lauantai 21. maaliskuuta 2009

Älä osta kaupasta mitään..

..minkä voit tehdä itse kotona.

Täällä meidän kerrostaloasunnossa on eletty viimeiset päivät kuin elintarvikejalostamon eteishallissa.

Kaikki alkoi siitä, kun jokunen viikko sitten opin, että kuivista seesaminsiemenistä saa jauhetta ihan kotikonstein (hyvällä monitoimikoneella) ja seesamjauheesta taas saa jotain, mitä vain vaivoin pystyn vastustamaan (vaikka se pahuksen kallista onkin) eli halvaa.

Tietenkin livautin seesamjauheen joukkoon myös (kotona) jauhettuja auringonkukansiemeniä ja taikinaa muotoillessani lorautin menemään lahjaksi saamaani manteliöljyä, aprikoosilikööriä plus ihan reippaalla kädellä sokeria. Muotoilin taikinasta pötkön, leikkasin sen lanteiksi ja kastoin sulaan suklaaseen Päälle iskin vielä koristeeksi kuivatun karpalon per konvehti.

Tekeleistä tuli yllättävän hyviä ja vasta jälkeenpäin älysin harmitella, ettei tullut laitettua sekaan ruusunmarja- tai mustikkajauhetta tai jotain muuta kotimaista marjaa jauheena tai soseena.

Koska kotiäideillä ei tunnetusti ole muutakaan tekemistä, ryhdyin heti seuraavana päivänä uuteen jalostushankkeeseen tarkoituksenani päästä eroon kaapissa kaksi vuotta seisseestä pussillisesta kuivattuja soijapapupuja.

Liotin pavut yön yli ja murskasin ne monitoimikoneessa kermavaahdon näköiseksi tahnaksi. Keitin tahnaa kattilassa (isossa vesimäärässä) sen verran, että se kuohahti pariin otteeseen kaikki paikat mössöön ja siivilöin sitten papumurskan pois (soija)maidosta. Kuumensin siivilöidyn maidon uudelleen kiehuvaksi ja lorautin sekaan sitruunamehua. Seos alkoi juoksettua ja pian ongin isosta heramäärästä annoksen raejuuston näköistä sotkua kahteen siivilään. Laitoin siivilöiden päälle painot ja jätin seokset kiinteytymään ja valumaan. (En omista juustomuotteja!)

Puolen tunnin päästä kumosin siivilöistä kaksi puolipallon muotoista soijajuustoa (eli tofua), toisen lautaselle ja toisen suoraan jääkaappiin (kylmässä vedessä lilluen).

Totesin, että itsetehty soijajuusto ei lyö taloudellisesti tai ajallisesti leiville, mutta lopputulos eroaa kaupan tofusta suunnilleen saman verran kuin Vaasan&Vaasan muovipussiin pakatut kanelikierteet eroavat juuri uunista otetuista kotitekoisista korvapuusteista.

Kun keittiön kaikki sotkut oli siivottu ja lapset jo nukkuivat, kaivoin vielä pakastimesta esiin pussillisen viime kesän raparpereja. Kiehautin ne pehmeäksi soseeksi pienessä vesitilkassa kattilassa, maustoin reilulla satsilla sokeria ja pienellä lorauksella manteliöljyä, nautin soijamaidon kanssa ja

säntäsin päivittämään nyt jo yllättävän rakkaaksi käynyttä blogia. Hei siis mitä me oikeesti tehtiin silloin kun ei vielä ollut tietokoneita?

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Dyykkarin 100 punajuuripihviä

Äidilläni on hauska tapa ilmoitella itseään useille päällekkäisille työväenopiston kursseille varasijoille. Jos peruutuspaikka sitten irtoaa (useammalle kuin yhdelle kurssille) hän soittaa minulle ja kysyy kiinnostaisiko.

Yleensä kiinnostaa, etenkin kun äidilläni on tapana järjestää kurssin lisäksi myös lastenhoito. Sitäpaitsi viimeksi minulla oli tilaisuus päästä kurssille nimeltä: Voimaruokia kasviksista. Mahtavaa!

