Älkää murehtiko siitä mitä söisitte..

Aina välillä näiden ruoka-asioiden ympärillä pyöriminen herättää minussa voimakkaan tunteen siitä, että oma elämänvoima pitäisi oikeastaan käyttää johonkin muuhun. Että ei pitäisi niin kauheasti miettiä sitä, mitä nyt söisi ja mitä voi syödä ja mikä on eettistä.

Sitten onnekkaasti nämä pohdinnat keskeytyvät johonkin järkyttävää uutiseen, kuten kevättalvella tähän todella pienelle mediahuomiolle jääneeseen uutiseen sikojen kalttaamisesta (keittämisestä) elävältä täällä Suomessa

ja nyt aktivistien kuvamateriaaliin A-talk:ssa paksussa liejussa makaavista, kuoliaaksi purruista sioista.

Näistä muistui myös mieleen vanhat lihateknologian luennot (pakollisia perusopintoja kaikille elintarvikealan opiskelijoille) yliopistolla. Siellä professori piti kovaa meteliä siitä, että tuotantoeläimiä ei voida kohdella huonosti jo siitäkään syystä, että stressi heikentää lihan laatua. Tästä on tehty kaksi hienoa nimitystäkin, sioilla puhutaan stressin yhteydessä PSE-lihasta, joka on vaaleaa, pehmeää ja vetistä lihaa. Naudoilla stressi tuottaa tervalihaa, joka on nimensä mukaisesti kovaa, kuivaa ja helposti pilaantuvaa.

PSE-lihan synnystä voi lukea vaikkapa Lihakeskusliiton lehdestä. Kyseessä on voimakas stressireaktio, jonka seurauksena sian energia-aineenvaihdunta muuttuu anaerobiseksi, jolloin maitohappoa syntyy lihaksiin erittäin paljon ja lihasten pH laskee, mikä rikkoo lihaksen normaaleita tukirakenteita teurastuksen jälkeen ja aikaansaa tätä epämiellytävää vetistä lihaa.

Muistaakseni A-talkin ohjelmassa sanottiin, että 15% sikatiloista saa eläinlääkärien tarkastuksessa huomautuksen puuttellisista oloista. No PSE-mittarilla mitaten vakavasti stressaantuneiden eläinten määrä on 5-7%. Tosin PSE:n syntyyn vaikuttaa käsittääkseni eniten sian elämän aivan viimeiset metrit (olosuhteet teurastamolla hetkeä ennen tainnutusta), joten tuo 5-7% lienee niitä, jotka ovat kiljuneet lihaksensa maitohapoille teurasjonossa (tai kalttauskattilassa).

Lihakeskusliiton lehdessä hauskasti todettiin myös, että "1990-luvun alussa jalostuksella saatiin sikojen stressiherkkyyttä aiheuttavia tekijöitä poistettua suomalaisesta sikakannasta. Lisäksi sian käsittelyä teurastamoissa parannettiin". Ts. jalostettiin elukat sietämään paremmin stressiä, niin ei tarvitse muuttaa toimintatapoja niin paljon, mikä on kieltämättä aika kätevää...

En aina jaksa ymmärtää niitä ääniä, jotka tuntuvat ajattelevan, että jos eläimiä kohdeltaisiin hyvin, se olisi jotenkin pois ihmisiltä. Vähän sama argumentti kuin se, että ei tänne voida ottaa sota- ja kriisialueilta akuutissa hengenvaarassa olevia ihmisiä pakolaisiksi, koska meillä on täällä omiakin työttömiä ja syrjäytyneitä.

Jukka Kemppinen, oikeustieteen professori kirjoitti muuten omassa blogissaan ihan osuvan vastalauseen vegaanien teeseille eläinten oikeuksista. Hänen mielestään kun eläimillä ei ole oikeuksia (tämä lienee nyt jotain käsitteiden kanssa pelaamista), koska eläimet eivät ole oikeushenkilöitä tai kykene muutenkaan oikeuksiaan ajamaan, vahingonkorvauksia vaatimaan jne.. Sensijaan Kemppinen puolusti ajatusta, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan, nimittäin velvollisuus kohdella eläimiä hyvin. Tähän minäkin yhdyn. Eläinten rinnastaminen ihmisiin (ja päinvastoin) kun sahaa vain eläintensuojelun omaa oksaa. Eiväthän eläimet nimittäin pittaa vähääkään toisten lajien oikeuksista (tainnutukseen ennen kuolemaa, stressittömään loppuun tai lajityypilliseen elämään). En ole eläintutkija, mutta käsittääkseni eläimiä yleensä kiinnostaa lähinnä oman lajin etujen ajaminen ja juuri tämän soisin olevan erilaista meissä ihmisissä.

