kunniaksi ilmoittaa, että:

"Jos ruokablogini viettelee sisareni anoreksiaan, en enää ikinä kirjoita ruokablogia."

(Alkuperäisessä lähteessä: jos ruoka viettelee veljeni syntiin, en ikinä enää syö lihaa, että en viettelisi veljeäni. 1Kor 8:13)

Tai siten voin vain toivoa, että tästäkin blogista syntyisi tämän planeettamme hyväksi enemmän positiivisia vaikutuksia kuin negatiivisia.

Kolmas skenaario olisi kai sanoa piupaut sille, mitä mikäkin mihinkin vaikuttaa ja leikkiä istuvansa muovipussissa, jossa tärkeää on vain se, mitä asiat m i n u u n vaikuttavat.

Mutta kuka hullu kirjoittaisi fennovegaanisuuteen pyrkivää ruokablogia muovipussissa tai muovipussimaailmassa yrittäisi muuttaa edes sitä mitä omalle lautaselleen laittaa.

Pyörä pyörii ja positiivisten vaikutusten toivominen omasta hosumisesta muistuttaa kai lähinnä saharaan piereskelemistä tai hölmöläisten peitonkorjaamista. Otetaan toisesta päästä peittoa kangasta, jolla korjataan toisen pään reikää.

Joku uskonnollinen ajattelija kirjoitti, että kilvoittelijan suurin kiusaus ja harha on kuvitella, että tämän maailman asiat voisi laittaa kuntoon omilla ponnistuksilla. Siksi oli hänen mielestään parempi keskittyä rukoukseen omassa kammiossaan ja jättää maailman parantaminen muitten harteille.

Tämänköhän vuoksi vihreissä, vasemmistoliitossa ja vegaaneissa on niin paljon ateisteja?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Valistuneen kuluttajan synnintunnustus

Kun kirjoittaa tällaista "valistuneen kuluttajan" ruokablogia on kiusaus tekopyhyyteen luisumisesta kokoajan läsnä.

Kirjoittaa esimerkiksi, kuinka löysi lähikaupasta ihania reilunkaupan-vege-spelttikeksejä, mutta ei "muista" kirjoittaa, että ahmaisi epäreilusti koko paketin yhdellä istumalla antamatta muruakaan (vieressä katselevalle) makeannälkäiselle perheelle.

Tai kirjoittaa, että väkersi koko päivän erilaisia kotitekoisia terveys-lähi-vegeherkkuja, mutta ei kirjoita, miten seuraavana päivänä osti litran amerikkalaista kermatoffeejäätelöä, jota lusikoi suoraan pakkauksesta, kunnes ähky iski.

Niinpä. Varjo roikkuu kilvoittelijan perässä. Punaisen lihan himoni olen toistaiseksi saanut pidettyä kurissa. (Onneksi se iskee nykyään yhä harvemmin). Siinäkin tein tosin yhden poikkeuksen, kun juhlimme miehen synttäreitä täällä kotona ja päivänsankari oli ostanut tekemieni vegekokkausten täydennykseksi aimo kasan punaviinimarinoitua naudan paahtopaistia..

Pahaksi onneksi, olin juuri popsimassa siivua tästä houkuttelevasta lihakimpaleesta, kun vanhasta tottumuksesta menin mainostamaan vegaaniprojektiani ja tätä blogia eräälle juhlavieraista.

Hän katsoi suussa ja lautasella olevaa lihaa, ja sanoi kulmakarvojaan kohottaen:

-Tarkoitat varmaan, että o l i t vegaani.

Takeltelin vastaukseksi jotain sen suuntaista miten periaatteisiini kuuluu syödä sitä mitä milloinkin on tarjolla, koska en halua olla epäkohtelias, koska äärimmilleen vietynä fanaattiveganismi johtaa tuoteselostepapereiden kaiveluun kyläpaikkojen roskiksista, koska sellaisia ihmisiä aletaan ennenpitkään välttelemään, koska se taas johtaa voimakkaaseen eriytymiseen tyyliin ne itu-veget ja me jauheliha-tavikset, mikä taas on pitkällä tähtäimellä haitallista sen mission kannalta, että koko maailma alkaisi syödä enemmän ja enemmän kasviksia ja vähemmän ja vähemmän lihaa.

