perjantai 2. maaliskuuta 2012

Irja Askolalle ja muille ekopaastoajille

Aina pääsiäisen aikaan kirkolliset lehdet pursuavat enemmän ja vähemmän tunnettuja ihmisiä, jotka tunnustavat paastoavansa ja ainakin yrittävänsä paastota.

Raikkain näistä tunnustuksista taisi olla eräs kolumnisti, joka kertoi päättäneensä luopua paastonajaksi pullaksi ja jälkeenpäin totesi, ettei ole eläessään syönyt yhtä paljon pullaa kuin tuona kyseisenä paastonaikana.

Nyt paastoajien keulakuvaksi on päässyt itse Helsingin piispa Irja Askola. Hän, kuten niin monet muutkin puhuvat trendikkäästi ekopaastosta, joka ilmeisesti viittaa siihen, että se mikä on itseltä pois, menisi luomakunnan hyväksi. Sivulauseessa Askola puhuu myös keventämisestä, mikä taas viittaa painonhallintaan, mikä ei enää olekaan itseltä pois vaan päinvastoin jotain, mitä useimmat länsimaiset naiset (yhä useammin myös miehet) tavoittelevat kaiken aikaa.

Usein tuntuu, että näissä eko-, media-, kiire-, pulla-, karkki-, kahvi-, alkoholi- ym. paastoissa on koko paaston idea kääntynyt päälalleen. Siis (hataran teologisen tuntemiseni perusteella) paaston ideana, olisi luopua jostain, mitä yleensä haluaa eli tavalla tai toisella ruokaan kytkeytyneestä mielihyvästä. Näissä paastoiksi kutsutuissa karkki-, tupakka-, televisio- ja mässäilylakoissa ihmiset kuitenkin pyrkivät yhä voimallisemmin kohti sitä, mitä he muutenkin ruokaan liittyen haluavat, eli nykyajalle tyypillisesti hoikempaa olemusta, parempaa terveyttä, kepeämpää oloa ja mediaseksikkäämpää ruokavaliota.

Mutta ei tämän kirjoituksen tarkoituksena ollenkaan ole romuttaa paastomisen ideaa, päinvastoin. Uskonhan itsekin, että paasto voi Vanhan Testamentin Jesajan sanoin tehdä ihmeitä: "Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? (Jes 58:6)"

Hiljattain luin Suvi-Anne Siimeksen kirjaa, Kilvoitus. Kyseisessä kirjassa entinen rouva ministeri ja puoluejohtaja kertailee ortodoksien paastoamisen historiaa näin: "Pääsiäistä edeltävää suurta paastoa voitiin 500-luvun syyrialaisessa kirkossa viettää pidättäytymällä ruuasta joko viikko kerrallaan, neljän päivän jaksoissa, kolmen päivän jaksoissa, yksittäisinä päivinä tai syömällä vain iltaisin ehtoopalveluksen jälkeen. Viimeksi mainittu oli kuulemma hyvin suosittu ja sen mukaiseksi muotoutui myös islamilainen paasto."

Eräs ystäväperheeni kertoi joskus aikoinaan harrastaneensa sellaistakin paastomista, että perheen aikuiset jättivät iltaruuan väliin ja laittoivat siitä säästyvät eurot hyväntekeväisyyteen. Jättekiva!

Tällaisessa paastomisen "karvalakkiversiossa" on mielestäni monia hyviä puolia. Kun ei syödä mitään, säästyy paljon rahaa ja aikaa. Kun paastosta sen puoleen väännetään joku huovutettu muotipipo, eli aletaan taiteilla jotain uutta erikoisruokavaliota (paaston nimissä tai muuten), lopputuloksena on useimmiten, että kuluu enemmän aikaa keittiössä, kuluu enemmän rahaa kaupassa ja on paljon enemmän varausta mielessä kaikelle mikä liittyy ruokaan ja syömiseen. Pahimmillaan tietysti käy niin kuin pullakolumnistille, että koko paasto epäonnistuu, jolloin itse ruokaakin kuluu määrällisestikin enemmän.

Pirkko Jalovaara kirjoittaa paastosta kirjassaan Auta jos sinä jotakin voit, näin (hän oikeastaan lainaa erästä toista kirjaa, mutta se siitä): "paasto osoittautuu Jumalan suureksi siunaukseksi elimistölle.. monet jättävät aamiaisen syömättä, koska tuntevat itsensä hengellisesti vireämmiksi ilman aamiaista... muutamat jättivät kolmenkymmenen päivän ajaksi pois yhden päivän kolmesta ateriasta, tuloksena oli voimien uusiutuminen sekä suurempi hengellinen voima ja elämä Jumalan yhteyedessä. Miksi näin? Aterian poisjättäminen antaa kehon toiminnoille mahdollisuuden rentoutumiseen ja ruokahalu sopeutuu tähän uuteen aikatauluun helposti. Vanhetessaan ihmisen ruuan tarve vähenee. Keho vaatii vähemmän.. Tässä pitkän iän salaisuus.. kaikki ylimääräinen ruoka jää meihin turhaksi painoksi.. Vatsa on heidän jumalansa (Fil.3:18)".

