Mars riisiboikottiin

Kuka tietää mitää perinnepiirakoita herkullisempaa. Karjalanpiirakka on välipalojen kunkku. Sopii myös kasvissyöjälle. Hyvää sellaisenaan. Voi ostaa melkein mistä tahansa kaupasta. Ei maksa paljon. On sitäpaitsi lähiruokaa.

Vai onko sittenkään?

Olen jo pitkään miettinyt, miksi ihmeessä suomalaisen perinneruuan, karjalanpiirakan täytteenä käytetään nykyisin pääasiassa aasiassa viljeltyä riisiä? Akuutimmaksi kysymys tulee, kun antaa googlen etsiä tietoa hakusanoilla: riisi ja metaani. Olkaapa hyvät:

"Riisin viljely on merkittävä ilmaston lämpenemistä kiihdyttävä ruuan tuotantomuoto. Riisiä viljellään etupäässä vesittämällä peltoja. Osa pelloista on ollut alun perin luhtasoita ja ruovikoita, osa kuivempaa maata. Maan ollessa veden peitossa tapahtuu mätänemistä, josta syntyy metaania. Metaanin kasvihuonevaikutus on yli 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi." (Lähde:Suomen luonnonsuojeluliitto)

"Riisin ympäristövaikutukset ovat samaa luokkaa kuin maitotuotteiden, sillä riisin viljelyssä syntyy runsaasti metaania. Ympäristövaikutusten puolesta riisiä voi verrata nautaeläinten tuotteisiin. Peruna on huomattavasti parempi valinta kuin riisi." (Lähde:Finfood)

"On huomattava, että myös riisinviljelyssä vapautuu paljon metaania - peräti 16% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Lisäksi riisi tuodaan meille Suomeen aina kaukaa. Siksi riisi kannattaakin korvata vaikkapa kotimaisilla ohra- tai spelttisuurimoilla. Perinteisen riisipuuron sijaan kannattaa kokeilla esimerkiksi kauramaitoon keitettyä ohrapuuroa." (Lähde: Ilmasto.org)

Täällä anoppilassa on sitäpaitsi käytössäni massiivinen, mahtava leivinuuni. Taidanpa siis laittaa hetkesi koneen kiinni ja ruveta leipomaan oikeita perinnepiirakoita oikealla ohrapuuro-, peruna-, porkkana- ja punajuuritäytteellä. Myös marjaröttösiä voisi kokeilla ja juuresrieskoja ja kaalipiirakkaa ja ohraleipää.. Anopilla nimittäin reseptikirjoissa löytyy!

Anopin porkkanakakku

Olen onnellinen omistaessani tavattoman vieraanvaraiset appivanhemmat. On myös masentavaa tajuta, miten paljon helpompaa elämä olisi jossain mielessä, jos eläisimme yhä ydinperhettä suuremmissa komplekseissa.

Saavuimme (minä ja lapset) tänne anoppilaan heti hiihtoloman alussa. Vaikka olen puuhannut keittiössä erilaisten ruokalajien kimpussa, paistanut leivinuunissa piirakkaa, limppua ja sämpylää, lukenut Martti Lindqvisin erinomaisen masentavaa kirjaa, Kuolemaa väkevämpi, ulkoillut lasten kanssa ja kirjoittanut jopa lapsuusmuistoja, niin olo on levännyt ja virkistynyt.

Miksi ihmeessä?

Syy on harvinaisen selkeä. Kotona perheen 1-vuotiaamme juoksee perässäni uskollisesti kuin pieni perävaunu, elefantin poikanen tai parhaimmillaan pussiin pyrkivä kengurunpoika.
Leluja hänellä toki on, mutta jostain syystä hänen olonsa on turvallinen vain, jos istun siinä vieressä leikkimässä tai sitten otan hänet viereeni keittiötöihin porkkanoita pilkkomaan tai tiskiharjaa pyörittämään. Meillä on jopa kaksi tietokonetta vierekkäin sitä varten, että voin välillä katsoa sähköpostit, kun hän katsoo vieressä pikkukakkosta omalta näytöltään.

Täällä 1-vuotias sensijaan kulkee ihmiseltä toiselle, pyörii yleisessä tekemisen virrassa ja puuhastelee omiaan milloin kenenkin aikuisen polviparin vieressä.

Tietysti isovanhemmat mielellään myös lukevat hänelle ja joku käy häntä kerran päivässä ulkoiluttamassa ja samalla reissulla nukuttamassa rattaisiin, mutta kotimeininkiin verraten se on pientä.