Vaan voipa olla, ettei näistäkään asioista tarvitse enää kauaa saivarrella, kun ihmiset oppivat tyydytämään lihanhimonsa ilman, että täytyisi tehdä kompromisseja eläinten hyvinvoinnin tai ympäristön saastumisen suhteen. Timesin mukaan hollantilaiset onnistuivat rakentamaan laboratoriossa sianlihaa elävän sian soluista. Hienoa Hollanti! Vaan eipä taida ehtiä teknoliha sarjatuotantoon vielä näille joulukinkkumarkkinoille.

Vielä loppuun pieni tarina niille, jotka ajattelevat, että veganismi liittyy yksinomaan luonnosta, maaseudusta, elämästä ja kuolemasta vieraantuneiden (nuorten naisten) sielunelämään.

Mummoni, maatalossa syntynyt ja kasvanut kieltäytyi koko elämänsä ajan syömästä kanaa, koska oli lapsena nähnyt päättöminä pitkin kanatarhaa lentäviä kanoja (tarinan mukaan hänen lemmikkikanansa oli jopa onnistunut lentämään pikkuemäntänsä syliin pään jo lojuessa sahanpuruilla). Sikaa ja nautaa mummo sen sijaan popsi kuolemaansa asti todennäköisesti siksi, että näiden eläinten teurastaminen oli pidetty lapsilta piilossa (tai sitten vain siksi, ettei isojen eläiten kuoliaaksi sohiminen herättänyt hänessä yhtälaisia tunteita).

On hienoa, että mm.animalia ja vegaani-liitto pitävät esillä sikojen ja muiden eläinten asiaa niin, ettei omantunnon herääminen perustu nykyaikana enää siihen sattuuko lapsena istumaan väärässä paikassa väärään aikaan ja näkemään jotain sellaista, mitä aikuiset (ja muut auktoriteetit) mieluiten pitäisivät katseilta piilossa.

Jouluiloa tasapuolisesti kaikille ministeri Anttilaa ja sianlihan imagokampanjaa unohtamatta!

Kerjäläinen, nunna ja statussymbolit

Törmäsin illalla keskustassa ruokakaupassa kahteen kerjäläiseen. He olivat päivän työnsä tehneet ja oli tullut aika koota kolikot ja ostaa se, mitä niillä saa. Kerjäläiset olivat jakaneet ostoksensa kahteen osioon. Ensimmäisen osion ruuat olivat välttämättömyyksiä: neljä ranskanleipää, iso pussi perunoita, jotain muita vihanneksia ja lämmintä lihaa kaupan grillistä. Seuraavassa osiossa oli vain kaksi tuotetta: iso pullo keltaista limsaa ja monikkopakkaus pieniä, makeita, lapsiin vetoavin kuvin koristeltuja jugurtteja.

Lopullisen ostopäätöksen limsapullon ja jälkiruokien osalta kerjäläiset tekivät vasta, kun ensimmäiset oli maksettu (valtavasta kolikkovuoresta, joka koostui etupäässä viisisenttisistä) ja varmistui, että raha "turhuuksiinkin" riitti.

Niin, tästäpä taas muistin, että ruoka on ja pysyy vatsan täytteen lisäksi statussymbolina, kulttuurisena työkaluna, sosiaalisena ulottuvuutena, identiteetin rakennuspalikkana, kommunikointikanavana jne. Eikä asiaan näyttäisi edes vaikuttavan se, onko sattunut syntymään Romanian kerjäläiseksi, vai Suomen hyvätuloiseksi (vaikka toki kerjäläisillä rahaa näihin satussymboleihin onkin paljon vähemmän).

