Dyykkarin 100 punajuuripihviä

Äidilläni on hauska tapa ilmoitella itseään useille päällekkäisille työväenopiston kursseille varasijoille. Jos peruutuspaikka sitten irtoaa (useammalle kuin yhdelle kurssille) hän soittaa minulle ja kysyy kiinnostaisiko.

Yleensä kiinnostaa, etenkin kun äidilläni on tapana järjestää kurssin lisäksi myös lastenhoito. Sitäpaitsi viimeksi minulla oli tilaisuus päästä kurssille nimeltä: Voimaruokia kasviksista. Mahtavaa!

Työväenopiston ruokakurssit ovat niin hyvä konsepti, että täytyy mainostaa niitä täälläkin oikein perusteellisesti. Ensinnäkään ne eivät maksa paljon mitään, toiseksi ne kestävät vain muutaman tunnin ja silti niissä oppii yllättävän paljon, kolmanneksi niissä saa syödä itsensä täyteen monen lajin illallista yleensä ihan mukiinmenevässä seurassa.

Tämän kurssin opettajana oli Tuija Ruuska, joka on paitsi kasvisravintoloitsija, myös kasviskeittokirjojen tekijä, kokki, äiti ja paljon muuta.

Ensin hän luennoi erilaisista harvinaisemmista kasviskeittiöön kuuluvista raaka-aineista, joita olivat mm.: nori, arame, tahini, tofu, tempeh ja kvinoa.

Ei hätää, en minäkään tuntenut näistä kuin tofun ennen kurssia.

Sitten tartuttiinkin kauhanvarteen, sillä valmistettavana oli yli kymmenen ruokalajia.

Itse opettelin tekemään misokeiton, seesamsuolan, mansikkajuoman ja auringonkukkakeksit. Voin vakuuttaa että olivat hyviä!

En viitsi tähän ruveta kopioimaan koko viiden A4-paperin pinkkaa Tuija Ruuskan kehittämiä reseptejä, mutta asiasta innostuneiden kannattaa käydä ostamassa tai lainaamassa hänen keittokirjansa, josta on juuri otettu uusintapainos.

Sen sijaan mainostan tähän loppuun vielä toista harrastustani, jota ekopiireissä varmaan pidetään hienona, mutta muuten kummeksutaan, nimittäin sukulaisten (jää)kaapeista dyykkaamista.

Se ei ole niin pahaa, miltä kuulostaa, eikä edes mitenkään laitonta. Se menee näin:

Syömäri: Kas, teillä näyttäisi olevan purkki viikon vanhaa jugurttia jääkaapissa? Jos ette enää käytä sitä, minä voisin ottaa sen mukaani. Ei siksi, ettei olisi varaa ostaa ruokaa. Minusta on vaan hienoa pelastaa ruokaa joutumasta kaatopaikalle, sitäpaitsi, en ole koskaan epäillyt, etteikö pikkuisen vanhentunutta ruokaa voisi syödä ihan turvallisesti, ainakin jos on vielä nuori ja terve.

Tällaiset avaukset yleensä johtavat kohteena olevan sukulaisen penkomaan muitakin kaappejaan ja saaliina voi olla melkoinen kasa erilaista kuivatavaraa, iskukuumennettua kermaa, säilykkeitä, mausteita jne.

Riskinä on tietysti se, että sukulainen luulee dyykkaajan oikeasti elävän suuressa puutteessa ja alkaa tyrkyttää myös ensiluokkaisia, eikä lähelläkään pilaantumista olevia ruokia mukaan. Dyykkauskohteen on lisäksi oltava niin läheinen, että hän kehtaa paljastaa suunnattoman, vanhaksi käyvien/käyneiden ruokiensa määrän dyykkarille, joten uuden poikakaverin vanhemmista ei ehkä kannata aloittaa.

Muuten 40-50-luvulla syntyneet ovat varmaan otollisinta dyykkausainesta, sillä heille on periytynyt sopivasti hamstraustarvetta pula-ajan ihmisiltä, eikä kuitenkaan pula-ajan todella läpi-eläneiden valmiutta itse syödä mitä tahansa, mikä ei vielä liiku tai kupli (ainakaan kovin näkyvästi).

Aloitin tarinan äidistäni, joten häneen tämä on myös päätettävä.

Äidilläni on nimittäin kurssihamstrauksen lisäksi myös hauska tapa ostella kaappeihin erilaisia eksoottisia raaka-aineita, joita hän ei kuitenkaan ehdi/muista/osaa itse hyödyntää (ennen kuin ne menevät vanhaksi). Olin siis jo toistamiseen hänen suhteensa tavattoman onnekas, kun onnistuin dyykkaamaan hänen kaapistaan kokonaisen avaamattoman paketillisen kvinoaa, josta Tuija Ruuskan erinomaisella ohjeella ja pussillisella lähikaupan punajuuria (hinta n.2 euroa) taioin pyöreästi 100 punajuuripihviä. Osan pakastin ennen paistamista, osan pakastin paistamisen jälkeen. Loput söimme hyvällä ruokahalulla keitetyn ohran, paistetun kaalin ja tomaatti-pähkinäkastikkeen kanssa. Nam!