Suitsutan toisessa blogissani työssäkäyviä äitejä yhteiskunnan sankareina. Tietysti myös kotiäidit ovat sankareita, kun jaksavat aamusta iltaan olla pienten lastensa ainoina laumanmuodostajina. Itselleni se kyllä meinaa välillä käydä ylivoimaiseksi. Siis kotioloissa. Ei täällä anoppilassa, johon jäisin vaikka loppuelämäkseni, jos se vain minusta olisi kiinni.

Kaverini kaali

Naureskelin tuossa toissapäivänä, että tämän vegaanivuoden jälkeen voisin helposti tehdä keittokirjan otsikolla Penninvenyttäjän parhaat tai Näillä selviät pula-ajasta.

Ennen tietoista keskittymistä kotimaisiin kasviksiin en esimerkiksi osannut tehdä kaalista juuri muuta kuin kaali-jauhelihakeittoa tai kaalipiirakkaa ja niinpä kotiin ostettu kaalinkerä sai usein rauhassa kerätä reilun satsin homeitiöitä pintaansa ennen kuin lopulta ryhdistäydyin sen käyttämään.

Nyt sensijaan kaalia kuluu sellaista vauhtia, että pari kertaa viikossa saa olla lähikaupassa uutta kerää ostamassa. Kiitos siitä kuuluu mm. keksinnölle, että kaalia voi käyttää wokkiruuan pohjana, kun sen suikaloi aivan ohueksi esim. juustohöylällä.

Kaalista saa myös hyvän intialaistyyppisen chutneyn kun sen kaveriksi laittaa pataan reippaasti makeita aineksia kuten omenaa ja luumua sekä tietysti perunaa, porkkanaa, etikkaa, suolaa ja mausteita.

Siis kaalin kimppuun!

Kanttarelleja vai Devitolia sekä vähän kehitysapukritiikkiä

Päätin sisällyttää vegaanidieettiini tästä päivästä lähtien kalan. Olen siis katolisen ja ortodoksisen kirkon määrittämällä virallisella paastoruualla, ei maitotuotteita tai lihaa, mutta kalaa "luostarilammikosta" sekä kaikenlaisia kasveja. Miksi näin? Vastaus liittyy lähiruokaideologiaan, joka puolestaan taas sai yllättävää nostetta yllättävästä suunnasta.

Luin kirjan köyhyyden aiheuttamasta nälänhädästä ja sen torjumisesta.

12 myyttiä maailman nälästä on Yhdysvalloissa alunperin 1979 julkaistu kirja, josta on kolmessakymmenessä vuodessa tullut lukemattomille kielille käännetty klassikko. Sen keskeinen väite on, että nälänhädässä ei ole ensisijassa kyse ruuan vaan yksilöiden päätäntävallan (demokratian) puutteesta. Kirjasta löytyy referaatti kepan sivulta sekä sitä sivuava erinomainen artikkeli mm. maailma.net sivustolta.

En käsittele mainostamaani kirjaa tässä sen kummemmin, vaan hyppään suoraan yhteen nälkäongelman osatekijään. Kuten moni tietää, aliravitsemuksessa ei aina ole kyse liian pienestä energian saannista vaan pulaa voi olla tietyistä välttämättömistä ravintoaineista, kuten proteiinista tai A-vitamiinista. Kehitysmaissa pulaa on usein näistä molemmista, joista jälkimmäisen puute on yleisin sokeuden syy maailmassa (250.000 sokeaa lasta joka vuosi).

Surullisinta tässä neljännesmiljoonassa sokeassa lapsessa on se, että monilla A-vitaminiinpuutteen riivamilla alueilla ongelma ei kuitenkaan johdu pohjimmiltaan köyhyydestä, niin kuin väitetään, vaan on ruokakulttuuriin liittyvä.

Toisinsanoen, A-vitamiinia kyllä olisi, mutta sitä ei hyödynnetä, koska köyhät ihmiset näillä alueilla ovat tottuneet syömään yksipuolisesti riisiä tai maissia, joissa A-vitamiinia ei ole. Toiveet A-vitamiinintarpeen tyydyttämiseen kohdistetaan eläinkunnan tuotteisiin, kuten maitoon ja lihaan, joita köyhyyden vuoksi ei ole varaa hankkia. Näin kuvitellaan sokeuden syyksi köyhyyttä, vaikka todellisuudessa kaikkialla ympärillä pukkaa maasta syömäkelpoista vihreää kasvia, joka olisi luonnostaan pullollaan A-vitamiinin esiastetta karoteenia. Täytyisi vain täyttää vasut ilmaisilla, vihreillä luonnonkasveilla, heittää ne pataan riisin sekaan ja kas kummaa, lapset saisivat pitää näkönsä. Miksi näin ei käy ja mikä on syynä mokomaan ruokakulttuurin vinoutumiseen?