Työväenopiston ruokakurssit ovat niin hyvä konsepti, että täytyy mainostaa niitä täälläkin oikein perusteellisesti. Ensinnäkään ne eivät maksa paljon mitään, toiseksi ne kestävät vain muutaman tunnin ja silti niissä oppii yllättävän paljon, kolmanneksi niissä saa syödä itsensä täyteen monen lajin illallista yleensä ihan mukiinmenevässä seurassa.

Tämän kurssin opettajana oli Tuija Ruuska, joka on paitsi kasvisravintoloitsija, myös kasviskeittokirjojen tekijä, kokki, äiti ja paljon muuta.

Ensin hän luennoi erilaisista harvinaisemmista kasviskeittiöön kuuluvista raaka-aineista, joita olivat mm.: nori, arame, tahini, tofu, tempeh ja kvinoa.

Ei hätää, en minäkään tuntenut näistä kuin tofun ennen kurssia.

Sitten tartuttiinkin kauhanvarteen, sillä valmistettavana oli yli kymmenen ruokalajia.

Itse opettelin tekemään misokeiton, seesamsuolan, mansikkajuoman ja auringonkukkakeksit. Voin vakuuttaa että olivat hyviä!

En viitsi tähän ruveta kopioimaan koko viiden A4-paperin pinkkaa Tuija Ruuskan kehittämiä reseptejä, mutta asiasta innostuneiden kannattaa käydä ostamassa tai lainaamassa hänen keittokirjansa, josta on juuri otettu uusintapainos.

Sen sijaan mainostan tähän loppuun vielä toista harrastustani, jota ekopiireissä varmaan pidetään hienona, mutta muuten kummeksutaan, nimittäin sukulaisten (jää)kaapeista dyykkaamista.

Se ei ole niin pahaa, miltä kuulostaa, eikä edes mitenkään laitonta. Se menee näin:

Syömäri: Kas, teillä näyttäisi olevan purkki viikon vanhaa jugurttia jääkaapissa? Jos ette enää käytä sitä, minä voisin ottaa sen mukaani. Ei siksi, ettei olisi varaa ostaa ruokaa. Minusta on vaan hienoa pelastaa ruokaa joutumasta kaatopaikalle, sitäpaitsi, en ole koskaan epäillyt, etteikö pikkuisen vanhentunutta ruokaa voisi syödä ihan turvallisesti, ainakin jos on vielä nuori ja terve.

Tällaiset avaukset yleensä johtavat kohteena olevan sukulaisen penkomaan muitakin kaappejaan ja saaliina voi olla melkoinen kasa erilaista kuivatavaraa, iskukuumennettua kermaa, säilykkeitä, mausteita jne.

Riskinä on tietysti se, että sukulainen luulee dyykkaajan oikeasti elävän suuressa puutteessa ja alkaa tyrkyttää myös ensiluokkaisia, eikä lähelläkään pilaantumista olevia ruokia mukaan. Dyykkauskohteen on lisäksi oltava niin läheinen, että hän kehtaa paljastaa suunnattoman, vanhaksi käyvien/käyneiden ruokiensa määrän dyykkarille, joten uuden poikakaverin vanhemmista ei ehkä kannata aloittaa.

Muuten 40-50-luvulla syntyneet ovat varmaan otollisinta dyykkausainesta, sillä heille on periytynyt sopivasti hamstraustarvetta pula-ajan ihmisiltä, eikä kuitenkaan pula-ajan todella läpi-eläneiden valmiutta itse syödä mitä tahansa, mikä ei vielä liiku tai kupli (ainakaan kovin näkyvästi).

Aloitin tarinan äidistäni, joten häneen tämä on myös päätettävä.

