Jälkiruokana kylmää kaurapuuroa

Aina välillä tekee mieli leipoa jotain ja koska en käytä munia, on suurin osa perinteisistä leivonnaisista poissuljettuja. En myöskään jaksa innostua soijajugurtista, jota moni vegaani tuntuu käyttävän erilaisissa kakkuresepteissä. Syitä siihen on monia: 1) (luomu)soijajugurtti meidän lähikaupassa on sikaimaisen kallista 2) soija ei ole kotimainen raaka-aine 3) miksi käyttää pitkälle jalostettua einestuotetta silloin kun kuitenkin näkee vaivaa ja leipoo itse? 4) Soijajugurteista tulee melkoisesti muovipakkausjätettä per kilo.

Olen jo aiemmin kehittänyt tavan, jolla kauranjyvistä saa kohtuu pienellä vaivalla tehtyä itse kauramaitoa. Tästä itsetehdystä kauramaidosta olen sitten valmistanut erilaisia vanukkaita sekä käyttänyt kakkujen, muffinssien ym. leivonnasten valmistuksessa. Tänään keksin, että miksi minun täytyisi ensin valmistaa kaurasta maito poistamalla siitä kuitu, jos lopputulokseen on kuitenkin tarkoitus lisätä kuitua roppakaupalla erilaisten jauhojen ja hiutaleiden muodossa.

Niinpä aloitin leivonnan sillä, että yksinkertaisesti keitin suuren, löysän kaurapuuron (jyvistä puristetuista hiutaleista). Kun puuro oli valmis, sekoitin joukkoon palikan verran kuivattua taatelia, pari banaania, ruokalusikallisen öljyä ja ruokalusikallisen siirappia, hitusen kanelia ja tietysti vehnäjauhoja.

Taikinan iskin muffinssivuokiin sekä kakkuvuokaan (sitä tuli aika paljon) ja paistoin uunissa.

Pelottomasti kiikutin uunituoreet muffinssit samantien ystävieni luokse nyyttäripöytään ja kakun jätin kotiin perheen popsittavaksi.

Ja arvatkaa mitä. Niin ne vaan söivät meikäläisen kaurapuuroleivonnaisia yhtälailla aikuiset siellä juhlissa kuin oma perhe kotona. Lapset kuulemma suorastaan tykkäsivät (vaikka ihanaan, lämpimään kaurapuuroon eivät koske kirveelläkään).

Vaikka jos nyt ihan rehellisiä ollaan, minusta lopputulos maistui kyllä liikaa kattilanpohjalle kuivahtaneelta kaurapuurolta.. Kirpakan hillon ja kauravanilijakastikkeen kanssa maku tosin muuttui dramaattisesti ja tavoitin saman tunnelman, mikä on ahvenanmaalaisessa pannukakussa: pehmeä, mehevä hitusen lämmin leivonnainen, johon lusikka uppoaa ja päälle sulaa kerma. Taidan sittenkin kokeilla tätä vielä joskus uudestan.

Lapseni Marko makkara ja Jaana jauheliha

On lähes kohtuuttoman epäreilua, että tällainen työkseen vegaanisia ruokia kokkaava äiti saa pojan, jonka lempiruoka on makkara sekä tytön, jolle kelpaa mössö kuin mössö, kunhan siinä vain on jauhelihaa seassa. Ymmärrän kyllä että tietty kriittisyys uusia makuja kohtaan kuuluu lapsuudessa asiaan. Onhan se kehitysbiologisesti ajatellen hyvä, että lapsuudessa kun elimistö on erityisen herkkä ja haavoittuva, ei mikä tahansa (myrkky)marja tai vihreä(myrkky)vihannes kelpaa ateriaksi.

Ymmärrys siitä, miten pikkulasten ruokaennakkoluulot ovat ihmiskunnan metsästäjä-keräilijä-vaiheessa palvelleet lajinsäilymistä, ei kuitenkaan loputtomasti jaksa lohduttaa terveellisyyden-eettisyys-kotimaisuus bermudankolmiossa räpiköivää kotikokkia/äitiä.

Nyt olisikin teillä hyvät lukijani erinomainen tilaisuus auttaa miestä mäessä ja laittaa tulemaan pomminvarmoja (fenno)vegaanisia reseptejä, jotka maistuvat LAPSILLE ikähaarukassa 1-7 vuotta.

