tiistai 30. maaliskuuta 2010

Mitä pitäisi ajatella ruokavalistuksesta?

Meidän perheessä luetaan paljon (myös) lastenkirjoja. Viimeksi käteen sattui Albert Barillen Olipa kerran elämä, osa 4, ruuansulatus. (Kysessä on siis sen kuuluisan animaatiosarjan pohjalta tehty tietokirjasarja).

Luin kirjaa hieman hämmentyneenä kohdasta oikeaoppinen ruokavalio:

"Syömisessä on tärkeää se, ettei nauti liikaa tiettyjä ruokia ja liian vähän sellaisia ruokia, jotka ovat terveyden kannalta tärkeitä .... Kiusankappale liioittelee nyt oikein kunnolla. Kaikkea on toki syötävä, mutta nyt on unohtunut yksi terveellisen ruokavalion perussäännöistä eli kohtuullisuus ... Kun ruokailet, syö vain sen verran, että tulet kylläiseksi .. Aloita ateria kevyillä hedelmillä ja tuoreilla kasviksilla, jotka vievät kovimman nälän, etkä siten syö liikaa raskaampaa ruokaa .. Älä ahmi ylenpalttisesti ... Kun olet syönyt liian paljon, olet taatusti tuntenut poltetta mahassa, pahoinvointisuutta ja närästystä, kenties jopa saanut ripulin ylensyönnistä .. Joskus pahoinvointi johtuu pelkästääns siitä, että on ahmittu liikaa ruokaa, minkä seurauksena maha on joutunut koville .. Opi sanomaan: Kiitos jo riittää!

Eikä tässä todellakaan ollut vielä kaikki, mitä kirjassa puhuttiin oikeaoppisesta ruokavaliosta kohtuus-näkökulmasta.

Itsessäni tämäntyyppinen terveyskasvatus herättää voimakkaasti kahdenlaisia tunteita. Toisaalta tulee sellainen jes-olo. Että hyvä, kun edes nykylapsia valistetaan ylensyömisestä, kun omat kokemukset lapsuudesta olivat sellaisia, että mitä enemmän kupuunsa jaksoi kiskoa mitä tahansa ruoka-ainetta, sitä tyyytyväisempiä olivat vanhemmat, isovanhemmista puhumattakaan.

Toisaalta tämä lasten ruokavalistus herättää minussa myös paljon negatiivisia tunteita ja kysymysmerkkejä. Kuinka vanhana lapset voivat oikeasti vaikuttaa omiin ruokavalintoihinsa? Ja ennen kaikkea, onko tämän ruokavalistuksen anti pahimmmillaan se, että lapset oppivat jo pienestä, että ruoka ja syöminen on jatkuva huolen aihe. Jotain, mihin täytyy kokoajan kiinnittää huomiota, ettei vain tulisi syöneeksi liikaa yhtä ja liian vähän toista ja kenties ei ollenkaan kolmatta? Eikö ruoka kuitenkin yhä vieläkin ole luonnollinen asia, ravinnon ja ilon lähde? Ja syöminen jotain, mikä voi tapahtua vaivattomasti, hiukan niin kuin hengitys tai käveleminen, kun sen kerran on oppinut (mikä sekin tapahtuu terveillä taaperoilla ihan luonnostaan.)

Tuija Ruuska kirjoitti mainiossa kasviskeittokirjassaan, Aurinkomaa, koko perheen kasviskeittokirja näin:

"Nykyihminen korvaa vaistonsa hyvään ruokaan tiedolla. Kun tarjolla on lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta purkissa ja purnukassa ja lisäksi satapäin erilaisia tuoreteuotteita ei puolelta maailmaa, on entistä tärkeämpää tietää ravinnosta ja ravintoaineista".

Hyvin kiteytetty. Kiitos vain globaalin ruokateollisuuden, meillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia seurata vaistojamme ruuan valinnassa, mikä olisi ehekä kuitenkin se helpoin ja luonnollisin tie perille hyvään ravitsemukseen ja kohtuuteen?

Mutta ei tämä Tuija Ruuskan, tyttäreni päiväkerhotätien tai Albert Barillenkaan tiedon viitoittama ruokatie kaikkien kohdalla niin kovin menestyksekäs ole ollut.