Äidilläni on nimittäin kurssihamstrauksen lisäksi myös hauska tapa ostella kaappeihin erilaisia eksoottisia raaka-aineita, joita hän ei kuitenkaan ehdi/muista/osaa itse hyödyntää (ennen kuin ne menevät vanhaksi). Olin siis jo toistamiseen hänen suhteensa tavattoman onnekas, kun onnistuin dyykkaamaan hänen kaapistaan kokonaisen avaamattoman paketillisen kvinoaa, josta Tuija Ruuskan erinomaisella ohjeella ja pussillisella lähikaupan punajuuria (hinta n.2 euroa) taioin pyöreästi 100 punajuuripihviä. Osan pakastin ennen paistamista, osan pakastin paistamisen jälkeen. Loput söimme hyvällä ruokahalulla keitetyn ohran, paistetun kaalin ja tomaatti-pähkinäkastikkeen kanssa. Nam!

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Nasi Goreng ja muita "jämäruokia"

Ruuan pois heittäminen on älytöntä, sen tietävät kaikki. Kuitenkin suomalainen heittää noin 70 kiloa ruokajätettä roskiin vuodessa eli noin 190 g päivässä. Tästä määrästä noin kolmannes eli 20 kiloa olisi syötäväksi kelpaavaa. (Lähde: Finfood).

Monissa kulttuureissa on kehittynyt yksi tai useampi ruokalaji, johon kipataan edellisten aterioiden tähteet. Suomalainen klassikko tästä on pyttipannu, jossa edellisen päivän keitetyt juurekset ja liha pikotaan pannuun ja paistetaan rasvassa rapeaksi ja herkulliseksi. Italialaisten vastaava ruokalaji on pitsa ja Indonesialaisilla nasi goreng, joka suomeksi merkitsee paistettua riisiä.

Koska nykyään yhä harvempi ihminen jalostaa elintarvikkeita aterioiksi omassa kotikeittiössään, ovat nämä "jämäateriatkin" yleensä koostettu aivan muusta kuin edellisen päivän tähteistä. Pyttipannuun nyt harva suomalainen lähtee vartavasten juureksia keittämään, mutta kuka osaisi tehdä pitsaa tai nasi gorengia edellispäivän tähteistä?

Kannattaa opetella, sillä näin säästää ilmaston ja rahan lisäksi myös aikaa, sillä nämä jämäateriat syntyvät yleensä paljon nopeammin kuin alusta asti tehdyt ateriat - ja ovat sitäpaitsi herkullisia.

Tunnustetaan tässä, että itse keitän yleensä jo ennakkoon perunoita, ohrasuurimoita ja puuroa paljon yli sen, mitä kerralla kuluu, koska pidän niin kovasti erilaisista "jämäruuista". Ympäristön kannalta se ei olekaan huono asia, sillä liesi ja uuni kuluttavat paljon energiaa ja suunnilleen yhden annoksen energialla kypsyy kattilassa kaksi tai kolmekin annosta ohrasuurimoita.

Tänäaamuna leivoin muuten sämpylöitä ennätysmäärästä jämiä: veden, jauhojen, hiivan, öljyn, siirapin ja siemensekoituksen lisäksi taikinakulhoon pääsi: aamullinen puuronjämä, eilisen porkkana-lantturaaste, syömäkelvottomiksi kuivuneita rusinoita (liotuksen jälkeen) ja kauramaidon valmistuksestä jäämäksi jäänyttä kaurakuitua edellispäivästä. Kylläpä tuli hyviä!

Sivun oikeasta reunasta löydät myös oman versioni Indonesialaisten "paistetusta riisistä".

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Voiko ruokablogi olla rasistinen?

Viihdytän itseäni usein lueskelemalla Vihreän Langan rasismi- ja pakolaisaiheisia juttuja (luen sieltä toki muutakin!). Pakolais-juttuja löytyy kuitenkin yllättävän paljon ja niiden isoimpana yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan, että juttuja kommentoimassa on perussuomalaisten maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho. Halla-ahon maailmankuva on aika kaukana omastani, kuitenkin hän on hyvä sanakäyttäjä ja yrittää pitää keskustelua asiatasolla, mikä on hyvä.