En tiedä uskoiko hän sanaakaan sepustuksistani. Ja vaikka itse tiedänkin, että selitys ei ollut kokonaan tuulesta temmattu, kömpelö tilanteenpelastusyritys, tiedän, ettei sen selitysvoima ollut parhaimmillaan, kun söin o m a s s a kodissani, o m a n mieheni ostamaa, i t s e n i tarjolle panemaa l i h a a seisovasta pöydästä, jossa lähes k a i k k i muu tarjolla oleva oli eettisten periaatteideni mukaista lähikasvisruokaa.

En tiedä millaisen vaikutuksen maailman katolista uskoa tunnustavaan väestöön tekisi, jos paavi kerran räväyttäisi ja tunnustaisi tuhansien tv-kameroiden seuratessa, kuinka eksyi netissä pornosivulle ja unohtui katselemaan kuvia paljon pidemmäksi aikaa, mikä kului selaimen sulkemiseen.

Jotkut varmaan väittäisivät, että koko roomalais-katolinen järjestelmä romahtaisi siihen paikkaan. Itse kannatan ajatusta, että kirkon äänekäs vähemmistö nostaisi hirveän metelin mutta uskomisen reunoilla roikkujat lähentyisivät kirkkoaan merkittävästi.

Tämän vuoksi ajattelen myös, että jokainen kunnon vegaani voisi silloin tällöin ahmaista palan grillimakkaraa ja kertoa siitä kaikille lähipiirinsä taviksille, jotka tästä vegaanin äkillisestä inhimillisyyden puuskasta vaikuttuneena alkaisivat ajatella, että kenties kasvissyöntiä v o i kokeilla, vaikkei olisikaan eläinten vapautusrintaman uusi Jeanne d'Arc.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Älä osta kaupasta mitään..

..minkä voit tehdä itse kotona.

Täällä meidän kerrostaloasunnossa on eletty viimeiset päivät kuin elintarvikejalostamon eteishallissa.

Kaikki alkoi siitä, kun jokunen viikko sitten opin, että kuivista seesaminsiemenistä saa jauhetta ihan kotikonstein (hyvällä monitoimikoneella) ja seesamjauheesta taas saa jotain, mitä vain vaivoin pystyn vastustamaan (vaikka se pahuksen kallista onkin) eli halvaa.

Tietenkin livautin seesamjauheen joukkoon myös (kotona) jauhettuja auringonkukansiemeniä ja taikinaa muotoillessani lorautin menemään lahjaksi saamaani manteliöljyä, aprikoosilikööriä plus ihan reippaalla kädellä sokeria. Muotoilin taikinasta pötkön, leikkasin sen lanteiksi ja kastoin sulaan suklaaseen Päälle iskin vielä koristeeksi kuivatun karpalon per konvehti.

Tekeleistä tuli yllättävän hyviä ja vasta jälkeenpäin älysin harmitella, ettei tullut laitettua sekaan ruusunmarja- tai mustikkajauhetta tai jotain muuta kotimaista marjaa jauheena tai soseena.

Koska kotiäideillä ei tunnetusti ole muutakaan tekemistä, ryhdyin heti seuraavana päivänä uuteen jalostushankkeeseen tarkoituksenani päästä eroon kaapissa kaksi vuotta seisseestä pussillisesta kuivattuja soijapapupuja.

Liotin pavut yön yli ja murskasin ne monitoimikoneessa kermavaahdon näköiseksi tahnaksi. Keitin tahnaa kattilassa (isossa vesimäärässä) sen verran, että se kuohahti pariin otteeseen kaikki paikat mössöön ja siivilöin sitten papumurskan pois (soija)maidosta. Kuumensin siivilöidyn maidon uudelleen kiehuvaksi ja lorautin sekaan sitruunamehua. Seos alkoi juoksettua ja pian ongin isosta heramäärästä annoksen raejuuston näköistä sotkua kahteen siivilään. Laitoin siivilöiden päälle painot ja jätin seokset kiinteytymään ja valumaan. (En omista juustomuotteja!)

