A niin kuin anoreksia

Olen viime päivinä mietiskellyt ihmisten (mukaan lukien itseni) suhdetta ruokaan ja tarttunut niissä pohdinnoissani Suzanne Abrahamin ja Derek Llewellyn-Jonesin kirjaan, Syömishäiriöiden luonne ja hoito. Varsinaisesti kirjan teema oli itselleni ajankohtaisempi teinivuosina, mutta eivät nämä häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen liittyvät asiat täysin vieraita vieläkään ole.

Kirja on pullollaan koskettavia tapauskertomuksia. Riipaisivin niistä oli eräs bulimiaa sairastava tyttö, joka leikkasi sormenpäänsä, ettei pystyisi enää oksentamaan. Toivottavasti kukaan ei kertonut hänelle, että homma hoituu myös putkenpätkällä (en ole itse kokeillut, mutta muistaakseni Sofi Oksasen esikoiskirjassa Stalinin lehmät, tämä kikka oli käytössä).

Huvittava oli puolestaan tapauskertomus lihavasta miehestä (vuodelta 1825), joka kirjoitti lääkärilleen näin:

"Hyvä tohtori, olen noudattanut neuvojanne hyvin tarkkaan, aivan kuin henkeni olisi niistä riippuvainen. Tämän kuun aikan olen laihtunut noin puolitoista kiloa, mutta tähän tulokseen pääseminen on vaatinut v a l t a v i a kieltäymyksiä makuelämyksistä ja omista tavoistani. Olen toisin sanoen k ä r s i n y t paljon. Niinpä lausunkin teille parhaimmat kiitokseni ystävällisesti antamistanne ohjeista, mutta asetan niiden hyödyn kyseenalaiseksi ja jätän tulevaisuuteni kokonaan Kohtalon huomaan."

Minulla oli kerran (ja useamminkin) tilaisuus keskustella Liha tottelee kuria -kirjan kirjoitajan Miina Supisen kanssa. Kirja kertoo mm. sadomasokististisesta seksistä, enkä malttanut olla kysymättä, eikö kirjoittaja ole huolissaan siitä skenaariosta, että joku persoonaltaan kehittymätön nuori tarttuu hänen kirjaansa ja ymmärtämättä lainkaan kirjan syvällisempää sanomaa, ottaa kirjan päähenkilön Astran roolimallikseen, alkaa itse harrastaa sadomasokistista seksiä ja surkeimman dominoteorian toteutuessa, pilaa koko elämänsä.

En muista mitä Miina tähän vastasi, mutta nyt kun itse tulin edellä mainitusta Syömishäiriöiden luonne ja hoito, kirjasta lukeneeksi, että monet anorektikot alkavat kasvissyöjiksi tehostaakseen ruokarajoituksiaan, on pakko todeta, ettei vegaaniblogin pitäjä ole sen vapaampi "pahojen vaikutusten" synnistä, kuin sm-seksistä kirjoittava kirjailijakaan.

Voisin tietysti Paavalin hengessä ja pääsiäisen kunniaksi ilmoittaa, että:

"Jos ruokablogini viettelee sisareni anoreksiaan, en enää ikinä kirjoita ruokablogia."

(Alkuperäisessä lähteessä: jos ruoka viettelee veljeni syntiin, en ikinä enää syö lihaa, että en viettelisi veljeäni. 1Kor 8:13)

Tai siten voin vain toivoa, että tästäkin blogista syntyisi tämän planeettamme hyväksi enemmän positiivisia vaikutuksia kuin negatiivisia.

Kolmas skenaario olisi kai sanoa piupaut sille, mitä mikäkin mihinkin vaikuttaa ja leikkiä istuvansa muovipussissa, jossa tärkeää on vain se, mitä asiat m i n u u n vaikuttavat.

Mutta kuka hullu kirjoittaisi fennovegaanisuuteen pyrkivää ruokablogia muovipussissa tai muovipussimaailmassa yrittäisi muuttaa edes sitä mitä omalle lautaselleen laittaa.

Pyörä pyörii ja positiivisten vaikutusten toivominen omasta hosumisesta muistuttaa kai lähinnä saharaan piereskelemistä tai hölmöläisten peitonkorjaamista. Otetaan toisesta päästä peittoa kangasta, jolla korjataan toisen pään reikää.

Joku uskonnollinen ajattelija kirjoitti, että kilvoittelijan suurin kiusaus ja harha on kuvitella, että tämän maailman asiat voisi laittaa kuntoon omilla ponnistuksilla. Siksi oli hänen mielestään parempi keskittyä rukoukseen omassa kammiossaan ja jättää maailman parantaminen muitten harteille.

Tämänköhän vuoksi vihreissä, vasemmistoliitossa ja vegaaneissa on niin paljon ateisteja?