Kanttarelleja vai Devitolia sekä vähän kehitysapukritiikkiä

Päätin sisällyttää vegaanidieettiini tästä päivästä lähtien kalan. Olen siis katolisen ja ortodoksisen kirkon määrittämällä virallisella paastoruualla, ei maitotuotteita tai lihaa, mutta kalaa "luostarilammikosta" sekä kaikenlaisia kasveja. Miksi näin? Vastaus liittyy lähiruokaideologiaan, joka puolestaan taas sai yllättävää nostetta yllättävästä suunnasta.

Luin kirjan köyhyyden aiheuttamasta nälänhädästä ja sen torjumisesta.

12 myyttiä maailman nälästä on Yhdysvalloissa alunperin 1979 julkaistu kirja, josta on kolmessakymmenessä vuodessa tullut lukemattomille kielille käännetty klassikko. Sen keskeinen väite on, että nälänhädässä ei ole ensisijassa kyse ruuan vaan yksilöiden päätäntävallan (demokratian) puutteesta. Kirjasta löytyy referaatti kepan sivulta sekä sitä sivuava erinomainen artikkeli mm. maailma.net sivustolta.

En käsittele mainostamaani kirjaa tässä sen kummemmin, vaan hyppään suoraan yhteen nälkäongelman osatekijään. Kuten moni tietää, aliravitsemuksessa ei aina ole kyse liian pienestä energian saannista vaan pulaa voi olla tietyistä välttämättömistä ravintoaineista, kuten proteiinista tai A-vitamiinista. Kehitysmaissa pulaa on usein näistä molemmista, joista jälkimmäisen puute on yleisin sokeuden syy maailmassa (250.000 sokeaa lasta joka vuosi).

Surullisinta tässä neljännesmiljoonassa sokeassa lapsessa on se, että monilla A-vitaminiinpuutteen riivamilla alueilla ongelma ei kuitenkaan johdu pohjimmiltaan köyhyydestä, niin kuin väitetään, vaan on ruokakulttuuriin liittyvä.

Toisinsanoen, A-vitamiinia kyllä olisi, mutta sitä ei hyödynnetä, koska köyhät ihmiset näillä alueilla ovat tottuneet syömään yksipuolisesti riisiä tai maissia, joissa A-vitamiinia ei ole. Toiveet A-vitamiinintarpeen tyydyttämiseen kohdistetaan eläinkunnan tuotteisiin, kuten maitoon ja lihaan, joita köyhyyden vuoksi ei ole varaa hankkia. Näin kuvitellaan sokeuden syyksi köyhyyttä, vaikka todellisuudessa kaikkialla ympärillä pukkaa maasta syömäkelpoista vihreää kasvia, joka olisi luonnostaan pullollaan A-vitamiinin esiastetta karoteenia. Täytyisi vain täyttää vasut ilmaisilla, vihreillä luonnonkasveilla, heittää ne pataan riisin sekaan ja kas kummaa, lapset saisivat pitää näkönsä. Miksi näin ei käy ja mikä on syynä mokomaan ruokakulttuurin vinoutumiseen?

En ole kehitysmaatutkija tai antropologi, enkä rupea tässä arvailemaan ruokakulttuurikysymykseen koskien kolmatta maailmaa. Sen sijaan hyppään käsittelemään meille läheisempää aihetta, aliravitsemusta Suomessa.

Ennen sotia Suomessa kärsittiin yleisesti D-vitamiinin puutteesta, joka eräiden arvioiden mukaan aiheutti 44-80 prosentille lapsista riisitaudin. Riisitauti ei ole mikään mukava tauti, se pehmentää luut, aiheuttaa kasvuhäiriöitä, surkastuneita lihaksia ja voi pikkuvauvoille johtaa pahimmillaan kuolettaviin kouristuksiin. Jos meiltä puuttuisi hyvinvointiyhteiskunta ja täällä asuisi erittäin köyhiä ihmisiä ikkunattomissa hökkeleissään, on hyvin todennäköistä, että riisitautia esiintyisi yhä runsain mitoin.