En ole kehitysmaatutkija tai antropologi, enkä rupea tässä arvailemaan ruokakulttuurikysymykseen koskien kolmatta maailmaa. Sen sijaan hyppään käsittelemään meille läheisempää aihetta, aliravitsemusta Suomessa.

Ennen sotia Suomessa kärsittiin yleisesti D-vitamiinin puutteesta, joka eräiden arvioiden mukaan aiheutti 44-80 prosentille lapsista riisitaudin. Riisitauti ei ole mikään mukava tauti, se pehmentää luut, aiheuttaa kasvuhäiriöitä, surkastuneita lihaksia ja voi pikkuvauvoille johtaa pahimmillaan kuolettaviin kouristuksiin. Jos meiltä puuttuisi hyvinvointiyhteiskunta ja täällä asuisi erittäin köyhiä ihmisiä ikkunattomissa hökkeleissään, on hyvin todennäköistä, että riisitautia esiintyisi yhä runsain mitoin.

Yleinen hokema on, että suomalaisten D-vitamiinin puute johtuu vähäisestä auringonvalosta, joka taas on ennen kaikkea seurausta pohjoisesta sijainnistamme. Riisitautia onkin perinteisesti torjuttu täällä kalanmaksaöljyllä sekä synteettisillä D-vitamiinivalmisteilla, mikä on tietysti hyvä vaihtoehto riisitaudille. Viime vuosista lähtien D-vitamiinia on myös kansanterveyden nimissä, lisätty suomalaisten yleisesti käyttämiin elintarvikkeisiin, margariineihin ja maitoon.

Minua kiinnostaa kuitenkin, onko ravintolisän käyttäminen tai elintarvikkeen rikastaminen ainoa tai edes paras vaihtoehto ja onko riisitaudin todellinen syy ilmastossa, johon emme voi vaikuttaa vai olisiko meidänkin tapauksessamme syynä aliravitsemukseen vinoutunut ruokakulttuuri?

D-vitamiinin saantisuositus on 5-10 mikrogrammaa vuorokaudessa. Eniten D-vitamiinia sisältävä metsäsienemme on kanttarelli, jossa D-vitamiinia on 12,8 mikrogrammaa/100 g. Keskikokoinen kanttarelli painaa 40 g, joten jo kahden keskikokoisen yksilön syöminen riittäisi kattamaan päivittäisen D-vitamiinin tarpeen.

Kanttarelleja tai muitakaan metsäsieniä ei kuitenkaan ole tarjolla ympäri vuoden, mutta useimpia kaloja on. Kalojen D-vitamiinipitoisuus vaihtelee lajeittain, yksilöittäin ja pyyntipaikan mukaan. Seuraavat ovat esimerkkejä mahdollisista (todennäköisistä) D-vitamiinipitoisuuksista: Ahven 8 ug/100g, särki 10 ug/100 g, hauki 3 ug/100g, kuha 24ug/100g, silakka 17ug/100g, lahna 14ug/100g, muikku 13ug/100g, ankerias 25 ug/100g ja lohi 4ug/100g (lähde:fineli).

Auringon D-vitamiinia tuottavat säteet eivät ulotu talvikuukausina tänne maapallon pohjoisreunalle. Kalaa on kuitenkin saatavilla ympäri vuoden ja sienisato kypsyy sopivasti syksyksi, jolloin olisi sopiva hetki vetää D-vitamiinivarastot täyteen. Jostain syystä kuitenkin juuri sinet ja kala ovat sellaisia ruokia, joita moni suomalainen suorastaan hysteerisesti karttaa ja mielestäni tämä, ei aurinko, tuottaa meille ongelman nimeltä D-vitamiinin puutos.

Kyse on siis aivan samasta ilmiöstä, joka kolmansissa maissa johtaa lasten sokeutumiseen. Täällä modernin teknologian selättämä riisitauti, siellä köyhyyden ylläpitämä sokeus. Molemmissa paikoissa syvä ymmärryksen puute sitä, miten ongelma olisi kaikkein yksinkertaisinta ja halvinta selättää. Luonnollinen, ilmainen lähiruoka, jota voisi omin käsin tai hyvin yksinkertaisilla välineillä (mato-onki) itse kerätä.