Itse muistan jossain vaiheessa tätä vegeprojektiani turhautuneeni perusteellisesti sellaiseen ajatukseen, että mitä jos muutaman nopeasti kypsytetyn kalan/kananmunan/siipikarjan tai jopa possunsiivun popsiminen pari kertaa viikossa olisikin kokonaisuutena ekologisempaa (helppoudesta puhumattakaan) kuin papukattiloiden tuntien keittely ja vielä keitettyjen papujen jatkojalostaminen sähkökoneilla tai jopa uunissa. Suurin osa pavuista kun tulee vielä ulkomailta ja koska niiden proteiini on vaikeammin sulavaa, täytyy niitä syödä määrällisesti enemmän kuin eläinproteiineja.

Vegaaniliiton sivuilta löysin loistavan artikkelin tähän liittyen. Sen mukaan on tosiaan niin, että soijapavun energiakertymä (kiloa kohden) on suurempi kuin silakan tai lehmänmaidon ja tämä korkeampi energiakertymä johtuu nimenomaan pitkästä keittoajasta. Samassa artikkelissa kerrottiin myös että luonnonmarjojen energiakertymä ylittää jopa naudanpaistin ja kasvihuonetomaatit, jos niitä käydään hakemassa vaikka vain 20 kilometrin päästä kotoa henkilöautolla!

MTT:n luonnonvarapuntarista luin myös, että "Teollisesti valmistetuissa valmisruoissa päästään usein parempaan raaka-aineiden ja energian käytön tehokkuuteen kuin kotiruoan valmistuksessa." Eli samantien voisi lopettaa myös näiden työläiden vegereseptien rustaaminen ja suositella lukijoille atrian porkkanalaatikkoa ja gogreenin sojanakkoja lähikaupasta.

Yksi tapa ekoilla olisi sekin, että söisi vain halvinta ranskanleipää ja makkaraa (plus dyykkaisi roskiksesta ja keräisi tienvarsilta) ja laittaisi jokaisen luomukvinoasta ym. viherpestystä statusruuasta säästyneen killingin ikimetsien suojelemiseen.

Toisaalta voisi myös valita elävän ravinnon, jossa ei olisi kypsentämiseen liittyvää energiahukkaa, eikä eläinperäisiä raaka-aineita, mutta huoooh, se taas olisi kokonainen elämäntapa, ja kuka ihme rupeaa elävälle ravinnolle vain siksi, että voisi vähän enemmän keventää CO2-kuormaansa.

Kaikkein helpointa ja ekologisinta olisi tietysti laihduttaa itsensä BMI 19 ja pysyä siinä elämänsä loppuun. Voisi myös välttää kaikkea turhaa kuntourheilua, niin ei tarvitsisi syödä sitäkään vähää, mitä enemmän liikkuvan laiheliinin. Mutta kuten sanottu, en usko, että edes mikään näistä ylläkuvatuista "hulluuksista" muuttaisi sitä tosiasiaa, että me maksamme ruokaa ostaessamme aina myös jostain muusta kuin riittävästä ravitsemuksesta.

Viimeisin kirja, jonka luin, oli muuten kahden ortodoksin (joista toinen on vasemmistopoliitikko) keskustelukirja, Suvi-Anne Siimes & Nunna Kristoduli: Taivas alkaa maasta. Kirjeitä. Minerva.

Pidin kirjasta ja poimin siitä omaan muistikirjaani monia osuvia lauseita kahden erilaisen naisen ajattelusta. Yhden ajatustenvaihdon haluan leikata myös tänne, kyse oli tietysti ekovalinnoista. Niistä poliitikon repla oli varsin perinteinen, mutta nunnan vastaus siihen oli jotenkin mukavan fanaattinen, olkaapa hyvät:

Suvi-Anne: Energiankulutus ei voi enää kokoajan kasvaa. Myös tavarataivaan rajat tulevat vastaan. Siksi aika pitää tulevaisuudessa käyttää johonkin muuhun kuin jatkuvaan kuluttamiseen.