Usein kun juttelen Suomessa asuvien ystävieni kanssa, he hämmästelevät suomalaisten korkeaa tieto- ja tiedostamistasoa terveelliseen ruokaan ja terveyteen liityen sekä kaupan hyllyiltä löytyviä metrejä erilaisia funktionaalisia terveystuotteita. Kuitenkin kansanterveydestä vastaavat asiantuntijat täällä suomineidon valtakunnassa ovat yhä huolestuneempia. Hyvin ei mene Barillen kotikansalla ranskalaisillakaan, jotka ovat lihavuustilaistoissa suomalaisten naisten tasolla (suomalaiset miehet menevät vielä kirkkaasti ohi). Saapa nähdä, miten käy kasvissyöjille, jahka kaupan hyllyt lähivuosina täyttyvät erilaisilla teollisesti tuotetuilla vegaanisilla purnukoilla joita on helppo siemaista ja hotkaista tien päällä, välipalaksi, tämän tästä ja aamusta iltaan.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Kiinalaisetko hoikkia ja onnellisia kasvissyöjiä?

Lueskelin tänään entisen Kiinan kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen kirjaa, Isonenä kurkistaa Kiinaan (nemo, 2006). En malta olla jakamatta teillekin muutamaa ruoka-aiheisia huomioita erinomaisesta kirjasta. Ensinnäkin, kuka vielä luulee, että kaikki Kiinalaiset ovat siroja, pienikokoisia ja hoikkia? Entä kuka ajattelee, että kiinalaiset popsivat yhä lihaa lähinnä riisin mausteena ja maitotuotteita ei milloinkaan?

"Kiinan terveysministeriön mukaan 23% aikuisista eli 200 miljoonaa kiinalaista on ylipainoisia ja seitsemän prosenttia aikuisväestöstä (n. 60milj) on liikalihavia. Kiinan tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä, sillä kahdeksan prosenttia lapsista on liikalihavia." Mykkänen kirjoittaa.

Erityisen lyhyitäkään Kiinalaiset eivät enää ole, sillä Mykkäsen mukaan kiinalaiset miehet kasvavat nykyään 1,70 metrin pituisiksi ja naiset 1,59 metrin pituuteen. Vertailun vuoksi suomalaisten keskipituudet (wikipedian mukaan) olivat vuonna 2007 miehillä ja naisilla 1,77 ja 1,63. Espanjan aikuisväestö on pituudeltaan miehet 1,70 ja naiset 1,60 mutta nuoret espanjalaiset tosin jo 1,73 ja 1,64. Suuressa osassa maailmaa keskipituudet ovatkin nousseet ja ovat yhä nousussa.

Maitotuotteistakin Mykkänen kirjoittaa Isonenässä: "Niiden kulutus on Kiinassa nopeassa kasvussa. 1990-luvun puolivälissä kaupungeissa asuvat kiinalaiset kuluttivat keskimäärin vain 5 kiloa maitotuotteita vuodessa (amerikkalaiset 100 kila). Vuonna 2002 luku oli kuitenkin jo 16 kiloa. Henkilökohtaisen vuosikulutuksen ennustetaan nousevan 30-40 kiloon seuraavan vuosikymmenen aikana joten ei ole yllätys, että meijerijätit Tanskasta Yhdysvaltoihin ja Ranskasta Uuteen-Seelantiin ovat alkaneet ostaa osuuksia kiinalaisista alan yrityksistä."

Wikipedia taas kertoo, että "Kiinan maidonkulutus on nelinkertaistunut vuodesta 2000. Markkinoinnissa kerrotaan maidon tekevän lapsista viisaita ja pitkäikäisiä. Kaupungeissa rintaruokinnan vaihto maitojauheeseen on yhä yleisempää."