En tiedä, onko kenellekään tämän blogin lukijalle koskaan edes tullut mieleen, että fennovegaanisuuden takaa voisi löytyä jotain järisyttäviä rotuoppeja. Siltä varalta, että näin olisi käynyt, vakuutan yhtyväni pääkohdiltaan Vihreiden maahanmuuttopolitiikkaan, joka perustuu inhimillisyydelle, edistää työperäistä maahanmuuttoa, kantaa vastuuta maailman pakolaisista ja korostaa kotoutumisen tärkeyttä.

Kannatan myös kaikenlaista kulttuurinvaihtoa, (koskee myös ruokakulttuuria) ja ihmisten liikkumisen ohella, minusta myös elintarvikkeilla on lupa liikkua. Mutta aivan yhtä jyrkästi kuin tuomitsen ihmiskaupan, tuomitsen myös ei-reilun maailmankaupan (kuten pienviljelijöiden orjuuttamisen maailman toisella puolella meidän puoli ilmaisten banaaniemme vuoksi) ja ympäristöstä piittaamattoman ruuantuotannon (kuten pohjavesiongelmat Etelä-Espanjassa, jotta koko pohjois-Eurooppa saisi talvella halpoja tomaatteja tai tonnikalan ryöstökalastuksen kätevien säilykeruokien nimissä).

Minusta olisi myös hassua, jos jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä alettaisiin harjoittaa sellaista politiikkaa, että kaikki eteläisen pallonpuolison ihmiset siirrettäisiin pohjoiseen ja pohjoisen etelään. Niinikään hassua on se, että me popsimme täällä arkivälipalaksi mangoa ja kiiviä, arkilounaaksi tofua ja riisiä sekä arki-illalliseksi tonnikalaa ja nuudeleita. 12-myyttiä maailman nälästä kirjasta luin, että vastaavasti monissa Afrikan maissa yläluokan keskuuteen on tullut muodiksi syödä vehnäleipää, joka tulee Afrikkaan tuontitavarana esim. Pohjois-Amerikasta.

Jos minä suomalainen, pääsen kerran iskemään hampaani mehevään, kirkkaan oranssiin mangoon, se ei tietenkään vielä laukaise ekokatastrofia. Nyt tilanne on kuitenkin sen, että jos haluaa löytää kauppojen vihannes-hedelmähyllyiltä kotimaisia vaihtoehtoja, saa suorastaan tehdä töitä.

Hälyttävänä voisi pitää myös sitä, että puolet vuoden lantuista ostetaan jouluruokiin (Lähde: Kotimaiset kasvikset, 1998) ja että perunan sekä marjojen kulutus on laskussa kun taas hedelmien kulutus nousussa (tarkkailujaksona vuodet 2006-2007, lähde Ravitsemuskatsaus 1/2008, Finfood)

Miten on, voisikohan Porkkanamafia tehdä seuraavan iskunsa paikallisiin lähikauppoihin, joissa kotimaista ruokaa on tavallista paremmin ja houkuttelevammin tarjolla? Ja voisikohan lähikauppa käyttää tästä saadut tulot uusien, paikallisten ruuantuottajien etsimiseen ja heidän tuotteidensa esillepanon huolelliseen suunnitteluun?

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Perunaa, porkkanaa ja kaalia mahavaivoihin

Piipahdimme tänään Leppävaaran suuressa, upeassa kirjastossa Sello-kauppakeskuksen vieressä. Ilolla ei taas meinannut olla rajoja, kun tajusin, että kaikki ne upeat kirjat siellä olivat vapaasti ja vastikkeetta mukaan otettavissa. Kahmin ensin lastenkirjaosastolta kaikki kiiltäväkantiset uutuudet rattaidenpohjalle ja suuntasin sitten aikuistenosastolle.