Nunna Kristoduli: Pyhä Isak Niniveläinen 600-luvulta sanoo, että "himot ovat maailman käyttövoima. Himoja ovat rikkauden rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, ruumiin lihottaminen, kunnian rakastaminen, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallan huuma, hienostelu, ihmissuosio.. Missä näiden eteneminen vaimenee, siellä maailma pysähtyy ja sen järjestys hiipuu siinä määrin kuin nämä hiljenevät." Nyt olosuhteiden pakosta (ekoasiat) tälle himovetoiselle systeemille on keksittävä vaihtoehto. Siinäpä ihmiskunnalla on tekemistä. Jollei uutta suhtautumistapaa ja perustavasti erilaista asennetta kyetä kehittämään, pelkään pahoin, että ainoaksi "vaihtoehdoksi" jää verinen kilpailu resursseista. Tästä toimintamallista ihmiskunnalla on kyllä liiaksikin kokemusta.

Nunna Kristodulista saisi ehkä hyvinkin uuden Pentti Linkolan jos hänen intresseissään olisi ruveta tuomiopäivän pasuunaksi kulutusyhteiskunnalle. Jään uteliaana odottamaan ortodoksikirkon seuraavaa tempausta Isä Mitron politiikkaan lähdön jälkeen.

Kannanotto älä osta mitään päivän kunniaksi

Koska Luontoliitto viettää tänään älä osta mitään päivää, ajattelin postata pitkästä aikaa omankin kannanottoni asian tiimoilta.

Muistan itse jo köyhänä opiskelijana, vuosia ennen minkäänlaista ekoherätystä ajatelleeni, että minulla on varaa ostaa kaikkea, mitä tarvitsen. Samaa mieltä olen edelleen, tuloista riippumatta. Että jokaisella ihmisellä tällä maapallolla tulisi olla mahdollisuus ostaa kaikki tarpeellinen, ei vähempää, eikä myöskään enempää.

Vihreä Lanka tarttui tämän päivän numerossaan aiheeseen, josta moni on jo kommentoinut verkossa, eli siihen, että Ruotsin Kansanterveyslaitoksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu jopa 40 prosenttia ruokakuluista. En harmikseni jaksanut selata alkuperäistutkimusta kouluruotsipohjaltani, mutta sen käsityksen sain, että tässä turhakkeilla tarkoitettiin etupäässä ravintoköyhiä jälkiruokia, snäksejä, virvoitusjuomia ym. Mahtoikohan alkoholi olla laskettuna mukaan?

No, sen toteamiseen ei ehkä tarvita tieteellistä tutkimusta, että suuri enemmistö laittaa ruokakaupassa mieluummin rahaansa erilaisiin epäterveellisiin heräteostoksiin, kuin luomuun, lähiruokaan ja muuhun kestävään kehitykseen.

Kerran, kun eräs hyvätuloinen tuttavani selitti (olimme juuri keskustelleet luomusta ja lähiruuasta) valitsevansa kaupassa aina hintaryhmän halvimman vaihtoehdon, koska kauppalasku on muutenkin niin järjettömän suuri, sain vain vaivoin hillittyä itseni kysymyästä, että maksaako siinä kauppalaskussa niin paljon lasten muovikääreisiin pakatut sokeri-lisäaine-maitovanukkaat iloisin eläinhahmoin kuvitettuina vai perjantai-illaksi ostettu merkki-herkkujäätelö vai kenties ulkomainen laatuolut vai ehkä vain iso pussillinen espanjalaisia tomaatteja tammikuussa.

No joo, pitäisi tietysti päästä yli tästä yksittäisten ihmisten ja kulutusvalintojen syyttämisestä ja syyllistämisestä ja astua askel eteenpäin siinä, että mitä voisin itse tehdä lisää, että luomun ja lähiruuan valitseminen tulisi keskiverto jauhelihatavikselle edes vähän houkuttelevammaksi.

Viime viikonloppuna minulla oli muuten ilo viedä joukko keski-eurooppalaisia tuttavia suomalaiselle luomutilalle ruokaostoksille. Kokemus oli heille toivottavasti paremmin mieleenjäävä kuin joku perusvisiitti jossain espan souvenier-shopissa. Näkyivät ostavan ennakkoluulottomasti hampunsiemeniä, härkäpapuja ja punaherukkamehua. Täytyypä joskus soittaa perään, ja kysyä, millaisen reseptin ruokaa rakastava italialaismies on mahtanut kehittää meidän kotoisista aineksistamme.