Kuten maidonkulutus, myös lihankulutus on Kiinan kaupungeissa aivan toisella tasolla kuin maaseudulla. Mykkäsen mukaan "Vuonna 2000 tehdyn kotitaloustutkimuksen mukaan kaupunkien kiinalaiset syövät 40% enemmän lihaa ja 2,5 kertaa enemmän kalaa kuin maaseudun asukkaat. Kananmunia ja kanaa syödään niinikään 2,5 kertaa enemmän kaupungeissa. Maaseudulla taas syödään kolme kertaa enemmän viljatuotteita kuin kaupungeissa." Tarkkoja lihankulutuslukuja Mykkänen ei kerro, mutta vegaaniliiton sivulta löysin USDA:lta poimitun taulukon, jonka mukaan kiinalaiset ovat maailman 9.ksi ahkerimpia lihansyöjiä ja syövät yli 50 kiloa lihaa/henkilö vuodessa. Listaykkösenä killuu USA yli 130 vuosittaisella lihakilollaan (Osmo Soininvaaran mukaan Espanja on jo samalla tasolla USA:n kanssa henkilökohtaisen lihankulutuksen määrässä, mutta kiinalaisten kokonaislihankulutus vastaa määrältään koko EU:n alueella popsitun lihan määrää). (Suomalaisten lihankulutus pyörii wikipedian mukaan siellä 80 kilon hujakoilla.)

Kiinalaisesta ruokakulttuurista Mykkänen kirjoittaa hauskasti: "Näin voisi ehkä väittää monen muunkin maan asukkaista, mutta kiinalaisilla tuntuu olevan aivan erityinen, jopa hieman mielipuolinen suhde ruokaan. He puhuvat syömisestä loputtomiin ja saattavat ärtyä, elleivät saa ruokaansa ajoissa. Jos kiinalainen asuu ulkomailla, hän käyttää usein päiviä, viikkoja tai kuukausia löytääkseen parhaat paikat ruokaostoksilleen. Kiinalaisille muiden maiden ruoat ovat usein jotain, mitä kokeillaan kerran tai pari kertaa, joskus puhtaasti kohteliaisuussyistä. Sen jälkeen palataan oikean eli kiinalaisen ruuan pariin.

Paluuta meille oikean eli suomalaisen ruuan pariin odottelen tässä minäkin. Tähän vielä pieni kunnianosoitus Sre:lle ja heidän taannoisille lounaskutsulleen yhteen ehkä Helsingin parhaista suomalaisen ruuan ravintoloista, Atelje Finneen. Siellä popsiessani vadelmapuuroa ja kuusenkerkkämaitoa (jotka olivat melkein yhtä hyviä kuin omatekemäni :), sain pakottavan herätyksen palata taas tauon jälkeen tämän blogin äärelle.

Sre:lle siis kaikki kiitos ja kunnia tästäkin Kiina-postauksestani, jota ilman tekisin ehkä nytkin jotain niinkin turhanpäiväistä, kuten vaikkapa selaisin mol:in työpaikkailmoituksia tai surffailisin aarresaari.net:issä.

Loppuun vielä poliittinen kannanotto tämän lihapostauksen tiimoilta: Älkää hyvät ihmiset pyrkikö kasvattamaan elintasoanne. Kuten tilastoista voidaan nähdä, nousu elintasossa johtaa nousuun myös lihankulutuksessa ja kuten Kiinan tapauksessa voidaan myös nähdä, nousuun monessa muussakin ikävässä asiassa suoraan tai välillisesti..

Mykkänen kirjoittaa: "Tilastoista löytyy näyttöä sille, että kiinalaiset ovat joutuneet talousuudistustensa aikana sietämään paljon aiempaa enemmän rikoksia. Kaikkien rikosten määrä kasvoi vuoden 1978 ja 1988 välillä kolminkertaiseksi. Ryöstöjen määrä sensijaan seitsenkertaistui. Toisessa kohtaa Mykkänen kirjoittaa: "Ihmiset tuntevat läkähtyvänsä, kun kaikki mitataan menestyksessä, rahassa ja kilpailykyvyssä. 1990-luvun lopulla tehty tutkimus totesi, että noin kolmannes kiinalaisista koululaisista kärsi henkisistä ongelmista, jotka usein johtuivat vanhempien asettamista paineista.

Rikastumisideologiasta Mykkänen kirjoittaa: "Kiinan hallituksen keskeiset hahmot yrittivät vuosien ajan tukahduttaa uskonnot ja oman ajattelun ja täyttää kiinalaisten sydämet kommunismilla. Projetkin epäonnistuttua kansalaisille ei ole tarjottu uutta ja uskottavaa elämän tarkoitusta, ellei sellaiseksi lasketa "rikastuminen on kunniakasta" -ideologiaa."