Ja reseptiksi ei kelpaa keitetty makaroni paljaaltaan (sitä meillä syödään jo monta kertaa viikossa) eikä myöskään öljyssä paistetut keitetyt perunat (makkaran kanssa), mitä kuopus söisi kyllä jokapäivä, jos vain saisi.

Tuntuu omituiselta, että itse olen useimmiten niin niin tyytyväinen omiin keitoksiini, että silloin harvoin kun ravintolassa tulee käytyä, harmittaa jälkeenpäin turha rahanmeno (kotona kun olisi saanut parempaa ja pienemmällä rahalla..). Esikoiseni sensijaan ylistää kouluruokaa, pikaruokaa, ravintolaruokaa, kyläruokaa, mitä tahansa ruokaa parempana kuin kotiruoka. Kuopus puolestaan pitäytyy niin tiiviisti kiinni rintaruokinnassa, ettei kiinteä sapuska ylipäätään jaksa kiinnostaa (sitä makkaraa lukuunottamatta..)

Eli apua kaivataan. Ja reseptin tulisi olla paitsi terveellinen ja vegaani, myös halpa, helppo ja raaka-aineiden mieluiten lähikaupasta ostettavissa..

Odotan reseptivyöryä palautelaatikkooni :)

Maku jalostuu

Nyt kun olen elänyt yli kolme kuukautta sotkematta ruokiin kermaa, juustoa, maitoa tai munia (sekä lisäksi välttänyt teollisia mausteseoksia ja eineksiä), huomaan, että olen oikeasti alkanut arvostaa puhtaita raaka-aineiden makuja. On kivaa, kun parsakaalikeitto maistuu parsakaalille, porkkanakeitto porkkanalle, kaalikeitto kaalille jne. Aikaisemmin kun niillä oli tapana maistua joko tuorejuustolle, sulatejuustolle tai raejuustolle.

Pääsiäisen (ja muiden juhlapyhien) aikaan luonnollisesti syödään hyvin, niin myös vegaaniperheessä. Paha vaan kun ruokaa tekee jatkuvasti itse alusta alkaen ja parhaista mahdollisista raaka-aineista, juhlaruokien ja arkiruokien välille on vaikea saada juuri mitään eroa.

Jokapäiväisellä hyvinsyömisellä omassa kotikeittiössä on myös se huono puoli, että ulkona ja kylässä syömisen nautinto on kutistunut tätä nykyä melkoisen pieneksi. On tietysti selvä, että äärimmäisen harvalla koti- tai ravintolakokilla on harmaintakaan aavistusta siitä, miten suomalaisvoittoisista raaka-aineista saisi maittavia ja täysin vegaanisia aterioita, enkä sitä ole koskaan ollut vaatimassakaan.

Tieto kummallisesta ruokavaliostani on kuitenkin vuotanut yllättävän laajalle tuttavapiirissä ja kerran olen jopa istunut pöytään, jossa suureksi hämmästyksekseni oli tavanomaisen kinkkupiirakan ja maitosuklaamuffinssien sijaan tarjolla sapaksia (=suomalaisista perinneresepteistä vaikutteita ottaneita kasvis-tapaksia). Olen myös saanut muutaman "lihapullia ja mummon muusit" -kotikokin etsiytymään kauppojen säilykepapu- ja soijamaito-osastoille, mitä voi ihan sinällään jo pitää (ruoka)kulttuuritekona.

Alkuun tämä suomalainen (tai ainakin oman tuttavapiirini) yletön kohteliaisuus kasvisruokien tekemiseen oli kyllä itseasiassa jopa ärsyttävää. Olinhan antanut itselleni luvan popsia mitä tahansa eläintuotetta kylässä ollessani (kohteliaisuuden vuoksi luonnollisesti :). Ja sitten eteeni kannettiinkin annos uunissa haudutettuja papuja ja soijanakkeja toisten popsiessa ties mitä höyryäviä paisteja. Sisältä haaleita soijanakkeja popsiessani ymmärsin myös tuntea myötätuntoa niitä ulkomaalaisia kohtaan jotka yrittävät täällä asuessaan opetella paikallista kieltä ja törmäävät yrityksissään aina suomalaisten ylenpalttiseen kohteliaisuuteen vaihtaa kieli viimeistään ensimmäisen kongruenssi-virheen kohdalla englanniksi.