Sitä odotellessa vinkiksi kaikille joululeipureille: Laittakaa porkkanalaatikkoon riisin sijaan ohraa ja munien ja kerman sijaan vaikka kaurakermaa ja soijajauhoja. Kokeilin viikko sitten ja hyvää tuli! Myös pipareita kokeilin ilman munia ja täysjyvävehnäjauhoilla. Hyviä tuli niistäkin, tosin sen verran tarttuvampaa oli taikina, että perheen 8-vuotias ei yksin selviytynyt kaulitsemisosuudesta. Lopputulos kuitenkin palkitsi, sillä minusta vahva viljan maku sopi hyvin yhteen vahvojen joulumausteiden kanssa!

Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön

Käppäilin viime viikolla Helsingin kaupungin ruusutarhan ohitse ja huomasin, että ruusunmarjakausi on edelleen voimissan. Nypin innoissani erimuotoisia ruusunmarjoja taskut täyteen ja rupesin kotona aukomaan niitä. Hoh hoijaa. Ruusunmarjojen perkaaminen on sen verran puuduttavaa hommaa, että siinä on lähes pakko ruveta innovatiiviseksi.

Ja niin kävi, että lopetin siementen kaivelemisen marjakuppien sisältä ja laitoin sen sijaan kertaalleen halkaistut marjat hyötykasvikuivuriin. Annoin kuivurin hurista yön yli ja aamulla kippasin kuivuneet marjat tehosekoittimeen, jonka leikkuuterät ovat jo onnellisesti hieman tylsistyneet.

Terät tekivät sen mitä toivoinkin, hakkasivat siemenet ulos kuivista marjoista, jonka jälkeen marjat ja siemenet oli todella helppo perata (siis erotella toisistaan). Laitoin kuivat marjanpuolikkaat takaisin tehosekoittimeen ja sadattelin mielessäni, etten vieläkään ole ostanut sitä sähköistä kahvimyllyä, jolla olisin saanut marjanpuolikkaani nätiksi jauheeksi, mutta ihan kelpo hiutaleita tästäkin prosessista syntyi. Otin tuotoksistani jopa kuvia, mutta niin energinen en vielä ole, että saisin kuvat julkaistua tälle sivulle :)

Mikä tämän tekstin merkitys siis oli? Todistaa, että lähiruokakokkaus on pohjimmiltaan suurta välineurheilua? No ei, vaan ruusunmarja on jäänyt kummittelemaan mieleeni todella pahoin laiminlyötynä lähiruokana siitä lähtien, kun kerran näin puliukon keräämässä ruusunmarjoja suureen alepan muovikassiin kaupungin puistikosta. Nostin mielessäni hattua puliukolle, joka ei halunnut jättää ilmaisia vitamiineja puskiin paleltumaan kuten 99% suomalaisista muuten tekee.

Seuraavan kerran törmäsin ruusunmarjaan elävänravinnon kurssilla, jossa opettajalla oli käytössään kaupan valmista ruusunmarjajauhetta (sitä meilläkin on käytetty mm. myslin seassa tai myslin tapaan). Kysyin opettajalta, eikö hän kerää itse ruusunmarjoja ja vastaus oli, ettei missään tapauksessa, kun niiden perkaamisessa on niin iso työ.

Lopullisesti löysin ruusunmarjat omaan ruokapöytääni pian sen jälkeen, kun jouluna 2008 sain päähäni että vuodesta 2009 pitäisi tulla jotenkin erilainen, että minun pitäisi ruveta fennovegaaniksi (missä en kylläkään ole lähestulkoonkaan onnistunut). No jokatapuksessa miettiessäni kalsiuminlähteitä uusiksi, huomasin, että nokkosen lisäksi myös ruusunmarja sisältään hirmuiset määrät kalsiumia ja sitäpaitsi satokausi ajoittuu kätevästi syksyyn, kun taas nokkosta pukkaa keväisin.