Yksi Ikävimmistä asioista, joista Mykkänen kirjoittaa on kiinalaisten itsemurhat: "Ei ole muuta niin hämmentävää todistusaineistoa tämän päivän Kiinassa tunnetusta pahasta olosta, kuin naisten poikkeuksellisen korkeat itsemurhatilastot. YK:n mukaan kiinalaisnaiset tekevät 157 000 itsemurhaa vuosittain -yli puolet kaikista maailman itsemurhista. Sataatuhatta naista kohden Kiinassa kuolee oman käden kautta 14,8, kun Suomessa luku on 9,8. Suomalaismiesten itsemurhaintoon kiinalaiset eivät yllä, sillä Suomessa miehiä kuolee sadastatuhannesta oman käden kautta 31,9 kun kiinalaismiehistä näin ankea loppu on kolmellatoista. Mykkänen kirjoittaa, että "vuonna 2002 julkaistun tutkimuksen mukaan itsemurhaan ajautuneilla kiinalaisnaisilla oli ollut eniten ongelmia rahan, terveyden ja avioliiton kanssa.

Tämän postauksen opetus kiteytettynä: älkää välittäkö rahasta, terveydestä tai avioliitosta tai älkää ainakaan päättäkö päiviänne, jos joku niistä menee pieleen. Sensijaan muistakaa kuolevaisuutenne, popsikaa kotimaisia kasviksia ja rakastakaa lähimmäisiänne olivatpa he omia puolisoitanne tai pakolaistaustaisia naapureita.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Tervetuloa luomuteollisuus ja keliakia?

Kuka ajattelee, että luomu on pientä, puhdasta ja paikallista? Kuka lisäksi ajattelee, että luomu on kotoista, perinteistä ja lisäaineetonta?

Itselläni oli tapana ajatella suunnilleen näin, kunnes opin, että markkinoille puuhataan kovalla kiireellä luomulisäaineita (muutama on jo tullut), että luomun tuotannossa halutaan kasvattaa volyymiä (kansainväliset markkinat odottavat!) ja että luomuruuan menekin kasvu edellyttäisi nimeomaan luomun teollistumista ja uusien, luomulle soveltuvien teollisten menetelmien kehittämistä.

Kun yritin tätä kehitystä kyseenalaistaa opin, että luomusta on eriytymässä kaksi erillistä haaraa, teollinen luomu ja sitten tämä "maatilatoriluomu" (vaikka oikealla maatilatorillahan kaikki ei olekaan luomua).

Toisin sanoen, teollinen luomu eroaa lopulta tavanomaisesta tuotannosta (tässä minun kauhuskenaariossani) jossainvaiheessa enää siten, että luomukarkeissa on rivi luomulisäaineita, että luomupellossa on kasa kemiallisia luomutorjunta-aineita, että luomusonnit popsivat luomu-luulihajauhoa ja että luomulehmät lypsetään luomulypsyroboteilla.

Tätäkö me haluamme? Ja vainko siksi, että luomuleivän hintaa saataisiin pudotettua 50 sentillä per leipä?

Huomasin harmikseni myös, että lähikauppani (joka on kunnostautunut hankkimaan hyllyilleen monia luomutuotteita pyynnöstäni) on saanut leipähyllyynsä näkyvän mainoksen kanssa luomuruisleivän, jossa on leivonnan apuaineena käytetty gluteenia.

Gluteeni ei toki ole mikään peikko noin itsessään. Sehän on viljan proteiini, jota etenkin vehnää sisältävät tuotteet sisältävät luonnostaan. Gluteenilisäystä voi silti pitää harmillisena etenkin luomuleivässä, sillä lisättyyn gluteeniin ja ylipäänsä gluteenin ylimääräiseen käyttöön on liitetty epäilys (siis pelkkä epäilys) sen mahdollisesta vaikutuksesta keliakiariskin lisääntymiseen (edellytyksenä on toki perinnöllinen alttius siellä pohjalla).

Ruotsissa ja Suomessa, joissa on pitkään syöty teollista leipää (joissa tätä gluteeni-lisääkin käytetään) keliakiadiagnoosit ovat nimittäin kasvaneet kasvamistaan. Tämän (hatarahkon) näytön lisäksi keliakia-gluteeni -teoriaa tukee sellainen hassu "sattuma", että kun Ruotsissa oli kokeilu lisätä teollisiin vauvanruokiin gluteenia, niin samaan ajankohtaan osui selvä piikki pikkulasten keliakiadiagnooseissa.