Lopuksi esitän kysymyksen:

Mitä jos jokin hirvittävä luonnonmullistus sinkoaisi koko pohjolan takaisin sotia edeltäneeseen elintasoon ja D-vitamiinivalmisteesta tulisi kallis ylellisyystuote, johon vain rikkailla olisi varaa.

Toivoisitko silloin, että apuun rientävät rikkaat etelän maat toisivat meille:

A) Kalanmaksaöljypulloja, joita vääräsääriset lapset jonottaisivat Unicefin telttojen edustoilla.
B) GMO rukiinsiementä, johon olisi lisätty D-vitamiinia tuottavan bakteerin geenipätkä.
C) Tietoa ja valistusta omissa järvissämme ja metsissämme uinuvista erinomaisen runsaista D-vitamiinilähteistä.

Rits sanoo suoni

Eksyin tänään lukemaan Helsingin kunnanvaltuustossa istuvan perussuomalaisten Jussi Halla-ahon blogia. Linkki kyseiselle sivulle löytyi Vihreän Langan blogista, jossa toimittaja Elina Hirvonen pohti ilmiötä nimeltä homoseksuaalisuus Afrikassa. Yleisesti ottaen voi sanoa, että ei hyvin mene homoilla Afrikan mantereella. Useissa maissa homoilusta on tarjolla pitkiä vankeustuomioita, eräissä maissa raipan iskuja tai jopa kuolemanrangaistus.

Olisi tietysti pitänyt alkaa miettiä ihmisoikeuskysymyksiä, mutta sen sijaan löysin itsenii ajattelemasta, että miten ne homoseksuaalit Nigeriassa, Keniassa, Sudanissa, Tansaniassa jne. uskaltavat toteuttaa itseään. Kuinka pakottava onkaan seksuaalisuuden tarve ihmisessä, jos sitä uskaltaa toteuttaa kuoleman tai 14 vankeusvuoden uhalla?

Sitten keksin verrata seksuaalisuutta syömiseen.

Mieheni opiskelee lääketiedettä ja kertoo aina innokkaasti, mitä milloinkin on tullut opittua. Syksyllä heillä oli opetuksessa ruumiinavauksia ja olin juuri hämmentämässä paistinpannulla jauhelihalönttiä, joka punaisenruskeana tirisi omassa keltaisessa rasvassaan, kun hän alkoi kertoa mitä sinä päivänä oli tullut opittua.

Hän kuvaili elävästi infarktiin kuollutta potilasta, jonka valtimosuonet sydämen ympärillä olivat niin paksulti keltaisen rasvan täyttämät, että vain kaikkein kapein silmäneula olisi mahtunut lävitse. Kaikkein mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, mieheni kertoi, että kun tällaisen suonen otti käteensä, se murtui ritsahtaen kuin kuiva oksa tai sokerikeksi.

Rits sanoo suoni.

Tämä elävä kertomus ateroskleroosista (valtimonkovettumatauti) yhdistettynä pannulla tirisevään eläinrasvaan oli yksi niitä hetkiä, jotka jäivät itämään mieleeni ja kypsyivät lopulta päätökseksi elää vuosi ilman eläinrasvaa. Muita syitä olivat tietysti minussa liian pitkään hiljaista talviunta nukkunut eläinaktivisti sekä liiallisesta joutilaisuudesta kertova ekohöperöys.

Mutta takaisin eläinrasvaan. Jokainen suomalainenhan tietää (ilman lääketiedettä opiskelevaa puolisoakin), että runsas tyydyttyneen rasvan nauttiminen on yhteydessä sydänsairauksiin ja ennenaikaiseen kuolemaan. Kuitenkin makkara maistuu ja vain harva malttaa terveyssyistä muuttaa ruokailutapojaan.

Rits sanoo suoni.

Aivan kaikki eivät tosin tiedä sitä, että myös liiallinen sokerin ja hiilihydraatin syönti kerää elimistöön haitallista kovaa rasvaa, sillä se osa hiilihydraateista, joita ei käytetä energiaksi, varastoituu elimistöön tyydyttyneeksi rasvaksi, eli aivan samaksi tavaraksi, mitä makkara on pullollaan. Siis hyvästi karkkipussit tai:

Rits sanoo suoni.