Terveys- ja lääketiedehyllyssä huomioni kiinnitti kaunis kuva lumihuippuisesta vuoresta kirkkaan järven rannalla. Tartuin opukseen, jonka kannessa luki, Luonto, paras lääkitsijä, A. Vogel. Hmm. Vogel, eikö se ole joku luontaistuotesarja, mietin?

Rupesin selailemaan kirjaa umpimäkään sieltä täältä ja osuin heti kultakaivokseen:

"Vastapuristettu peruna-, porkkana- ja kaalimehu ovat erinomaisia lääkkeitä mahahaavan hoitoon."

"Säännöllisesti nautitulla perunamehulla on hämmästyttävän parantava vaikutus. Myös tuore kaalimehu on erittäin tehokasta varsinkin pohjukkaissuolihaavan hoidossa."

Siis peruna, porkkana ja kaali. Näitähän minä syön joka päivä. Luetaanpa lisää.

Pikkulasten ruokinnasa "viljavelleihin lisätään biologisesti viljellyistä kasviksista ja hedelmistä puristettuja mehuja. Sopivin kasvismehu on porkkanamehu."

Siis porkkana, hämmentävää.

Kun kirjan sisäkannessa vielä sanottiin, että teoksen yhteispainos 11 eri kielellä on 2 miljoonaa kappaletta, oli "ostopäätös" tehty.

Työnsin kirjan lainausautomaatin läpi ja kiirehdin kotiin lukemaan. Mies tosin heti onnistui laimentamaan innostustani kysymällä, "onko se tieteellistä?"

Niin, jotain tieteellisen oloista Vogelin nettisivuilta löytää ja yli 50 vuoden suosio käyttäjien keskuudessa kertonee sekin jotain, mutta ei se silti tieteellistä ole. Mutta hei, kaikki te tieteen puolestapuhujat, sallikaa minun silti hetki iloita siitä, että 11 eri kielellä ja 2 miljoonan käsinkosketeltavan kirjan, lukuisien lehti- ja nettiartikkeleiden sekä luontaistuotekauppiaiden voimin on mainostettu lempiruokiani:

perunaa, porkkanaa ja kaalia.

Ja eikun mehulinkoa ostamaan!

torstai 5. maaliskuuta 2009

Kasvissyöjän läskit ja leipä

On muuten täysi harhaluulo, että vegaanidieetillä laihtuisi -siis ainakaan vahingossa. Omat kokemukseni ovat olleen päinvastoin suorastaan negatiivisia, nimittäin jos tarkastelee kasvissyöntiä pelkästään painonhallintanäkökulmasta.

Kun 16-vuotiaana aloin kasvissyöjäksi, korvasin lihapullat ja kalapuikot voileivillä (ja karkkipusseilla) ja -yllätys yllätys, lihoin.

Kun nyt 30-vuotiaana jätin pois eläinkunnan (lukuunottamatta kalaa silloin tällöin), korvasin ison määrän elintarvikkeita alkuun etupäässä leivällä (ja perunalla) - ja lihoin taas.

En ole karppaususkovainen, mutta epäilen silti, ettei yletön tärkkelys-hiilihydraatin popsiminen ole kovin terveellistä.

Tiedän toki, että täysjyväviljasta terveellisyydestä on runsaasti tieteellistä näyttöä, mutta en silti usko, että siitä voisi vielä vetää sellaista johtopäätöstä, että leipää on todella syötävä 6-9 viipaletta päivässä ja siihen vielä pastat ja puurot päälle, niin kuin Leipätiedotus ry:n ja KTL:n sivuilla meitä kehoitetaan tekemään. Onhan myös oliiviöljyn, punaviinin ja tumman suklaan syömisellä todistettuja terveysvaikutuksia, eikä niitä silti kehoiteta syömään kilokaupalla.

On sitäpaitsi syytä olla kriittinen myös "tieteellisesti todistetusta" ruokapropagandasta, sillä kuten aiemmassa maitoa käsittelevässä tekstissäni totesin, näiden kampanjoiden takana on usein vahvat taloudelliset intressit, kuten ylläpitää kotimaista/Eurooppalaista viljan- tai maidontuotantoa.