Puolen tunnin päästä kumosin siivilöistä kaksi puolipallon muotoista soijajuustoa (eli tofua), toisen lautaselle ja toisen suoraan jääkaappiin (kylmässä vedessä lilluen).

Totesin, että itsetehty soijajuusto ei lyö taloudellisesti tai ajallisesti leiville, mutta lopputulos eroaa kaupan tofusta suunnilleen saman verran kuin Vaasan&Vaasan muovipussiin pakatut kanelikierteet eroavat juuri uunista otetuista kotitekoisista korvapuusteista.

Kun keittiön kaikki sotkut oli siivottu ja lapset jo nukkuivat, kaivoin vielä pakastimesta esiin pussillisen viime kesän raparpereja. Kiehautin ne pehmeäksi soseeksi pienessä vesitilkassa kattilassa, maustoin reilulla satsilla sokeria ja pienellä lorauksella manteliöljyä, nautin soijamaidon kanssa ja

säntäsin päivittämään nyt jo yllättävän rakkaaksi käynyttä blogia. Hei siis mitä me oikeesti tehtiin silloin kun ei vielä ollut tietokoneita?

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Dyykkarin 100 punajuuripihviä

Äidilläni on hauska tapa ilmoitella itseään useille päällekkäisille työväenopiston kursseille varasijoille. Jos peruutuspaikka sitten irtoaa (useammalle kuin yhdelle kurssille) hän soittaa minulle ja kysyy kiinnostaisiko.

Yleensä kiinnostaa, etenkin kun äidilläni on tapana järjestää kurssin lisäksi myös lastenhoito. Sitäpaitsi viimeksi minulla oli tilaisuus päästä kurssille nimeltä: Voimaruokia kasviksista. Mahtavaa!

Työväenopiston ruokakurssit ovat niin hyvä konsepti, että täytyy mainostaa niitä täälläkin oikein perusteellisesti. Ensinnäkään ne eivät maksa paljon mitään, toiseksi ne kestävät vain muutaman tunnin ja silti niissä oppii yllättävän paljon, kolmanneksi niissä saa syödä itsensä täyteen monen lajin illallista yleensä ihan mukiinmenevässä seurassa.

Tämän kurssin opettajana oli Tuija Ruuska, joka on paitsi kasvisravintoloitsija, myös kasviskeittokirjojen tekijä, kokki, äiti ja paljon muuta.

Ensin hän luennoi erilaisista harvinaisemmista kasviskeittiöön kuuluvista raaka-aineista, joita olivat mm.: nori, arame, tahini, tofu, tempeh ja kvinoa.

Ei hätää, en minäkään tuntenut näistä kuin tofun ennen kurssia.

Sitten tartuttiinkin kauhanvarteen, sillä valmistettavana oli yli kymmenen ruokalajia.

Itse opettelin tekemään misokeiton, seesamsuolan, mansikkajuoman ja auringonkukkakeksit. Voin vakuuttaa että olivat hyviä!

En viitsi tähän ruveta kopioimaan koko viiden A4-paperin pinkkaa Tuija Ruuskan kehittämiä reseptejä, mutta asiasta innostuneiden kannattaa käydä ostamassa tai lainaamassa hänen keittokirjansa, josta on juuri otettu uusintapainos.

Sen sijaan mainostan tähän loppuun vielä toista harrastustani, jota ekopiireissä varmaan pidetään hienona, mutta muuten kummeksutaan, nimittäin sukulaisten (jää)kaapeista dyykkaamista.