Yleinen hokema on, että suomalaisten D-vitamiinin puute johtuu vähäisestä auringonvalosta, joka taas on ennen kaikkea seurausta pohjoisesta sijainnistamme. Riisitautia onkin perinteisesti torjuttu täällä kalanmaksaöljyllä sekä synteettisillä D-vitamiinivalmisteilla, mikä on tietysti hyvä vaihtoehto riisitaudille. Viime vuosista lähtien D-vitamiinia on myös kansanterveyden nimissä, lisätty suomalaisten yleisesti käyttämiin elintarvikkeisiin, margariineihin ja maitoon.

Minua kiinnostaa kuitenkin, onko ravintolisän käyttäminen tai elintarvikkeen rikastaminen ainoa tai edes paras vaihtoehto ja onko riisitaudin todellinen syy ilmastossa, johon emme voi vaikuttaa vai olisiko meidänkin tapauksessamme syynä aliravitsemukseen vinoutunut ruokakulttuuri?

D-vitamiinin saantisuositus on 5-10 mikrogrammaa vuorokaudessa. Eniten D-vitamiinia sisältävä metsäsienemme on kanttarelli, jossa D-vitamiinia on 12,8 mikrogrammaa/100 g. Keskikokoinen kanttarelli painaa 40 g, joten jo kahden keskikokoisen yksilön syöminen riittäisi kattamaan päivittäisen D-vitamiinin tarpeen.

Kanttarelleja tai muitakaan metsäsieniä ei kuitenkaan ole tarjolla ympäri vuoden, mutta useimpia kaloja on. Kalojen D-vitamiinipitoisuus vaihtelee lajeittain, yksilöittäin ja pyyntipaikan mukaan. Seuraavat ovat esimerkkejä mahdollisista (todennäköisistä) D-vitamiinipitoisuuksista: Ahven 8 ug/100g, särki 10 ug/100 g, hauki 3 ug/100g, kuha 24ug/100g, silakka 17ug/100g, lahna 14ug/100g, muikku 13ug/100g, ankerias 25 ug/100g ja lohi 4ug/100g (lähde:fineli).

Auringon D-vitamiinia tuottavat säteet eivät ulotu talvikuukausina tänne maapallon pohjoisreunalle. Kalaa on kuitenkin saatavilla ympäri vuoden ja sienisato kypsyy sopivasti syksyksi, jolloin olisi sopiva hetki vetää D-vitamiinivarastot täyteen. Jostain syystä kuitenkin juuri sinet ja kala ovat sellaisia ruokia, joita moni suomalainen suorastaan hysteerisesti karttaa ja mielestäni tämä, ei aurinko, tuottaa meille ongelman nimeltä D-vitamiinin puutos.

Kyse on siis aivan samasta ilmiöstä, joka kolmansissa maissa johtaa lasten sokeutumiseen. Täällä modernin teknologian selättämä riisitauti, siellä köyhyyden ylläpitämä sokeus. Molemmissa paikoissa syvä ymmärryksen puute sitä, miten ongelma olisi kaikkein yksinkertaisinta ja halvinta selättää. Luonnollinen, ilmainen lähiruoka, jota voisi omin käsin tai hyvin yksinkertaisilla välineillä (mato-onki) itse kerätä.

Lopuksi esitän kysymyksen:

Mitä jos jokin hirvittävä luonnonmullistus sinkoaisi koko pohjolan takaisin sotia edeltäneeseen elintasoon ja D-vitamiinivalmisteesta tulisi kallis ylellisyystuote, johon vain rikkailla olisi varaa.

Toivoisitko silloin, että apuun rientävät rikkaat etelän maat toisivat meille:

A) Kalanmaksaöljypulloja, joita vääräsääriset lapset jonottaisivat Unicefin telttojen edustoilla.
B) GMO rukiinsiementä, johon olisi lisätty D-vitamiinia tuottavan bakteerin geenipätkä.
C) Tietoa ja valistusta omissa järvissämme ja metsissämme uinuvista erinomaisen runsaista D-vitamiinilähteistä.