Pelätkää gluteenia jos tahdotte tai olkaa pelkäämättä, itse en ainakaan halua omille lapsilleni ehdoin tahdoin syöttää elintarviketta, johon on vasta muutaman kymmenen vuoden ajan lisätty jotain, mitä siinä ei ole satojen edeltävien vuoden aikana ollut ja joka pahimmillaan saattaa aiheuttaa sellaisen elinikäisen riesan kuin keliakia. (Tämä on myös se syy, miksi en ole koskaan innostunut seitanista tai muistakaan teollisista lihankorvikkeista.)

Harmistuin myös suunnattomasti tästä teollisen luomuruisleivän näkyvästä mainoksesta: panosta tulevaisuuteesi (tai jotain sen suuntaista), kun kuitenkin apuaineena tässä "tulevaisuusleivässä" oli tämä pahanilmanlintu lisäaine-gluteeni, jonka keliakiariskittömyydestä ei ole varmuutta.

Niille, jotka lisättyä gluteenia aikovat tästälähtien välttää on loppuun kertoa vähän hyviäkin uutisia. Lähileipä-standardi kieltää gluteeni-lisän käytön! Hip hei! Seuraavaksi tilaisin viranomaisilta meille vaikkapa sellaisen maatiais-standardin, joka kieltäisi kaikkien uusien temppujen tuomisen yritä-erehdy -periaattella meidän jokapäiväiseen leipäämme.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Jos karhut laihduttaisivat, mitä meille tapahtuisi?

Varma kevään merkki tässä perhepiirissä on, kun äitini huudahtaa minulle eteisessä (heti kun olen saanut pitkän, peittävän takkini riisuttua), "Kylläpäs sinä olet laihtunut!"

Varma syksyn/talven merkki on myös se, kun appiukkoni kysäisee puolihuomaamattomasti kahvipöydässä, "mikä se sinun painoindeksisi on.."

No, jätetään sukulaiset nyt vähäksi aikaa rauhaan ja kysytään, kuinka moni tämän blogin lukijoista on havainnut saman? Että keväällä paino putoaa ihan itsestään ja että syksyllä sitä kertyy, ihan itsestään.

Joskus hamassa nuoruudessa, kun vielä yritin taistella tätä maailman luonnollisinta sykliä vastaan, mm. laihdutuskuurien voimin, isäni kysäisi minulta kerran, olenko koskaan huomannut, että vain lihavat ihmiset laihduttavat (tämä oli siis 90 luvulla, nykyään kai vain laihat ja normaalipainoiset laihduttavat ja lihavat ovat keksineet jo aikaa sitten järkevämpää tekemistä). Isän pointti lihavien laihduttamisesta oli se, että jos kerran vain lihavat laihduttavat, niin ehkä se on juuri laihduttaminen, joka tekee ihmisestä lihavan tai ainakin pitää hänet siinä tilassa.

Vastaavan esimerkin kertoi äitini eräästä vanhasta työkaveristaan, jonka ikuinen puheenaihe kaikilla kahvitunneilla oli omat laihdutuskuurit. Tämä täti oli aiheesta niin innostunut, että toi jopa kahvihuoneen seinälle näytille painotaulukkonsa (hienon graafin), jossa muutaman gramman pudotus vyötäröllä näkyi heti valtavana pudotuksena "pörssikurssissa".

Koska tarinan on tarkoitus olla varoittava esimerkki, on kerrottava vielä, että kun äitini sattumalta vuosia työpaikan vaihdon jälkeen törmäsi tähän laihdutusintoiseen tätiin, oli tämä paisunut lähes muodottoman lihavaksi.