On myös selvä, että kun täysjyväviljan terveysvaikutuksia tutkivat kymmenet huippututkimusryhmät huippuyliopistoissa ympäri Eurooppaa, täytyy tuloksiakin tulla. Enkä tällä tietenkään tarkoita sitä, että tutkijat olisivat myyneet itsensä ja manipuloisivat tuloksia. Tarkoitan lähinnä sitä, että jos Suomalaista mustikkaa, lakkaa, kanttarellia, nokkosta, voikukkaa tai montaa muuta kasvia tiedemaailma tutkisi samanlaisella innolla ja rahoituksella, mitä mahtaisimmekaan saada tulokseksi. Ehkä koko maailma aina Afrikan yläluokkaa myöten söisi pian Suomalaista voikukkaa ja männynkuorta, 6-9 annosta päivässä, koska ne ovat niiiiin terveellisiä!

Tässä muuten linkki hyvin ja perusteellisesti toteutetuille leipäkriittisille sivuille. Sivuston tekijä on löytänyt mm. monta laajaa tutkimushanketta, jossa täysjyväviljan lisääminen koehenkilöiden ruokavalioon ei yllättäen tuonutkaan toivottuja terveysvaikutuksia.

Omakin paino pysyy muuten taas kurissa, kun muistan popsia viljoja vain kohtuudella ja mikä tärkeintä, käydä aina välillä lenkillä juoksemassa kehon säätelymekanismit kuntoon. Erään lääketieteen professorin sanoin: "Nämä kehon omat ruokahalunsäätelymekanismit eivät näyttäisi vähäisellä liikunnalla oikein toimivan niin kuin pitäisi".

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Mitä se itse syö?

Sain hyvin nuorena äidiltäni lahjaksi Marika Burtonin (silloisen Voi Hyvin lehden päätoimittajan) kirjoittaman kirjan, Luonnonkaunis Nainen. Luin kirjan läpi monta kertaa ja suorastaan imin itseeni sen tarjoamaa maailmankuvaa siitä, miten terveys ja hyvinvointi johtavat luonnostaan myös kauniiseen ulkomuotoon. (Toisin kuin itsen rääkkääminen ja kiduttaminen, mihin monet naiset alistuvat loputtomassa dieettikirteessään.)

Pidän kirjasta edelleen, se on hyvin kirjoitettu, sujuva, tietoa sisältävä ja silti tyyliltään mukavan kotoisa, jopa henkilökohtainen. Suurimman vaikutuksen kirjassa minuun teki aikanaan kohta, jossa kirjoittaja vastasi monen lukijan hiljaiseen kysymykseen:

mitä se itse syö?

Siihen yritän minäkin tässä vastata ja jotta tekstistä ei tulisi uppotylsää luetteloa, lähestyn kysymystä yhden esimerkkipäivän kautta. Siis ote ruokapäiväkirjasta maanantailta 2.3.2009 olkaapa hyvät.

Aamu:

Join pirtelön, johon olin sekoittanut murskatuista (liotetuista) manteleista ja auringonkukansiemenistä sekä muutamasta kuivatusta omenasiivusta valmistettua mantelikermaa sekä kaupan valmista ruusunmarjasosetta.

Aamupäivä:

Maanantaisin vierailemme pojan kanssa MLL:n perhekahvilassa ja syömme siellä kaikkea mitä eteen on pantu. Tänään tarjolla oli kahvin ja teen lisäksi hapankorppuja sekä Pirkka raakapakastepullia, jotka lämmittivät pehmeydellään monen mamman maanantaimielen.

Lounas:

Kävin lounastamassa kodin lähellä Unicafessa siskoni kanssa ja valitsin venäläistyylisen (maidottoman) kalakeiton sekä runsaan annoksen etupäässä kotimaisista juureksista tehtyä raastetta ja hyvää salaatinkastiketta(poikani tosin söi näistä suurimman osan). Ruokajuomana nautimme lasillisen perhekaljaa yhteisesti.

