Olen onnellinen omistaessani tavattoman vieraanvaraiset appivanhemmat. On myös masentavaa tajuta, miten paljon helpompaa elämä olisi jossain mielessä, jos eläisimme yhä ydinperhettä suuremmissa komplekseissa.
Saavuimme (minä ja lapset) tänne anoppilaan heti hiihtoloman alussa. Vaikka olen puuhannut keittiössä erilaisten ruokalajien kimpussa, paistanut leivinuunissa piirakkaa, limppua ja sämpylää, lukenut Martti Lindqvisin erinomaisen masentavaa kirjaa, Kuolemaa väkevämpi, ulkoillut lasten kanssa ja kirjoittanut jopa lapsuusmuistoja, niin olo on levännyt ja virkistynyt.
Miksi ihmeessä?
Syy on harvinaisen selkeä. Kotona perheen 1-vuotiaamme juoksee perässäni uskollisesti kuin pieni perävaunu, elefantin poikanen tai parhaimmillaan pussiin pyrkivä kengurunpoika.
Leluja hänellä toki on, mutta jostain syystä hänen olonsa on turvallinen vain, jos istun siinä vieressä leikkimässä tai sitten otan hänet viereeni keittiötöihin porkkanoita pilkkomaan tai tiskiharjaa pyörittämään. Meillä on jopa kaksi tietokonetta vierekkäin sitä varten, että voin välillä katsoa sähköpostit, kun hän katsoo vieressä pikkukakkosta omalta näytöltään.
Täällä 1-vuotias sensijaan kulkee ihmiseltä toiselle, pyörii yleisessä tekemisen virrassa ja puuhastelee omiaan milloin kenenkin aikuisen polviparin vieressä.
Tietysti isovanhemmat mielellään myös lukevat hänelle ja joku käy häntä kerran päivässä ulkoiluttamassa ja samalla reissulla nukuttamassa rattaisiin, mutta kotimeininkiin verraten se on pientä.
Suitsutan toisessa blogissani työssäkäyviä äitejä yhteiskunnan sankareina. Tietysti myös kotiäidit ovat sankareita, kun jaksavat aamusta iltaan olla pienten lastensa ainoina laumanmuodostajina. Itselleni se kyllä meinaa välillä käydä ylivoimaiseksi. Siis kotioloissa. Ei täällä anoppilassa, johon jäisin vaikka loppuelämäkseni, jos se vain minusta olisi kiinni.
Pikkuleipäkolmiot appelsiinisella bataattitäytteellå
4 viikkoa sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti