Syödään yhdessä

Syödään yhdessä on teema, johon on mahdoton olla tarttumatta pitkänkään blogitauon jälkeen. Sain nimittäin ruokakulttuurin tähän osaan kiinnostavan näkökulman vegaanivuoteni aikana, kun yhdessä syömisestä tuli käytännössä mahdotonta, jos halusi olla uskollinen projektille, jonka mukaan lautaselleen kokoaa vain ekologista ja vegaanista lähiruokaa (siis viljoja, juureksia, marjoja, sieniä, siemeniä, papuja ja herneitä). Hyvin nopeasti teinkin sen päätöksen, että minulle yhteys ihmisiin on idelogiaa tärkeämpää ja luovuin ekoperiaatteista yhteisten aterioiden ajaksi. Moni kuitenkin valitsee toisin. Haastattelin vegaanivuoteni aikana jokaista eteen osunutta vegaania ja kuulin, että tyypillisesti vegaanin ystäväpiiri muodostuu sellaiseksi, että suurin osa yhteisen pöydän jakajista noudattaa samaa ruokavaliota. Muissa ympyröissä kuljetaan sitten omien eväiden kanssa tai jos kyse on tutusta kyläpaikasta, tai hyvästä laitosruokalasta (tai ravintolasta) saadaan eteen oma yksilöllinen annos.

Akuutti kirjoitti hiljattain aiheesta, jota olen itsekin jo pitkään pyöritellyt päässäni, nimittäin, että tulevaisuudessa ihmisten geeneistä pystytään lukemaan jokaiselle yksilöllisesti sopivin ruokavalio. Tämä tarkoittanee osalle eskimodieettiä, osalle kivikausi-kuuria, joillekin karppausta, muutamille kasvisruokaa ja niin edelleen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka yhteiset ateriat sitten järjestetään, jos osa ei syö leipää, osa ei perunaa, osa ei mitään eläintuotteita, osa ei palkokasveja, osa ei mitään soija- tai sokeripitoista jne. Ja mikä vielä kiinnostavampaa, onko se yhdessä syömistä, että kukin availee omia eväspussukoitaan vierekkäin? Kumpi on yhteisöllisempi eväsretki, kullakin oma pussi vai nyyttikestit ja yhteinen viltti?

Muistan, kun ystäväni lapsi oli aikanaan vaikeasti allergisille lapsille tarkoitetussa päiväkodissa, miten vuolaasti ystäväni kiitteli sitä, kuinka taitavasti päiväkodin keittiö pyrki valmistamaan jokaiselle moniallergiselle lapselle eri raaka-aineista ulkoisesti samannäköiset annokset. Ystäväni oli nimittäin monesti kärsinyt lapsensa tähden, joka tunsi erilaisuutta ja ulkopuolisuutta jokaisilla ei-allergisten lasten syntymäpäiväkekkereillä toisten ahmiessa kakkua ja karkkia yhteisistä kulhoista kun tämä yksi allerginen popsi omia viljattomia-munattomia-maidottomia-soijattomia-pähkinättömiä allergiakeksejään.

Ja sitten on muistettava, että terveys, politiikka, uskonto ja muut ideologiat ovat vain yksi tulokulma ruokaan ja yhdessä syömiseen. Toinen vähintään yhtä tärkeä on kulttuuri ja elintaso. Heurekan uudessa ruokanäyttelyssä oli varsin puhutteleva valokuvasarja, jossa (muistaakseni) viisi nelihenkistä perhettä eri puolelta maailmaa oli valokuvattu sen ruokamäärän kanssa, jonka kussakin maassa keskivertoperhe syö viikossa.(En tiedä oliko tässä valokuvassa mukana myös ruuan hävikkimäärä, Suomessahan se on varsin korkea jopa 30% kotiin ostetusta ruuasta menee roskiin). Vierekkäin olivat lihava perhe, jonka ruokapöytä oli kukkuroillaan punaista lihaa, laiha perhe, jolla ei ollut ruokapöytää, mutta perheen edessä savisessa maassa oli säkki riisiä ja säkki linssejä sekä muutama erivärinen vihannes sekä vielä muutamia muita perheitä, joilla ruokapöydän täyttivät erilaiset teolliset ruokapaketit (Suomessa teollisten ruokien lisäksi oli paljon vilja- ja maitotuotteita, Japanissa paljon kalaa).