Ruusunmarjan täydelliset ravintotiedot löytyy täältä, alla muutama itseäni kiinnostava poiminta:

Tuore ruusunmarja sisältää /100g:

Kalsiumia 257 mg (sama määrä maitoa sisältää vain puolet siitä, eli 121 mg)

C-vitamiinia 1250 mg (sama määrä kuorittua appelsiina sisältää vaivaiset 51 mg

Eli ei muuta kuin muovipussi mukaan ja kaupungin puistikkoihin keräämään. Ruusunmarjoja on sikälikin hauska kerätä, että harva koira pissii niin korkealle, että ruusunmarjoja popsiessa tarvitsisi sille uhrata ajatuksta.

Ai niin, käyttövinkkejä kuivatun ruusunmarjan käyttöön otetaan innolla vastaan. Itse olen käyttänyt niitä tähän mennessä myslin seassa ja sitten myös salaatissa, siten että olen ensin antanut niiden pehmetä mausteöljyssä. Antoi kivan makean säväyksen. Toimisi varmaan myös erilaisissa sämpylä- ja piirakkataikinoissa porkkanaraasteen tapaan. Wokkiin ja ohrattoon aion myös vielä kokeilla noita öljyssä pehmitettyjä ruusunmarjanhiutaleita kunhan vaan kerkiän.

Ruokakäsityöläinen tuunaa kasviksilla

Taisi olla viime joulun alla kun kiinnitin huomiota eri medioissa vilahtelevaan neuvoon tuunata kaupan valmisruokia. Ainakin teollista porkkanalaatikkoa piti tuunata kermalla (lisätä sekaan kermaa) ennen sen laittamista oikeaan uuniin (ei siis mikroon). Tavoitteena oli kai, että ruoka jäljittelisi mahdollisimman tarkkaan kotona (isoäitien) voilla ja kermalla laittamaa joululaatikkoa.

En tuunannut porkkanalaatikkoa, koska minusta kaupan valmiseineksissä on yleensä riitävästi tyydyttynyttä rasvaa (ja suolaa) ilman kotilisäystäkin. Sen sijaan olen tuunaillut pitkin vuotta monia ruokia (itsetehtyjä ja teollisia) kasviksilla.

Yksi suosikkini on kasviskeitto (tapani on tehdä vähintään viisi litraa kerralla ja pakastaa suurin osa 2-4 annoksen rasioissa). Sitten tuunailen keittoa joka sulatuskerralla erilaisilla kasviksilla. (Kelpuutan myös kaupan valmiskasvissosekeitot, vaikkevat ne täysin vegaanisia olekaan.)

Tyypillisimpä keiton tuunareita meillä ovat erilaiset raasteet, jotka syntyvät itselle nopeasti käsiraastimella tai koko perheelle sähköisen monitoimikoneen raastinosalla. Raastan sitä, mitä jääkaapissa sattuu olemaan ja yritän sekoitella ja maustaa raasteita luovasti. Tyypillisiä raaka-aineita näin sadonkorjuuaikaan ovat porkkana, lanttu, nauris ja punajuuri. Käytän myös omenaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, parsakaalia ja erilaisia ituja (etenkin talvella, kun kohtuuhintaista tuoretta ei juuri kaupoista saa). Versot sekä paahdetut siemenet ja siemenrouheet ovat myös käytössä (olen hiljattain löytänyt hampun!). Toki myös tofua voi murskata keittojen päälle ja koristaa sen balsamiviinietikalla ja tuoreilla yrteillä maustetulla tomaattihakkeella, mutta meillä ollaan kustannussyistä pitäydytty enemmän näissä avomaajuureksissa.

Yleisesti ottaen minusta sosekeiton päälle sopii miltei kaikki, mikä sopii salaattilautasellekin tai leivän tai pitsan täytteeksi. Lisäksi jos käyttää keitonpäällyssalaateissa ja -raasteissa öljyä tai valmista salaatinkastiketta, ei itse keittoa tarvitse maustaa nimeksikään. Niille, joille suolan vähentäminen on vaikeaa, toimii myös hyvänä niksinä se, että jättää itse ruuasta suolan kokonaan pois, mutta lisää suolaa johonkin ruuan päälle ripoteltavaan ainekseen, kuten raasteeseen tai leipäkuutioihin. Jopa suolattoman leivän syöminen onnistuu ihan hyvin, jos päälle siveltävässä margariinissa (tai juustossa) on suolaa ja näin suolan kokonaissaanti jää pienemmäksi, kuin jos leivässä olisi reippaasti suolaa ja levitteessä vähän.