Se ei ole niin pahaa, miltä kuulostaa, eikä edes mitenkään laitonta. Se menee näin:

Syömäri: Kas, teillä näyttäisi olevan purkki viikon vanhaa jugurttia jääkaapissa? Jos ette enää käytä sitä, minä voisin ottaa sen mukaani. Ei siksi, ettei olisi varaa ostaa ruokaa. Minusta on vaan hienoa pelastaa ruokaa joutumasta kaatopaikalle, sitäpaitsi, en ole koskaan epäillyt, etteikö pikkuisen vanhentunutta ruokaa voisi syödä ihan turvallisesti, ainakin jos on vielä nuori ja terve.

Tällaiset avaukset yleensä johtavat kohteena olevan sukulaisen penkomaan muitakin kaappejaan ja saaliina voi olla melkoinen kasa erilaista kuivatavaraa, iskukuumennettua kermaa, säilykkeitä, mausteita jne.

Riskinä on tietysti se, että sukulainen luulee dyykkaajan oikeasti elävän suuressa puutteessa ja alkaa tyrkyttää myös ensiluokkaisia, eikä lähelläkään pilaantumista olevia ruokia mukaan. Dyykkauskohteen on lisäksi oltava niin läheinen, että hän kehtaa paljastaa suunnattoman, vanhaksi käyvien/käyneiden ruokiensa määrän dyykkarille, joten uuden poikakaverin vanhemmista ei ehkä kannata aloittaa.

Muuten 40-50-luvulla syntyneet ovat varmaan otollisinta dyykkausainesta, sillä heille on periytynyt sopivasti hamstraustarvetta pula-ajan ihmisiltä, eikä kuitenkaan pula-ajan todella läpi-eläneiden valmiutta itse syödä mitä tahansa, mikä ei vielä liiku tai kupli (ainakaan kovin näkyvästi).

Aloitin tarinan äidistäni, joten häneen tämä on myös päätettävä.

Äidilläni on nimittäin kurssihamstrauksen lisäksi myös hauska tapa ostella kaappeihin erilaisia eksoottisia raaka-aineita, joita hän ei kuitenkaan ehdi/muista/osaa itse hyödyntää (ennen kuin ne menevät vanhaksi). Olin siis jo toistamiseen hänen suhteensa tavattoman onnekas, kun onnistuin dyykkaamaan hänen kaapistaan kokonaisen avaamattoman paketillisen kvinoaa, josta Tuija Ruuskan erinomaisella ohjeella ja pussillisella lähikaupan punajuuria (hinta n.2 euroa) taioin pyöreästi 100 punajuuripihviä. Osan pakastin ennen paistamista, osan pakastin paistamisen jälkeen. Loput söimme hyvällä ruokahalulla keitetyn ohran, paistetun kaalin ja tomaatti-pähkinäkastikkeen kanssa. Nam!

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Nasi Goreng ja muita "jämäruokia"

Ruuan pois heittäminen on älytöntä, sen tietävät kaikki. Kuitenkin suomalainen heittää noin 70 kiloa ruokajätettä roskiin vuodessa eli noin 190 g päivässä. Tästä määrästä noin kolmannes eli 20 kiloa olisi syötäväksi kelpaavaa. (Lähde: Finfood).

Monissa kulttuureissa on kehittynyt yksi tai useampi ruokalaji, johon kipataan edellisten aterioiden tähteet. Suomalainen klassikko tästä on pyttipannu, jossa edellisen päivän keitetyt juurekset ja liha pikotaan pannuun ja paistetaan rasvassa rapeaksi ja herkulliseksi. Italialaisten vastaava ruokalaji on pitsa ja Indonesialaisilla nasi goreng, joka suomeksi merkitsee paistettua riisiä.

Koska nykyään yhä harvempi ihminen jalostaa elintarvikkeita aterioiksi omassa kotikeittiössään, ovat nämä "jämäateriatkin" yleensä koostettu aivan muusta kuin edellisen päivän tähteistä. Pyttipannuun nyt harva suomalainen lähtee vartavasten juureksia keittämään, mutta kuka osaisi tehdä pitsaa tai nasi gorengia edellispäivän tähteistä?