A niin kuin anoreksia

Olen viime päivinä mietiskellyt ihmisten (mukaan lukien itseni) suhdetta ruokaan ja tarttunut niissä pohdinnoissani Suzanne Abrahamin ja Derek Llewellyn-Jonesin kirjaan, Syömishäiriöiden luonne ja hoito. Varsinaisesti kirjan teema oli itselleni ajankohtaisempi teinivuosina, mutta eivät nämä häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen liittyvät asiat täysin vieraita vieläkään ole.

Kirja on pullollaan koskettavia tapauskertomuksia. Riipaisivin niistä oli eräs bulimiaa sairastava tyttö, joka leikkasi sormenpäänsä, ettei pystyisi enää oksentamaan. Toivottavasti kukaan ei kertonut hänelle, että homma hoituu myös putkenpätkällä (en ole itse kokeillut, mutta muistaakseni Sofi Oksasen esikoiskirjassa Stalinin lehmät, tämä kikka oli käytössä).

Huvittava oli puolestaan tapauskertomus lihavasta miehestä (vuodelta 1825), joka kirjoitti lääkärilleen näin:

"Hyvä tohtori, olen noudattanut neuvojanne hyvin tarkkaan, aivan kuin henkeni olisi niistä riippuvainen. Tämän kuun aikan olen laihtunut noin puolitoista kiloa, mutta tähän tulokseen pääseminen on vaatinut v a l t a v i a kieltäymyksiä makuelämyksistä ja omista tavoistani. Olen toisin sanoen k ä r s i n y t paljon. Niinpä lausunkin teille parhaimmat kiitokseni ystävällisesti antamistanne ohjeista, mutta asetan niiden hyödyn kyseenalaiseksi ja jätän tulevaisuuteni kokonaan Kohtalon huomaan."

Minulla oli kerran (ja useamminkin) tilaisuus keskustella Liha tottelee kuria -kirjan kirjoitajan Miina Supisen kanssa. Kirja kertoo mm. sadomasokististisesta seksistä, enkä malttanut olla kysymättä, eikö kirjoittaja ole huolissaan siitä skenaariosta, että joku persoonaltaan kehittymätön nuori tarttuu hänen kirjaansa ja ymmärtämättä lainkaan kirjan syvällisempää sanomaa, ottaa kirjan päähenkilön Astran roolimallikseen, alkaa itse harrastaa sadomasokistista seksiä ja surkeimman dominoteorian toteutuessa, pilaa koko elämänsä.

En muista mitä Miina tähän vastasi, mutta nyt kun itse tulin edellä mainitusta Syömishäiriöiden luonne ja hoito, kirjasta lukeneeksi, että monet anorektikot alkavat kasvissyöjiksi tehostaakseen ruokarajoituksiaan, on pakko todeta, ettei vegaaniblogin pitäjä ole sen vapaampi "pahojen vaikutusten" synnistä, kuin sm-seksistä kirjoittava kirjailijakaan.

Voisin tietysti Paavalin hengessä ja pääsiäisen kunniaksi ilmoittaa, että:

"Jos ruokablogini viettelee sisareni anoreksiaan, en enää ikinä kirjoita ruokablogia."

(Alkuperäisessä lähteessä: jos ruoka viettelee veljeni syntiin, en ikinä enää syö lihaa, että en viettelisi veljeäni. 1Kor 8:13)

Tai siten voin vain toivoa, että tästäkin blogista syntyisi tämän planeettamme hyväksi enemmän positiivisia vaikutuksia kuin negatiivisia.

Kolmas skenaario olisi kai sanoa piupaut sille, mitä mikäkin mihinkin vaikuttaa ja leikkiä istuvansa muovipussissa, jossa tärkeää on vain se, mitä asiat m i n u u n vaikuttavat.

Mutta kuka hullu kirjoittaisi fennovegaanisuuteen pyrkivää ruokablogia muovipussissa tai muovipussimaailmassa yrittäisi muuttaa edes sitä mitä omalle lautaselleen laittaa.

Pyörä pyörii ja positiivisten vaikutusten toivominen omasta hosumisesta muistuttaa kai lähinnä saharaan piereskelemistä tai hölmöläisten peitonkorjaamista. Otetaan toisesta päästä peittoa kangasta, jolla korjataan toisen pään reikää.

Joku uskonnollinen ajattelija kirjoitti, että kilvoittelijan suurin kiusaus ja harha on kuvitella, että tämän maailman asiat voisi laittaa kuntoon omilla ponnistuksilla. Siksi oli hänen mielestään parempi keskittyä rukoukseen omassa kammiossaan ja jättää maailman parantaminen muitten harteille.

