perjantai 21. toukokuuta 2010

Ahkera puuhastelu vai laiskana möllöttely?

Kumpi elämäntapa on ekologisempi, se jossa kykitään kaiket päivät puskissa nokkosta poimimassa vai se, jossa maataan laiskana kotona ja vältetään kaikenlaista vaivannäköä niin pitkälle kuin mahdollista?

Oikeastan kysymys on väärin asetettu. Itse huomaan, että moni omista ns. ekologisista elämäntapavalinnoistani perustuu paljon enemmän laiskana möllöttelyyn kuin ahkeraan puuhasteluun.

Otetaan esimerkiksi yksityisautoilun välttely.

Joku voisi pitää sankaritekona sitä, että perheellinen ihminen ei käytä autoa, (vaikka sellainen seisoo omassa kotipihassa) kuin äärimmäisessä pakossa. Minun tapauksessani kyse on kuitenkin kaikkein eniten mukavuudenhalusta.

Ensinnäkin, inhoan koko sydämestäni autonratissa stressaamista ruuhkaisessa Helsingissä, inhoan vielä enemmän parkkipaikoista taistelua, siedän huonosti takapenkillä tappelevia lapsia, joihin oma auktoriteetti ei yllä, kun kädet ovat kiinni ratissa ja inhoan lisäksi kaikkia auton pitoon liittyviä puhdetöitä, kuten renkaiden vaihtoa, huoltamoilla jonottamista, katsastuksen muistamista ja määräaikaishuolloista perillä oloa.

Pyörällä liikkuessani koen aivan toista vapaudentunnetta kuin autoillessa ja samoin nautin joukkoliikenteestä ja siitä ylellisyydestä, että joku toinen ajaa, huolehtii kartanluvusta (tosin ammattiautoilijat eivät sitä edes joudu tekemään), bensan riittävyydestä, ruuhkasta, äksyistä kanssa-autoilijoista yms. ja minä voin keskittyä lehdenlukuun tai lasten kanssa puuhasteluun ja maiseman tarkkailuun.

Toinen ns. ekovalinta, joka yhtälailla perustuu mukavuudenhaluun, on kaikenlaisten isojen kauppojen ja kauppakeskusten välttely.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että niihin joutuu yleensä menemään autolla, mitä vältän, mutta muitakin syitä inhoon on.

Inhoan sitä, etten löydä hakeamiani tavaroita muuta kuin kuljeskelemalla ankeissa varastohalleissa paljon pidemmän matkan, kuin mitä kulkisin kolme kertaa lähikauppaan ja takaisin. Inhoan jos myyjiä joutuu jonottamaan info-tiskeillä, inhoan sitä, että kauppaan on lähdettävä varta vasten, eikä automarkettiin ikinä satu noin niin kuin ohikulkumatkalla. Inhoan myös ruuhkaa, myyjistä tappelevia ihmisiä, ylipäänsä sitä, että ihmisiä on liikaa samassa paikassa, että tavaraa ja valikoimaa on niin paljon, että se houkuttaa elämään yli varojen ja sitä, että ostaessani joudun kuuntelemaan kaikenlaista mainostusta tai ankeaa musiikkia kovaäänisistä.

Sen sijaan iloitsen, kun satun löytämään oman taloyhtiön roskakatoksesta tai roskalavalta täysin ehjän nojatuolin ja lipaston, minua onnistaa kun tutut muuttavat ulkomaille ja myyvät edullisesti (kotiinkuljetuksen kera) kaikki vanhat kirjahyllynsä, olen kiitollinen, kun toiset tutut uusivat ruokapöytänsä ja lastenhuoneensa ja kysyvät kelpaisivatko vanhat meille, olen innoissani, kun huuto.net :stä löydän juuri haluamanlaiseni avohyllykön taas kotiinkuljetus sopimuksella.

Lisäksi minulle sopii se, että kaikenlaiset turhat heräteostokset jäävät kauppaan, kun niissä ei tule edes käytyä. Minulle riittää se, mitä lähiruokakauppa tarjoaa päivittäistavaroiden suhteen. Onnistun välttämään jopa turhan tiheää lähikaupassa käyntiä, kun idätän ja versotan itse tuoretta, eikä kuivatavaroita tarvitse hakea kuin kerran pari viikossa. Tykkään myös tuunailla vanhaa ja tehdä itse lahjoja lastenkutsuille ja kylään viemiseksi. Kotitekoinen hillo (joka syntyy samalla kun tekee perhelle ruokaa) tai lorupussi synttäreitä viettävälle lapselle ilahduttavatkin yleensä saajaperhettä enemmän kuin jostain jättihallista haettu "bulkkilelu" tai viinipullo.