Jos ruokapöydässä on oman perheen ulkopuolisia syömäreitä, tapaan lisäksi tuunata vegaaniruokaa hiukan paremmin hyväksyttävään muotoon, eli ostan pöytään purkin raejuustoa tai paahdan öljyssä vaalean leivän kuutioita keiton päälle siroteltavaksi. Myös suolaa laitan tavallista enemmän, jos pöydässä on vieraita, sillä en halua, että sekasyöjät luulevat kasvisruuan olevan "mautonta", vain siksi että se on erittäin vähäsuolaista.

Otsikon termi, ruokakäsityöläinen, on muuten napattu Maaseudun tulevaisuus-lehdestä (28.8.2009) ja se on ruotsalaisia yrittäjiä palvelevan Eldrimner -järjestön keksimä. Minusta termi on sangen hieno korostaessaan eroa käsin tehdyn ja teollisen ruuan välillä (kaikki käsintehty ruokahan ei ole kotiruokaa eikä kaikki kotiruoka ole käsintehtyä!). Soisin termin rantautuvan tänne Suomeenkin, joten koetan viljellä sitä aina muistaessani.

Köyhät ja onnelliset

Mitä enemmän olen pohtinut näitä ekoasioita, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että nopein ja suorin tie kohti kevyttä hiilireppua on mahdollisimman pienet tulot.

Meillä tämä ainakin on toiminut varsin hyvin nyt kun mies on opintovapaalla ja itselläni on (kiitos vaan vihreät, ettette ole vielä onnistuneet puhumaan kansalaispalkkaa läpi!) 0-tulot.

Mutta ihan hyvin tässä oikeastaan pärjätään, miehen opintovapaakorvaus riittää kattamaan asumiskulut ja kahden lapsen lapsilisät riittää hyvin neljän hengen (luomu)kasvisruuan hankkimiseen. Ja mitä muuta loppujen lopuksi tarvitsee keskiverto länsimainen ihminen, jonka kaapit valmiiksi tursuvat vaatetta ja muuta roinaa?

No, saattaa tietysti käydä niin, että jos suunnitelmat itsen jonkinmoiseen elättämiseen näillä kirjallisilla harrasteilla eivät toteudukaan, että kipitän kiltisti työkkäriin ja alan vastaanottaa sosiaalidemokraattien lahjaa meille kaikille suomalaisille -työttömyyskorvausta..

Tulevaisuutta ihmetellessä (ja työttömän identiteettiä pakoillessa) ajattelin kirjoittaa ylös mahdollisimman paljon reseptejä sekä hoopoja tarinoita niiden syntyyn liittyen ja kysellä, olisiko joku Suomen monesta kustannustalosta innokas niitä julkaisemaan.

Kauppakeskuksen ekopäivä

Meidän lähiostarilla pidetään säännöllisesti ekopäiviä. Ajatus on kiva, mutta toteutus jää, no sanotaan vaikka latteaksi. Minusta kun ekopäivässä pitäisi olla ekohaarniskohin puettuja teinejä jakamassa "älä osta mitään" pinssejä tai vähintään ilmaista KASVIShernekeittoa ja turhien kulutushyödykkeiden rovio. Sensijaan näillä ostariekopäivillä on yleensä joku "luonnon"kosmetiikkaesittelijä markkinoimassa ökyhintaisia, pikkiriikkisiin muoviputkiloihin pakattuja kuorintavoiteita ja maakuntia ammatikseen ison (päästöhirmu)pakettiauton kanssa kiertävä kauha- ja kuppikaupustelija.

No meidän ostarin ekopäivän eduksi on kai sanottava, että oli siellä myös kierrätysinfopiste, jossa sai ihan ilmaiseksi harjoitella biojätepussin taittelua vanhoista hesareista (vinkiksi niille, jotka meidän tavoin eivät tilaa hesaria, että taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta voi käydä dyykkaamassa kierrätysbiojätepussiaineet).