No, miten tämä kaikki liittyy tämän blogin punaiseen lankaan, eli siihen, mitä meillä tänään syötiin? Liittyypä hyvinkin. Meillä syötiin tänään (tai oikeastaan eilen, koska kirjoitan tätä aamulla, kun lapset vielä nukkuvat) porkkana-linssikeittoa (johon innokas 2v kokkiapulaiseni lorautti suoraan pullosta rypsiöljyä), sen päällä tarjoiltiin aimo keko rypsiöljyssä uivia kotimaisia herneitä ja papuja, sekä vielä tuoreita mungpavun ituja. Njam. Rasva on ihanaa!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

As.Oy Maltan murkinat

Uskomatonta, eli totta, mutta yhteisökerrostalohanke meidän ja 70 muun perheen kanssa edistyy! Tänään juuri kuulimme asukasillassa, että tulevan kotimme piirtää arkkitehtitoimisto, joka on mm. piirtänyt Viikin infokeskuksen sinisen ympyrätalon ja Vuosaaren hienon merimiesten "puukalan". Kyllä meidän siis kelpaa. Vielä innostavampaa oli kuulla asunto-osakeyhtiö Maltan ruokaryhmän suunnitelmista koko 70 kotitalouden säännöllisistä yhteisistä illallisista.

Hankkeen yksi äideistä ja johtohahmoista jopa intoutui ruokaryhmän esittelyn jälkeen pitämään puheenvuoron, jossa hän muistutti maailman muuttuvan yhteisten ruokailujen voimin, ja kuinka tästä todistavat hänen lisäkseen muumimamma, Jeesus ja tasavallan presidentti. Muumimamman puheenvuoro meni suunnilleen niin, että kukaan ei voi olla kauaa vihainen syötyään hyvän aterian, Jeesuksella taas oli kuulemma kiire varmistaa joka välissä viinin ja leivän riittävyys, koska hän tiesi, mikä valta yhdessä jaetuilla aterioilla on, presidentit kaikkialla maailmassa puolestaan tarjoavat vierailleen huippukokkien laatimia juhlavia aterioita miksipä muuksi, kuin varmistaakseen hyvät diplomaattisuhteet ja maailmanrauhan!

Hitaana hämäläisenä oma istuntoni asukaskokouksessa meni (tunnustetaan se tässä) melkolailla muutosvastarinnan kourissa kiemurrellessa ja kaikenlaisissa murinoissa pikku yksityiskohdista ja siitä, saankohan juuri minä varmasti oman ääneni kuuluviin tällaisen ison porukan veneen perätuhdolta käsin. Kotona onneksi karjalaiset sukujuureni heräsivät talviunestaan ja tajusin, miten uskomaton rikkaus piilee siinä ajatuksessa, että iso joukko toistensa välittömässä läheisyydessä asuvia naapureita todella hoitaisi osan ruokahuoltoaan yhdessä.

Suoraan sanottuna en meinannut pysyä nahkoissani, kun oivalsin, että 70 perheen joukkovoima tekisi meistä kaupan keskusliikket ohittavan sisäänostajan, että mikään ei estäisi meitä solmimasta suoria suhteita erilaisiin viljeilijöihin ympäri uutta-maata, että mikään ei pidättelisi meitä hankkimasta yhteisön pakastinta täyteen kotimaisia marjoja ja sieniä ja kylmätiloja (jotka nekin tietysti rakennettaisiin isoiksi) täyteen kotimaisia juureksia ja vihanneksia, papuja, herneitä ja siemeniä. Että luonnollisesti meillä olisi varaa hankkia myöps parhaat ja laadukkaimmat prosessointivälineet ja että kaiken tämän lisäksi meillä olisi vielä valtava joukko käsipareja toteuttamassa näitä hienoja ideoita ja siivoamassa ja tiskaamassa keittiötä jälkikäteen.

Pienenä lisähuomautuksena, että myös yhteisön lihaanit voisivat riemuita siitä, että yhteisötalo voisi hankkia suoraan tilalta vaikka kokonaisia luomuporsaita ja -lampaita (hyvin huokeaan hintaan verrattuna siihen, miten luomulihaa yleensä kuluttajille myydään.) Yhteisö voisi myös hankkia lihasahan ja kylmätilat raakakypsytystä varten.

Jos joku nyt innostui tästä (ei mainokseksi tarkoitetusta) postauksesta, niin ei muuta kuin kipin kapin liittymään koti kaupungissa (hem i stan) -yhdistyksen jäseneksi. Jäsenmaksu on vaivaiset 20 euroa vuodessa ja mikään ei estä esimerkiksi teitä ruokablogaajia rakennuttamasta itselleen uutta yhteisökerrostaloa, jonka johtavana ajatuksena olisi herkullinen, laadukas, naapureitten kesken jaettu ruoka. Siitähän tässä kuvien kanssa ruokablogaamisessakin kai on kyse. Jakaa näiden käsien tuotos mahdollisimman monen lukijan kesken, vai mitä?