En tiedä, onko aivan utopistista toivoa, että syödään yhdessä koskettaisi koko maailmaa, mutta jos näin olisi, millainen olisi se yhteinen ruokapöytä, jossa istuisivat yhdessä köyhä muslimi, rikas juutalainen, allerginen kristitty, ja ideologinen ateisti? Tai millainen olisi edes se ruokapöytä, jonka jakaisivat perussuomalainen hodarinjonottaja, vasemmistolainen leipäjonossa seisoja, hyviä ravintoloita harrastava kokoomuslainen, kotiruokaa arvostava demari sekä superfoodia lautaselleen keräävä vihreä? Ja mihin näistä porukoista mahtuisi muslimitaustainen uussuomalainen tai kadunvarressa kököttävä romanikerjäläinen?

Teuvo Pakkalan kirjasta Lapsuuteni kosketti kohta, jossa perheen isän kuolema johti perheen elintason jyrkkään tippumiseen. Aluksi entiset ystävät auttoivat mutta kaikkosivat pian ja lopettivat kohta kaiken yhteydenpidon. Yhteydenpito köyhiin olisi nimittäin vaatinut jatkuvaa omastaan antamista ja sitä ei haluttu. Siksi kai romanikerjäläisetkin halutaan pois kaduilta. He muistuttavat ikävästi siitä, että meillä olisi mistä antaa, mutta emme halua antaa.

Hiljattain olin Koti Kaupungissa yhdistyksen erinomaisessa yhteisövuorovaikutuskoulutuksessa ja siellä mieleen jäi lause, että mitkään vuorovaikutustaidot eivät auta tai hyödytä, jos hyvä tahto ihmisten välitä puuttuu. Näinhän se on myös mitä yhdessä syömiseen tulee. Vaikka joku onnistuisikin teknisesti kokoamaan sellaisen ruokapöydän, jossa jokaiselle umpi-ideologiselle jäärällekin ekovegaanista pelkkiä ranskalaisia ja jauhelihapihvejä ahmivaan, löytyisi jotain syötävää, niin se ei vielä yksistään saisi näitä kahta istumaan alas viereisille tuoleille ja avaamaan suitaan ruualle ja yhteydenpidolle.

Minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka pystyvät toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kohtaamaan ihmisiä ikäänkuin paljaana heidän elintaso-, kulttuuri, ideologia- ja uskonto-lokeroistaan. Toivoisin itsekin olevani sellainen ja siksi en enää halua lokeroida itseäni enempää vegaaniksi kuin ekovegaaniksikaan ja vaihdan tämän blogin nimen vain: Syömärin päiväkirjaksi.

Oli muuten rohkaisevaa kuulla eilen Sre:n (Suomalaisen ruokakulttuurin edistämis-hankeen) päätösseminaarissa Jorma Ollilan puheenvuorossa, että Suomen maabrändi-komitean loppuraportissa on suositus, että vuoteen 2030 mennessä puolet suomalaisesta ruuantuotannosta olisi luomua ja että samaan vuoteen mennessä kaikki Suomen järvet olisivat juomakelpoisen puhtaita. Mikäs siinä, yleviä hankkeita, kyllä olisi hienoa olla suomalainen, jos kaikki tuntisivat meidät, ei Saunan, sisun ja Sibeliuksen maana vaan puhtaan ruuan ja juomaveden aittana. Siihen vielä päälle sellainen yhdessäsyömisen kulttuuri, jossa samaan ruokapöytään mahtuisi koko maailma kaikkine ideologioineen ja painotuksineen, niin sehän olisi melkein kuin taivas maan päällä.