Näiden ajatusten myötä minun ei ollutkaan enää vaikea samaistua Afrikan homoihin. Olinhan itse toiminut aivan vastaavalla tavalla. Leikkinyt ennenaikaisella kuolemalla. Ahminut suklaajäätelöä ja irtokarkkeja, popsinut tirisevää makkaraa ja lihapullia, höylännyt kunnioitettavia juustopinoja leivälle toisensa jälkeen, nautiskellut kermasta ja voista pyöräytetyistä leivonnaista.

Rits sanoo suoni.

Eläinrasvojen popsimiseen pätee varmaan sama psykologia kuin mihin tahansa kiellettyyn, josta ei jää heti välittömästi kiinni. Kun ajaa ensimmäistä kertaa ilman lippua ratikassa on kauhean hermostunut olo (vastaavasti, kun popsii ensimmäisen makkaran heti sen jälkeen kun on lukenut sen terveyshaitoista). Mutta kun on ajanut pummilla riittävän monta kertaa (tai ahminut lihaa lapsesta asti) siihen turtuu eikä enää edes muista vilkuilla tarkastajia. Sitten kerran rysähtää 80 euron tarkastusmaksu (tai sydäninfarkti) ja vähän aikaa muistaa pitää matkalippua taskussa (salaatit maistuvat ja lauantaimakkara vaihtuu kalkkunaleikkeeseen). Mutta jos on kovapäistä sorttia ja ehtinyt jo riittävän pitkältä ajalta oppia, miten kätevää ilman lippua matkustaminen on, ei tarkastusmaksun pelote pysy kauan mielessä ja kas vaan, sitä matkustaa taas pummilla (ja makkara maistuu viimeistään infarktista seuraavana kesänä), kunnes:

Rits sanoo suoni.

Niinpä niin, ihmisparka. Uskon vilpittömästi, että yhteiskunta tekisi meille ison palveluksen, jos kaikkea eläinperäistä ruokaa alettaisiin verottaa oikein tuntuvalla terveys/ympäristöverolla. Näin lihasta, juustosta ynnä muusta tulisi taas ylellisyystuotteita, joita syötäisiin juhlaruokana ei päivittäin miltei jokaiseen suupalaan ujutettuna. Vähäisesti syötynä se tuskin haittaisi meidän terveyttämme, ei olisi nykyisenkaltainen ympäristötuholainen eikä sitä tarvitsisi tuottaa epäeettisesti tehomaatalouden keinoin vaan lakisääteisesti luomu-standardilla.

Mutta ennen kuin vihreät ovat vallanneet koko eduskunnan ja tällaisista asioista päästään edes keskustelemaan, ei auta muu, kuin jatkaa useimpien kohdalla toivotonta terveysvalistusta:

Rits sanoo suoni.

ps. jos pidit tekstin rakenteesta, käy lukemassa täältä, sen kirjallinen esikuva, joka on koskettava tilitys Gazan pommituksista

Unohda maito - muista nokkonen!

Matkustin tänään bussissa ja huomasin penkkien selkänojiin liimattuja mainostarroja, joissa luki: "Muista maito - muistat itseäsi". Mainosten sisältö oli tuttua tavaraa, maitoa tarvitaan luiden hyvinvointiin, maitoa tarvitaan osteoporoosin ehkäisyyn, maitoa tarvitaan kahvissa jne..

Yllätyin, kun huomasin, että kampanjan rahoituksen takana oli EU ja Suomen valtio. Eli vähän niinkuin jenkeissä Bushin hallinto, joka tuki mittavasti autoteollisuutta verodollareilla samaan aikaan, kun muualla maailmassa yritettiin saada aikaan sopimuksia päästörajoituksista, niinpä niin..

Kotona huomasin, että muista maito -kampanjalla on myös kotisivut. Iloinen yllätys oli se, että jopa näiltä maitoa lobbaavilta sivuilta löytyi maininta myös kalsiumia sisältävistä kasviksista. Sivuilla oli myös testi omasta kalsiuminsaannista, täytin sen (rehellisesti ilman yhtän maitovalmistetta) ja iloni oli suunnaton, kun tulokseksi tuli riittävä kalsiuminsaanti.

Eli ähäkutti maitolobbarit, kyllä kalsiumin saa pidettyä kunnossa ilman maitoakin, jos vaan on pakastin täynnä takapihalta kerättyä nokkosta! Sen kunniaksi laitankin tuonne päivän resepti-kohtaan uuden nokkosreseptini, josta jopa 50 täyttänyt miespuolinen sukulaiseni piti, oho..