Oikealla vielä virtuaalisesti teille jaettu soppa, joka meillä syötiin tänään, olkaa hyvät.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Hesarin perunavirhe

Silmäilin tänään koulutuksen luppominuutteina Hesarin ruokasivuja. Kuinka ollakaan kotoinen peruna oli päässyt Ruokateeman kokosivun jutuksi. Jutun idea oli sinänsä hyvä, eli siinä toimittaja kyseli, miksi edullisen, kotoisen ja erittäin ekologisen raaka-aineen, eli perunan kulutus vähenee kokoajan. Toimittaja huomasi jopa sanoa, että jos perunan kulutuksen vauhti pysyy samana, niin "viimeinen perunansyöjä sammuttaa kellarista valot runsaan 40 vuoden kuluttua".

Kiinnitin itse jutussa huomita siihen, miten toisaalta todettiin, että pastan (tai nuudeleiden) keittäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perunan ja että multainen peruna on raaka-aineena "pelottavampi" kuin steriilin näköinen muovinen pastapussi.
Sitten toisaalta, ihan kuin toimittaja ei olisi ymmärtänyt, mitä haastattelulaatikkoon juuri äsken kirjoitti, hän tarjoili heti "pääjutun" viereen puolisivullista vielä paljon perusperunan keittoa monimutkaisempia perunalisäke. reseptejä.

Toisinsanoen, kun hän nyt ensin ilmaisi huolensa siitä, että kuluttaja ei ehdi/viitsi/jaksa/uskalla keittää hitaasti kypsyviä multaisia perunoita. Niin kuitenkin hän heti reseptit-kappaleessa uskoi, että nämä samat kuluttajat ehtivät/viitisivät/jaksavat/uskaltavat tarttua siihen samaan multaiseen perunaan tehdäkseen jotain moninverroin perusperunankeittämistä monimutkaisempaa ja hitaampaa, kuten

kermaperunoita
uuniperunoita
hasselbackanperunoita
suola- eli ryppyperunoita
leipurinperunoita
perunalunta
perunasosetta
röstiperunoita
perunalettuja

Toinen vaihtoehto on tietysti se, ettei toimittaja olettanutkaan kuluttajien ryhtyvän väsäämään näitä monimutkaisia lisäkereseptejä arkiruuaksi, vaan kenties vieraille ja juhlaan, mutta eikö juuri arkiruoka ole se, jossa näkyy jonkun raaka-aineen kulutuksen lasku ja nousu? Lanttua ja punajuurtakin syödään runsaasti joulusesonkina, mutta koska käyttö muina vuodenaikoina on olematonta, ei näiden juuresten kulutusjuhlasta todellakaan voi puhua.

Tai sitten tässä oli kyse samasta ilmiöstä, joka näkyy usein kauppojen asiakasomistajalehtien resepteissä. Tehdään lehteen resepti vaikkapa kalakukosta, johon ei sitten edes saman ryhmän kaupasta löydy raaka-aineita (tuoreet muikut), mutta sen sijaan einesversio löytyy kyllä hyllytä (valmis kalakukko).

Hesarilla nyt ei varmaan toisaalta ole mitään syytä puffata elintarviketeollisuutta ja houkutella ihmisiä ostamaan lisää pakastealtaasta, kuivahyllyiltä ja einesosastolta löytyviä valmiita peruneineksiä

tai mistäpä sitäkään tietää.

Jäin myös miettimään Hesarin linjaa luomun markkinoinnissa ja syytä siihen, miksi reseptissä, Lämmin perunasalaatti, oli ainesosana 4 luomumunaa, mutta reseptissä, Peruna-ruispohjainen lohipiiras, olikin 2 kananmunaa?

Itse pitäisin hienona linjauksena sitä, että vähän samaan tapaan, kuin jotkut seurakunnat siirtyivät aikanaan tarjoamaan pelkkää reilunkaupan kahvia, niin Hesari ja monet muut ruokamediat siirtyisivät resepteissään ehdottamaan vain luomumunia ja luomumaitoa (näitä molempia on jo kaikkialla helposti saatavilla ja kuluttajat ovat ymmärtäneet hiukan korkeamman hinnan yhteyden laatuun ja tuotanto-olosuhteisiin).