Tämänköhän vuoksi vihreissä, vasemmistoliitossa ja vegaaneissa on niin paljon ateisteja?

Valistuneen kuluttajan synnintunnustus

Kun kirjoittaa tällaista "valistuneen kuluttajan" ruokablogia on kiusaus tekopyhyyteen luisumisesta kokoajan läsnä.

Kirjoittaa esimerkiksi, kuinka löysi lähikaupasta ihania reilunkaupan-vege-spelttikeksejä, mutta ei "muista" kirjoittaa, että ahmaisi epäreilusti koko paketin yhdellä istumalla antamatta muruakaan (vieressä katselevalle) makeannälkäiselle perheelle.

Tai kirjoittaa, että väkersi koko päivän erilaisia kotitekoisia terveys-lähi-vegeherkkuja, mutta ei kirjoita, miten seuraavana päivänä osti litran amerikkalaista kermatoffeejäätelöä, jota lusikoi suoraan pakkauksesta, kunnes ähky iski.

Niinpä. Varjo roikkuu kilvoittelijan perässä. Punaisen lihan himoni olen toistaiseksi saanut pidettyä kurissa. (Onneksi se iskee nykyään yhä harvemmin). Siinäkin tein tosin yhden poikkeuksen, kun juhlimme miehen synttäreitä täällä kotona ja päivänsankari oli ostanut tekemieni vegekokkausten täydennykseksi aimo kasan punaviinimarinoitua naudan paahtopaistia..

Pahaksi onneksi, olin juuri popsimassa siivua tästä houkuttelevasta lihakimpaleesta, kun vanhasta tottumuksesta menin mainostamaan vegaaniprojektiani ja tätä blogia eräälle juhlavieraista.

Hän katsoi suussa ja lautasella olevaa lihaa, ja sanoi kulmakarvojaan kohottaen:

-Tarkoitat varmaan, että o l i t vegaani.

Takeltelin vastaukseksi jotain sen suuntaista miten periaatteisiini kuuluu syödä sitä mitä milloinkin on tarjolla, koska en halua olla epäkohtelias, koska äärimmilleen vietynä fanaattiveganismi johtaa tuoteselostepapereiden kaiveluun kyläpaikkojen roskiksista, koska sellaisia ihmisiä aletaan ennenpitkään välttelemään, koska se taas johtaa voimakkaaseen eriytymiseen tyyliin ne itu-veget ja me jauheliha-tavikset, mikä taas on pitkällä tähtäimellä haitallista sen mission kannalta, että koko maailma alkaisi syödä enemmän ja enemmän kasviksia ja vähemmän ja vähemmän lihaa.

En tiedä uskoiko hän sanaakaan sepustuksistani. Ja vaikka itse tiedänkin, että selitys ei ollut kokonaan tuulesta temmattu, kömpelö tilanteenpelastusyritys, tiedän, ettei sen selitysvoima ollut parhaimmillaan, kun söin o m a s s a kodissani, o m a n mieheni ostamaa, i t s e n i tarjolle panemaa l i h a a seisovasta pöydästä, jossa lähes k a i k k i muu tarjolla oleva oli eettisten periaatteideni mukaista lähikasvisruokaa.

En tiedä millaisen vaikutuksen maailman katolista uskoa tunnustavaan väestöön tekisi, jos paavi kerran räväyttäisi ja tunnustaisi tuhansien tv-kameroiden seuratessa, kuinka eksyi netissä pornosivulle ja unohtui katselemaan kuvia paljon pidemmäksi aikaa, mikä kului selaimen sulkemiseen.

Jotkut varmaan väittäisivät, että koko roomalais-katolinen järjestelmä romahtaisi siihen paikkaan. Itse kannatan ajatusta, että kirkon äänekäs vähemmistö nostaisi hirveän metelin mutta uskomisen reunoilla roikkujat lähentyisivät kirkkoaan merkittävästi.

Tämän vuoksi ajattelen myös, että jokainen kunnon vegaani voisi silloin tällöin ahmaista palan grillimakkaraa ja kertoa siitä kaikille lähipiirinsä taviksille, jotka tästä vegaanin äkillisestä inhimillisyyden puuskasta vaikuttuneena alkaisivat ajatella, että kenties kasvissyöntiä v o i kokeilla, vaikkei olisikaan eläinten vapautusrintaman uusi Jeanne d'Arc.