Iltapäivä:

Meillä nautitaan päivittäin pääaterioiden välissä välipala. Koska olen herkkusuu ja imettäjänä tarvitsen paljon kalsiumia, pistelin poskeeni isohkon paketin (200g) mantelihalvaa (seesaminsiemenistä) sekä kourallisen kuivattuja omenoita ja luumuja.

Päivällinen:

Tänään en tehnyt itse mitään ruokia vaan keräilin jääkaapista ja pakastimsesta erilaisia jämiä pöytään. Tapani onkin aina tehdä suuria annoksia, joita annostelen erilaisiin rasioihin ja kaivan sitten esiin ei-kokkauspäivinä.

Tänään lautaselle päätyi: keko hienoksi raastettua vihreää raastetta (omena, parsakaali, pakastepussillinen viimekesäisiä herneenpalkoja), linssinituja, mantelikermakastiketta, porkkanalettuja, hiukan pastaa ja muutama kasvispyörykkä (raaka-aineena erilaisia murskattuja siemeniä, papuja, sipulinvarisia, mausteita ja jauhoja).

Iltapalaksi taisin vielä syödä palan vaaleaa leipää, marjamehua ja siivun mummon lapsia varten ostamaa juustoa. Ai ai.

Tässä oli siis rehellinen päivä, eli ei läheskään täysin fennovegaani mutta jonkinlaista yritystä siihen suuntaan kuitenkin.

Ai niin, sain muutamalta ystävältä facebookin kautta palautetta, että kasvissyöjää voi uhata kudosraudan puute (ei heti, mutta jos dieettiä jatkaa useita vuosia), joka ei pahaksi onneksi edes näy tavallisessa hemoglogiinitestissä. Syynä ei ole raudan puuttuminen kasvituotteista vaan sen heikompi imeytyminen. Kasviraudan imeytyminen puolestaan paranee ihan pienelläkin eläinsiivulla kasvisaterian yhteydessä. Kasviraudan paremman imeytymisen ja yleisen freeganismin (=epäeettistä ruokaa voi syödä, jos se muuten menisi roskiin) nimissä söinkin päivällisellä puolikkaan lihapullan (mummon lähettämän) poikani lautaselta hänen lopetettuaan ateriansa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Punainen kerrostalo ja osuuskuntaperunamaa

Kävimme tänään miehen kanssa tutustumassa Koti kaupungissa - Hem i Stan - järjestöön Helsingin Ruoholahdessa. Järjestön hieno tavoite on rakentaa Helsingin Jätkänsaareen yhteisöllinen ja ekologinen kerrostalo. Talossa olisi toki jokaiselle omat, erilliset asunnot, mutta näiden lisäksi olisi iso yhteinen saunaosasto, ruokasali, takkahuone ja kirjasto, sekä talon katolle rakennettu iso viherhuone.

Itse olen jo pitkään haaveillut mahdollisuudesta kasvattaa omia luomuvihanneksia ja miettinyt, miten sen voisi yhdistää kaupunkiasumiseen. Iso viherhuone kerrostalon katolla on hieno aloitus siihen suuntaan, mutta minun tarkoituksiini riittämätön. Tällaisesta viherhuoneesta kun saisi lähinnä sesonkivihanneksia kuten tomaattia ja kurkkua, kun taas minua kiinnostaisi koko talven juuressadon tuottaminen omiin tai mieluiten koko kerrostalon tarpeisiin.

Luomumaatilaosuuskunta voisi olla vastaus tähän. Miksei kerrostalo tai sen omistava asunto-osakeyhtiö voisi omistaa kaupunkitalon lisäksi myös hyvien joukkoliikenneyhteyksien päässä sijaitsevan maatilan, joka tuottaisi suuren osan sen asukkaiden tarvitsemasta ruuasta?