Kannattaa opetella, sillä näin säästää ilmaston ja rahan lisäksi myös aikaa, sillä nämä jämäateriat syntyvät yleensä paljon nopeammin kuin alusta asti tehdyt ateriat - ja ovat sitäpaitsi herkullisia.

Tunnustetaan tässä, että itse keitän yleensä jo ennakkoon perunoita, ohrasuurimoita ja puuroa paljon yli sen, mitä kerralla kuluu, koska pidän niin kovasti erilaisista "jämäruuista". Ympäristön kannalta se ei olekaan huono asia, sillä liesi ja uuni kuluttavat paljon energiaa ja suunnilleen yhden annoksen energialla kypsyy kattilassa kaksi tai kolmekin annosta ohrasuurimoita.

Tänäaamuna leivoin muuten sämpylöitä ennätysmäärästä jämiä: veden, jauhojen, hiivan, öljyn, siirapin ja siemensekoituksen lisäksi taikinakulhoon pääsi: aamullinen puuronjämä, eilisen porkkana-lantturaaste, syömäkelvottomiksi kuivuneita rusinoita (liotuksen jälkeen) ja kauramaidon valmistuksestä jäämäksi jäänyttä kaurakuitua edellispäivästä. Kylläpä tuli hyviä!

Sivun oikeasta reunasta löydät myös oman versioni Indonesialaisten "paistetusta riisistä".

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Voiko ruokablogi olla rasistinen?

Viihdytän itseäni usein lueskelemalla Vihreän Langan rasismi- ja pakolaisaiheisia juttuja (luen sieltä toki muutakin!). Pakolais-juttuja löytyy kuitenkin yllättävän paljon ja niiden isoimpana yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan, että juttuja kommentoimassa on perussuomalaisten maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho. Halla-ahon maailmankuva on aika kaukana omastani, kuitenkin hän on hyvä sanakäyttäjä ja yrittää pitää keskustelua asiatasolla, mikä on hyvä.

En tiedä, onko kenellekään tämän blogin lukijalle koskaan edes tullut mieleen, että fennovegaanisuuden takaa voisi löytyä jotain järisyttäviä rotuoppeja. Siltä varalta, että näin olisi käynyt, vakuutan yhtyväni pääkohdiltaan Vihreiden maahanmuuttopolitiikkaan, joka perustuu inhimillisyydelle, edistää työperäistä maahanmuuttoa, kantaa vastuuta maailman pakolaisista ja korostaa kotoutumisen tärkeyttä.

Kannatan myös kaikenlaista kulttuurinvaihtoa, (koskee myös ruokakulttuuria) ja ihmisten liikkumisen ohella, minusta myös elintarvikkeilla on lupa liikkua. Mutta aivan yhtä jyrkästi kuin tuomitsen ihmiskaupan, tuomitsen myös ei-reilun maailmankaupan (kuten pienviljelijöiden orjuuttamisen maailman toisella puolella meidän puoli ilmaisten banaaniemme vuoksi) ja ympäristöstä piittaamattoman ruuantuotannon (kuten pohjavesiongelmat Etelä-Espanjassa, jotta koko pohjois-Eurooppa saisi talvella halpoja tomaatteja tai tonnikalan ryöstökalastuksen kätevien säilykeruokien nimissä).

Minusta olisi myös hassua, jos jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä alettaisiin harjoittaa sellaista politiikkaa, että kaikki eteläisen pallonpuolison ihmiset siirrettäisiin pohjoiseen ja pohjoisen etelään. Niinikään hassua on se, että me popsimme täällä arkivälipalaksi mangoa ja kiiviä, arkilounaaksi tofua ja riisiä sekä arki-illalliseksi tonnikalaa ja nuudeleita. 12-myyttiä maailman nälästä kirjasta luin, että vastaavasti monissa Afrikan maissa yläluokan keskuuteen on tullut muodiksi syödä vehnäleipää, joka tulee Afrikkaan tuontitavarana esim. Pohjois-Amerikasta.