Ruuanlaitossa olen välillä puuhakas välillä taas mukavuudenhaluinen. Silloin kun olen mukavuudenhaluinen, teen niin isoja annoksia, ettei viikkoon tarvitse seistä hellan ääressä tai tiskata likaisia kattiloita. Myös aamupuuron keittoni on vaihtunut tuorepuuroksi aika pitkälti mukavuussyistä. Inhoan nimittäin puuron hämmentelyä ja ainaista pohjaan kärähtämistä (lapsille kelpaa vain maitoon keitetty) sekä mustuneen kattilanpohjan jynssäämistä. Makeat tuorepuurot ja pirtelöt lapsille maistuvat yleensä erinomaisesti ja syntyvät muutamassa minuutissa tehokkaassa sekoittajassa. Jos en jaksa nähdä vaivaa tuorepuuronkaan vertaa (kannun purku osiin ja tiskaus työllistävät hiukan), tarjoan aamiaiseksi vain marjoja pakkasesta (ja ehkä kourallisen pähkinöitä päälle) ja saan yleensä pisteet kotiin.

Idättäminen ja versottaminen sopivat muuten erinomaisesti juuri mukavuudenhaluiselle kotikokille, koska ituja ei tarvitse kuoria (kuten suurta osaa tavallisista vihanneksista) ja samoista versonsiemenistä saa yleensä (lajista riippuen) kolmekin satoa. Kyllä yhdet mullat ja siemenet levittää kasvatusalustoihin helposti sillä vaivalla mitä tekisi kolme eri kertaa hakea kaupasta tuoretta syötävää (ja heittää roskiin kolme tai enemmän pientä muoviruukkua ja muovipussia kaupan salaattien ja versojen ympäriltä).

Vastaus alun kysymykseen: vaatiiko ekologinen elämäntapa ahkeraa puuhastelua vai laiskana möllöttelyä kuuluu siis: ei kumpaakaan.

Mutta oppimista se vaatii. Ja ehkä jonkinasteista kykyä tehdä havaintoja omasta toiminnasta ja siitä, mikä omassa arjessa on yhtäaikaa epäekologista ja epämukavaa, tuhoisaa maapallolle ja kuormittavaa itselle. Hyvä olisi myös huomata, mikä olisi sellaista, josta itse pitää ja maapallo kiittää, että itse voisi elää levossa ja kiitollisuudessa ja myös luonto voisi elää oman kiertonsa mukaan, välillä kuormittuen ja taas uusiutuen.

2 kommenttia:

  1. Allekirjoitan kaikki luettelemasi mukavuusaspektit! Moni ihmettelee viitseliäisyyttäni keittiössä, kun teen kaiken itse ja vielä jotain raakaherkkuja jaksan vääntää. No, katsoin huvikseni viimeksi kellosta, kuinka kauan kesti valmistaa kookoskermalla kuorrutettu raaka-banaanitäytekakku. Saman verran kuin olisi kulunut sokerin ja munan vatkaukseen, puhumattakaan siitä, että olisin kipaissut lähi-Alepaan hakemaan valmiskakkua. Mutta nämä ovat tosiaan pitkälti oivallus- ja tottumiskysymyksiä. En kyllä vaihtaisi ns. tavis-elämään enää.

    VastaaPoista
  2. Jep, ja vaikka otsikossa olikin nokkospuskassa kykkiminen esimerkkinä erityisestä ekoahkeruudesta, on siinäkin pitkälti kyse vaivanloiseuudesta vain mielikuvan tasolla. Itse ainakin poimin villiyrtit aina matkan varrelta, siis silloin kun olen muutenkin kävelyllä/ulkoilemassa yms. Keväisin ja myös syksyisin (sieni/marja-aikaan) minulla onkin aina takkien taskut täynnä pieniä muovipusseja siltä varalta, että polun varressa kasvaa jotain kiinnostavaa syötävää.

    VastaaPoista