Kuulemma Yhdysvalloissa on jo perustettu luomuosuuskuntia, jotka perinteisistä ruokapiireistä poiketen osallistuvat itse myös ruuan tuotantoon. Myös Tanskassa on Pellervon uutisen mukaan joku luomutila siirtynyt kuluttajista koostuvan osuuskunnan omistukseen. Tanskalaisten järjestelyssä entinen tilanomistaja pyörii paikalla edelleen palkattuna työntekijänä, mutta osuuskuntaomistajat tekevät tilaa koskevat päätökset ja kantavat kokonaisvastuun tuotannosta. USA:sta kuulemani mukaan löytyy sellaisia luomutilaosuuskuntia, joissa osuuskunnan jäsenet osallistuvat niihin maatilantyövaiheisiin, joissa runsaista käsipareista on apua (tällaisia lienevät ainakin kylvö ja sadonkorjuu) ja jakavat yhdessä satojen kausivaihteluun liittyvän taloudellisen riskin.

Äkkiseltään tällainen pientilatoiminta ei tunnu kovin kustannustehokaalta. Osuuskuntaomistajalle ruuan hinta voisi kuitenkin tässä systeemissä muodostua varsin kohtuulliseksi, kun kaupan ja keskusliikkeiden siivu jäisi kokonaan pois. Uskonvahvistukseksi lukijalle (ja itselleni) siteeraan ensin MTK:n tiedotetta: "Viljelijä saa neljä senttiä leivästä, josta kuluttaja maksaa euron. Porsaanpaistista jää viljelijälle 1,61 euroa, kun kuluttaja maksaa 7,21 euroa. Maitolitran hinnasta jää viljelijälle 39 prosenttia." Pellervoa siteeratakseni: "Kaupan osuus ruuan hinnasta on kasvanut koko 2000-luvun ja vastaavasti alkutuottajan ja teollisuuden osuudet ovat laskeneet." Ja sama vielä Kauppalehden räväkältä bloggerilta: "Kaupan palatseja maksetaan ruuassa!"

Maatilaosuuskunnan ensisijainen kilpailuvaltti ei luonnollisesti kuitenkaan olisi hinta vaan muut asiat. Niistä ensimmäisenä yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen, toiseksi kaupungissa asuvien ihmisten yhteys maaseutuun ja alkutuotantoon sekä viimeiseksi muttei vähäisemmäksi lähiruoka-ajattelun huipentuma, äärimmäisen lyhyt ja läpinäkyvä tuotantoketju.

Kaikille niille, jotka lähikaupan hedelmä-vihannes-osastolla tavaavat alkuperämaiden nimiä hiki otsalla tällainen ruuantuotantotapa olisi lottovoitto. Ei enää koskaan ajatustakaan sille, millaiset työskentelyolosuhteet, millaiset tuholais/ympäristömyrkyt ja millaisen lopputuloksen tämänkin avocadon ryppyinen kuori sisälleen kätkee.

Voisin jatkaa tätä urbaania ekounelmointia vielä vaikka kuinka pitkään. Siinä listassa perustettaisiinkin sitten jo sosiaalisia yrityksiä maatilaosuuskuntien ympärille, integroitaisiin yhteisökerrostaloihin tukiasuntoja, nostettaisiin kaikki Suomessa tuotettava ruoka luomun tasolle ja sallittaisiin maahantuonti vain reilunkaupan tasoisilta toimijoilta.

Kaiken tämän mahtavaa kansalaisaktiivisuutta hehkuttavan kirjoituksen loppuun haluan kuitenkin lisätä vielä tärkeän pointin agroekologian professori Juha Heleniuksen sanoin: "Vastuu ruuasta on siirrettävä kuluttajan sijasta poliittisille päättäjille. Pentti Linkola voi tehdä henkilökohtaisia valintoja, mutta keskivertoihminen on laumaeläin. Kansalaisten musertava syyllisyydentunto epäeettisestä ruuantuotannosta tulee kanavoida poliittiseksi voimaksi." (Vihreä Lanka27.2.09)