Itse rakastan paastomista nykyään ja olen erinomaisesti tiedostanut, että paastoamiseen voi jäädä koukkuun ihan siinä kuin ylenpalttiseen mässäilyynkin. Ei ehkä ole kovin terveellistä sanoa (ainakaan kenellekään wannabee anorektikolle), mutta joskus luin eräästä anoreksiaa käsittelevästä artikkelista, että anoreksiassa (joka on hengenvaarallista!) keho alkaa tuottaa nälkiintymisestä mielihyvää. Toisesta anoreksia-artikkelista luin (eräs pitkänlinjan anoreksia-potilas oli siinä haastattelussa), että anorektikko voi kadottaa loppuiäksi kaiken näläntunteensa.

Oma hupipaastoiluni ei kylläkään lähtenyt ajatuksesta painonhallinnasta tai uudenlaisen mielihyvän tavoittelusta tai edes unelmasta näläntunteen lopulliseksi kadottamiseksi vaan uskontotieteen kirjasta. Tulin nimittäin Ralf Gothonin kirjasta, johdatus uskontotieteeseen (pahoittelut jos muistin nimen väärin) joskus lukeneeksi eräästä buddhalaisluostarista, jossa syötiin vain yksi ateria päivässä (muistaakseni ennen puoltapäivää).

Ajatus tällaisesta elämästä, jossa ruoka olisi osa elämää vain kerran päivässä, rupesi tavattomasti kiehtomaan minua.

(Taustaksi tähän voi sanoa, että muistan edelleen elävästi hetken, jolloin teini-iässä, kun asuin vielä vanhempieni kodissa, isäni kerran katseli jatkuvaa kulkuani jääkaapille ja takaisin ja kysyi omaan sarkastiseen tyyliinsä: "täytyykö kurkusta kokoajan valua jotain alas?")

Mutta kyllä minä luulen, että jotta paastossa (tai minun tapauksessani edes siinä, ettei jääkaapin ovi aukeilisi ihan hengityksen tahtiin) voisi onnistua, täytyy oppia myös rakastamaan nälkää, rakastamaan sitä tunnetta, kun vatsa ei ole täynnä, rakastamaan pientä heikotusta, olemaan siinäkin läsnä. Koska niin kauan, kun paastominen on joku ankea välivaihe ennen kuin taas pääsee mässäilemään, siis tunneilmastossa jotain yhtä houkuttelevaa kuin lentokentän aulassa istuminen ennen kivaa lomamatkaa, niin paasto pysyy välineenä, joka useimmille ihmisille ei pysty tarjoamaan muuta kuin väliaikaisen päänsäryn. No, korjaan, voi siitä nykyaikana saada myös jotain mediaseksikkyyttä, jos pitää paastostaan isoa ääntä, kuten Irja Askola ja moni muu (anteeksi vaan Irja, tiedän että piispana sinun kuuluu juuri näin tehdä).

Lopetan tämänkertaisen kirjoittelun palaamalla Suvi-Anne Siimeksen kirjan ihanan armollisiin sanoihin: "Paasto-ohjeenkin voi mielestäni parhaiten antaa munkki Serafimin kirjassa siteeratun Iisak Niiniveläisen neuvon avulla: "Jos sinusta ei ole paastomaan koko vuorokautta, paastoa edes iltaan asti. Jos sinusta ei ole paastomaan iltaan asti, varjele itsesi kylläisyydeltä." Arjessa kokeiltuna sekin on jo hyvin vaikea asia, mutta se on kuitenkin sellainen, että sitä kohti voi pyrkiä myös tavallisessa perhe-elämässä ja työn täyttämässä arjessa."

Iloa paastoamiseenne kaikille, jotka sitä harrastavat tai haluaisivat harrastaa!

Ja vielä pikku vinkiksi meille, jotka kumminkin miettivät paastotessaan myös mielihyvää, painonhallintaa ja muuta paastoon virallisesti kuulumatonta: kun ravintonsa syö mahdollisimman vesipitoisessa muodossa (keitto, puuro, pirtelö), tunne kylläisyydestä tulee paljon paljon pienemmällä energiamäärällä.

Ja vielä muistutukseksi niillekin, jotka paastoavat, mutta eivät minkään kristillisen tai muunkaan paastosäännön mukaan: eli paasto on kuin alennusmyynti, jos sitä on kaikenaikaa, ei enää puhuta paastosta vaan pysyvästi riuduttavasta ruokavaliosta (vrt.pysyvästi alempi hintataso). Alennusmyyntien enimmäiskestoista on tiemmä säädetty jopa lailla ja on kehollakin omat lakinsa siitä, kauanko paastoa se kestää, kunnioittakaamme niitä.