Ekopäivässä oli mukana myös muutama ekoimagoaan kohottamaan pyrkivä järjestö, joista Martat joutui ensiksi hampaisiini. Marttojen eduksi on sanottava, että heidän pöydällään oli kuivattua nokkosta, hyvä martat! Marttojen keittokirjojen selaaminen sai kuitenkin nopeasti pahalle mielelle. Kun avasin satunnaisesti kirjan kohdasta leivonta ja selasin aukeaman kaikki reseptit, huomasin, että jokaikisessä niistä oli leipä- tai sämpylätaikinaa jatkettu maidolla tai jollain muulla maitotuotteella. (Varmaan hieno oivallus pula-ajan jälkeisessä Suomessa, että maitoa voi laittaa juomalasin lisäksi myös leipään, mutta nyky-Suomessa täysin turha ilmiö.)

Annoin heti marttojen edustajalle palautetta, että nykyihmisen haasteena ei enää täällä länsimaissa ole niinkään ruuan ja ravintoaineiden riittävyys vaan liiallinen energiatiheys. Monia myös huolettaa ilmaston lämpeneminen ja eläinten kohtelu ja siksi olisi hienoa nähdä myös marttojen tapaisen ison toimijan jotenkin olevan mukana kasvisruuan puolestapuhumisen talkoissa.

Kyseinen martta oli kovasti samaa mieltä kanssani ja kysyi, olenko tutustunut marttojen nettisivuihin, joissa on paljon tietoa näistä ekoasioista. Lisäksi kyseinen martta valitteli, että isoissa organisaatioissa kaikki pyörät pyörivät kovin hitaasti ja kehoitti minua olemaan näissä kasvisruoka-asioissa yhteydessä suoraan liiton päättäviin tahoihin.

Pieni yhteydenotto olisikin varmasti paikallaan, sillä vaikka marttojen sivuilla hienosti sanotaakin, että suosi kasvisruokaa ja kokeile soijarouhetta, ei marttojen laajasta nettireseptipankista näyttäisi löytyvän ensimmäistäkään soijarouheruokaohjetta. Lisäksi marttojen 3 viikon ruokalistasta kasvisruokia on kokonaista 7/36 ja kun hakusanalla kasvisruoka löytyviä nettireseptejä selaa tarkemmin, huomaa että kokonaista 18 ruokaa 73sta on täysvegaaneja (näistäkin osa lisäkkeitä, kuten grilliperunat ja perunasose). Lopuissa vajaassa 60 "kasvis"ruuassa yhdessä on käytetty naudan fileesuikaleita, muutamassa on kanalientä, monissa kananmunia tai/ja juustoa ja melkein kaikissa maitoa tai kermaa. Kokonaista 8 reseptiä löysin, joissa oli mukana vegaanin perusaineita eli siemeniä, pähkinöitä tai papuja, kokonaista yhdessä oli villivihanneksia ja yhdessä ohraa (eli suomalaisten omaa riisiä).

Eli ottakaapa kaikki vegaanit yhteyttä marttoihin, joilla on otsaa kiilottaa omaa ekoimagoaan seisoskelemalla kaikenmaailman ekopäivillä ja pitämällä sivuillaan kaikenmaailman ekohöpinöitä, kun todelliset teot aiheen puolesta jäävät laihanlaisiksi.

Satuin muuten saamaan kesälukemisikseni Toivo Rautavaaran toimittaman kirjan lihavuuden vastustamisesta. Toivo Rautavaarahan oli paitsi lihavuudenvastustamis ry:n yksi aktiivista äänenkannattajista, myös luomun, luonnonkasvien, terveellisten elintapojen ja luontoa säästävän elintavan puolestapuhuja. (Rautavaara mm. kehitti suomen kieleen sanat luontaistuote ja luonnonmukainen.)

Kiinnostava tieto tästä lihavuuskirjasta oli mm. se, että Suomesta oli tehty pian sotien jälkeen kansainvälisestikin kiinnostusta herättänyt havainto, että siviiliväestön kuolleisuus oli sotien (ja ruuan säännöstelyn loppumisen) jälkeen selvästi noussut.

"Me kaivamme hampaillamme omaa hautaamme", sanoi osuvasti eräs ko. kirjan kirjoittajista.

Näinhän se on, parempi olisi kuitenkin, jos tyytyisimme edes kaivamaan vain omaa hautaamme, emmekä veisi siinä mukanamme koko tätä yhteistä planeettaammekin.