Jos minä suomalainen, pääsen kerran iskemään hampaani mehevään, kirkkaan oranssiin mangoon, se ei tietenkään vielä laukaise ekokatastrofia. Nyt tilanne on kuitenkin sen, että jos haluaa löytää kauppojen vihannes-hedelmähyllyiltä kotimaisia vaihtoehtoja, saa suorastaan tehdä töitä.

Hälyttävänä voisi pitää myös sitä, että puolet vuoden lantuista ostetaan jouluruokiin (Lähde: Kotimaiset kasvikset, 1998) ja että perunan sekä marjojen kulutus on laskussa kun taas hedelmien kulutus nousussa (tarkkailujaksona vuodet 2006-2007, lähde Ravitsemuskatsaus 1/2008, Finfood)

Miten on, voisikohan Porkkanamafia tehdä seuraavan iskunsa paikallisiin lähikauppoihin, joissa kotimaista ruokaa on tavallista paremmin ja houkuttelevammin tarjolla? Ja voisikohan lähikauppa käyttää tästä saadut tulot uusien, paikallisten ruuantuottajien etsimiseen ja heidän tuotteidensa esillepanon huolelliseen suunnitteluun?

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Perunaa, porkkanaa ja kaalia mahavaivoihin

Piipahdimme tänään Leppävaaran suuressa, upeassa kirjastossa Sello-kauppakeskuksen vieressä. Ilolla ei taas meinannut olla rajoja, kun tajusin, että kaikki ne upeat kirjat siellä olivat vapaasti ja vastikkeetta mukaan otettavissa. Kahmin ensin lastenkirjaosastolta kaikki kiiltäväkantiset uutuudet rattaidenpohjalle ja suuntasin sitten aikuistenosastolle.

Terveys- ja lääketiedehyllyssä huomioni kiinnitti kaunis kuva lumihuippuisesta vuoresta kirkkaan järven rannalla. Tartuin opukseen, jonka kannessa luki, Luonto, paras lääkitsijä, A. Vogel. Hmm. Vogel, eikö se ole joku luontaistuotesarja, mietin?

Rupesin selailemaan kirjaa umpimäkään sieltä täältä ja osuin heti kultakaivokseen:

"Vastapuristettu peruna-, porkkana- ja kaalimehu ovat erinomaisia lääkkeitä mahahaavan hoitoon."

"Säännöllisesti nautitulla perunamehulla on hämmästyttävän parantava vaikutus. Myös tuore kaalimehu on erittäin tehokasta varsinkin pohjukkaissuolihaavan hoidossa."

Siis peruna, porkkana ja kaali. Näitähän minä syön joka päivä. Luetaanpa lisää.

Pikkulasten ruokinnasa "viljavelleihin lisätään biologisesti viljellyistä kasviksista ja hedelmistä puristettuja mehuja. Sopivin kasvismehu on porkkanamehu."

Siis porkkana, hämmentävää.

Kun kirjan sisäkannessa vielä sanottiin, että teoksen yhteispainos 11 eri kielellä on 2 miljoonaa kappaletta, oli "ostopäätös" tehty.

Työnsin kirjan lainausautomaatin läpi ja kiirehdin kotiin lukemaan. Mies tosin heti onnistui laimentamaan innostustani kysymällä, "onko se tieteellistä?"

Niin, jotain tieteellisen oloista Vogelin nettisivuilta löytää ja yli 50 vuoden suosio käyttäjien keskuudessa kertonee sekin jotain, mutta ei se silti tieteellistä ole. Mutta hei, kaikki te tieteen puolestapuhujat, sallikaa minun silti hetki iloita siitä, että 11 eri kielellä ja 2 miljoonan käsinkosketeltavan kirjan, lukuisien lehti- ja nettiartikkeleiden sekä luontaistuotekauppiaiden voimin on mainostettu lempiruokiani:

perunaa, porkkanaa ja kaalia.

Ja eikun mehulinkoa ostamaan!