Itse uskon, että jos perunankulutusta halutaan ylös, on paras heti alkajaisiksi lopettaa puheet luonnosta vieraantuneesta sukupolvesta (monet näistä leimoista toimivat vain itseään toteuttavina ennusteina), mutta hyväksyä se tosiasia, että monet ihmiset (nuoret ja vanhat) elävät nykään niin kiireistä ja tarkkaan aikataulutettua arkea, että 15 minuutin säästö ruuanvalmistuksen kokonaisajassa tuntuu paljolta.

Siksi minusta onkin typerää tuoda tällaisessa yhteydessä esiin jotain monivaiheisia perinneperunalisäkereseptejä (ja leimata taas perunaa joko vain tylsäksi ja hitaaksi peruslisäkkeeksi tai sitten juhlavaksi erikoiskuriositeetiksi vieraspöytään). Ai niin, olihan Hesarilla sentään yksi suht nopea, arkipöytäänkin sopiva "perunaruoka" nimittäin perunacurry. Perunacurryssä oli jopa kasvisperäinen proteiininlähde, tofu, mutta kas vain, tämäkin perunaruoka neuvottiin tarjoamaan riisin kera.

Kiire on varmaan hesarillakin, kun näitä ruokasivujaan tekevät...

Päivän reseptiksi valitsin tälläkertaa vaihteeksi jonkun muun kuin itseni kehittämän ruuan. Tulinen perunakaalipannu löytyy tämän blogin lisäksi kirjasta Härkäpapua sarvista s.100 (tekijät, Somersalo, Mattila, Tuomisto, Haimi). Lihansyöjille vihjeeksi, että raa´at perunapalat voi myös kypsentää samassa paistinpannussa tai uunivuoassa (kannen alla) raakojen lihapaljoen kanssa nesteessä. Sain kerran tällaista ruokaa venäläisen ystäväni luona, joka kertoi että tällaista hänen isoäitinsä usein teki ja hyvää oli.

Minusta onkin erinomainen idea kypsentää samassa pannussa useampia asioita kerralla ja samalla energiankulutuksella. Vielä kun saisi tänne sellaisen kypsennyspannun, josta luin intialaisen kasvissyöjän kirjasta. Siis yksi kattila, jossa on monessa kerroksessa ritilöillä tai pohjilla erotettuna neljä eri kypsennysmisastiaa. Kaikissa kypsyy oma kasvisruokalajinsa nopeasti ja saman lämpöenergian hyödyntäen.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Vuosi vegaaninan päättyi, elämä ekoilijana alkoi

Olen kovasti koettanut pitää näppini erossa näistä blogijutuista, mutta niin vain tuntuu käyvän, että samalla voimalla, jolla ylös ilmaan heitetty omena putoaa maahan, etsiytyy tämä syömärikin aina tilaisuuden tullen verkkoon ja aloittaa jonkun muka uuden blogin pitämisen.

Niinpä teinkin sitten sen päätöksen, että miksi suotta aloittaa uutta, kun voi yhtä hyvin paikkailla vanhaa. Varautukaa siis, että blogiin on lähiaikoina tulossa nimenmuutos ja muutenkin kaikenlaista uutta.

Ensinnäkin yritän palata lähemmäs ruokablogien alkuperäistä ideaa, eli kirjoittaa enemmän siitä, mitä meillä tänään syötiin. Paasaamista yritän harrastaa puolestani vähemmän, mutta katsotaan kuinka onnistun (ekoprofeetta on elossa). Saatan myös kertoilla muista kuulumisista, kuten elintarviketeollisuuden uusista tuulista (aloitin tällä viikolla täydennyskoulutuksen, jonka lopuksi minusta pitäisi tulla tuotekehitysasiantuntija johonkin suomalaiseen liukuhihnaruokatehtaaseen (pyydän anteeksi tätä arvolatautunutta ilmaisua). Lisäksi, kuten olen täällä kertonutkin, vedän ihastuttavaa 8-10 vuotiaiden lasten luontokerhoa ja jo muutamassa viikossa tämä työ on saanut pääni pyörälle ja sydämeni ympäri siitä, miten helppoa, palkitsevaa ja äärettömän hauskaa on kasvattaa uutta sukupolvea hieman vihreämpään ajatteluun.